Kosteus- ja homevauriot rakennuksissa

Tämä teksti on aluperin eduskunnan tarkasteluvaliokunnan julkaisusta 1/2012: Rakennusten kosteus- ja homeongelmat

Merkittävän kosteus- ja homevaurion määritelmä

Kosteusvaurio on rakenteiden kastumista niin, että ne eivät pääse ajallaan kuivumaan, jolloin rakenteet vioittuvat kosteudesta. Varsin pian kastuneeseen materiaaliin ilmaantuu ympäristöstä mikrobeja, yleensä home- ja hiivasieniä ja bakteereita, joita kansankielellä nimitetään homeeksi. Tuore ja lyhytaikainen rakenteiden ja materiaalien kastuminen voi olla pelkästään kosteusvaurio, mutta tilanne muuttuu nopeasti kosteus- ja homevaurioksi, jos kuivumista ei tapahdu. Muut olosuhteet (lämpötila, ravinto, valo) eivät ole mikrobeille yhtä kriittisiä kasvun kannalta kuin kosteus.

Rakennusten kosteusvauriot ovat Suomessa yleisiä mm. siksi, että meillä on neljä vuodenaikaa, riittävästi sadepäiviä, lunta ja jäätä sekä niiden sulamista, maan kosteuden siirtymistä rakenteisiin ja tilan käyttäjien toiminnasta aiheutuvaa kosteutta rakennuksen sisällä, minkä lisäksi suunnittelussa ja rakentamisessa tehdään virheitä ja rakennukseen valitaan sopimattomia materiaaleja.

Jos mitä tahansa rakennusta tutkitaan perusteellisesti, siitä todennäköisesti löydetään kosteusvaurioita. Suomalaisten rakennusten kosteusvaurioiden yleisyyttä arvioivissa selvityksissä kosteusvaurio on määritelty kussakin selvityksessä eri tavoin, ja kosteusvaurioiden koko, laajuus ja merkittävyys vaihtelevat hyvin paljon. Tämä vaikeuttaa kosteus- ja homevaurioiden yleisyyden arviointia, mikä puolestaan tekee mahdottomaksi väestötasoisen terveydellisen ja kansantaloudellisen arvioinnin. Onkin tärkeää aluksi määritellä ”merkittävä kosteus- ja homevaurio”.

Merkittävän kosteus- ja homevaurion määritelmää ei kirjallisuudesta suoraan löydy. Tämä johtuu osittain siitä, että varsinainen terveyshaitan aiheuttaja on vielä löytämättä. Näin asiaa joudutaan lähestymään useammalta suunnalta, kukin taho oman näkemyksensä kautta asiaa määrittäen.

Tilanne on johtanut siihen, että seuraavanlaiset määritelmät ovat käytössä (RIL 250-2011):

• Kosteusvaurio tarkoittaa liiallisesta tai pitkäaikaisesta kosteudesta aiheutuvaa materiaalin tai rakenteen kosteussietokyvyn ylittymistä tai ominaisuuksien muuttumista siten, että rakenne tai rakenteen osa tulee korjata tai vaihtaa.
• Kosteusongelma on kosteuden esiintymisestä tai kosteusvauriosta syntynyt ongelma, joka voi aiheuttaa esim. homeongelman tai muun haitan.
• Homeongelma on homeen esiintymisestä syntyvä ongelma, esim. homeen vaikutuksesta syntyy terveydellisiä oireita tai muuta haittaa.
• Mikrobivaurio tarkoittaa bakteerien, homeiden, hiivojen ja lahottajien ymv. haitallista esiintymistä rakennuksessa.

Kosteus- ja homevaurion määritteleminen merkittäväksi ei ole pelkästään tekniseen tarkasteluun perustuva, vaan sen pitää sisältää myös altistumisen todennäköisyyden arviointi, jotta terveydellinen ulottuvuus saadaan mukaan.

Sairaalatyöntekijöiden (n=3 200) sisäilmaan liittämät oireet suhteessa heidän työtilojensa kuntoon. Niissä sairaalan tiloissa, joissa asiantuntijat löysivät välittömän korjaustarpeen, työntekijät raportoivat yleisemmin sisäilmaan liittyvistä oireista verrattuna tiloihin, joissa ei ollut korjattavaa.

Asumisterveysohjeessa (2003) määritellään terveyshaitta siten, että ”terveydensuojelulain 1 §:n nojalla terveyshaitalla tarkoitetaan esimerkiksi asuinympäristössä olevasta tekijästä tai olosuhteesta aiheutuvaa sairautta tai terveyden häiriötä. Lain tarkoittamana terveyshaittana pidetään myös altistumista terveydelle haitalliselle aineelle tai olosuhteelle siten, että sairauden tai sen oireiden ilmeneminen on mahdollista.” Tämä määrittely kattaa myös muut tekijät kuin kosteusvauriot, eikä pelkästään kosteusvaurion mahdollistavan olosuhteen esiintyminen tee vielä tilannetta merkittäväksi kosteusvaurioksi.

Sairaalaympäristössä tehdyissä tutkimuksissa on osoitettu, että rakennusten korjaustarpeen ja koetun oireilun välillä vallitsee korrelaatio siten, että oireilu on voimakkainta siellä, missä korjaustarvekin on kiireellisintä (Reijula ym. 2005, Hellgren ym. 2008). Kuvassa on esitetty korjaustarpeen ja oireiden esiintyvyyden välinen yhteys kuvaajana.

Edellä esitetyn perusteella merkittävän kosteus- ja homevaurion määritelmä on seuraava:

Merkittävä kosteus- ja homevaurio voidaan määrittää sellaiseksi vähäistä laajemmaksi rakenteelliseksi viaksi, jonka seurauksena haitallinen altistuminen kosteusvaurioituneista rakenteista ja materiaaleista vapautuville kemiallisille, fysikaalisille ja biologiselle (mm. mikrobiperäisille) epäpuhtauksille on todennäköistä, minkä perusteella korjaustarve voidaan arvioida kiireelliseksi altistumisen vähentämiseksi tai poistamiseksi. Haitallista altistumista voidaan pitää todennäköisenä, kun rakennuksessa näkyy kosteus- ja homevaurioita sisäpinnoilla, mikrobikasvua todetaan materiaaleissa tai ympäröivissä rakenteissa, poikkeavaa altistetta on todettu ilma- tai pölynäytteissä, tilat ovat selvästi alipaineisia tai ilmayhteys on vaurioituneesta tilasta tai rakenteesta työskentelytilaan (Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2009:18).

Kosteus- ja homevaurioiden yleisyys

Kosteusvaurioiden yleisyyden arviot vaihtelevat Euroopan eri maissa 2–85  % välillä. Suuri vaihtelu johtuu tutkimuksissa käytettyjen aineistojen, menetelmien ja määritelmien eroista. On myös mahdollista, että kosteusvaurioiden yleisyys eri maiden rakennuskannassa vaihtelee erilaisten ympäristötekijöiden ja rakennusten kunnossapitoon käytettävien resurssien määrän johdosta (Haverinen-Shaughnessy 2009). Rakennuskannan kunto vaihtelee myös rakennusten iän, rakennustavan, kunnossapidon ja korjausten, käytettyjen materiaalien ja rakenneratkaisujen sekä tilojen käytön ja huollon perusteella.

Pientalot ja asuinkerrostalot

Vuonna 1995 tehdyssä Kansanterveyslaitoksen (Partanen ym. 1995, Halla-Aho 2005) pientaloihin kohdistuvassa tutkimuksessa jopa 82 %:ssa tutkituissa 450 kohteessa todettiin tai oli jo korjattu kosteusvaurio. Korjauksen tai tarkastamisen tarpeessa oli 55 % kiinteistöistä. Koko maan pientalokantaan suhteutettuna se merkitsi yli 500 000 pientalon tarkastustarvetta (Nevalainen 1995). Kiinteistökannasta eniten kosteusvaurioita havaittiin 1960- ja 1970-luvun taloissa. Myös 1950-luvun kiinteistöissä kosteusvauriot olivat yleisiä ja ne kohdistuivat perusmuurin vuotamiseen (50 %), vesikattovuotoihin (50 %) ja putkisto- ja laitevaurioihin (33 %) (Partanen ym. 1995).

Pientaloja, joissa oli kosteusongelmia tai vaurioita, oli 1950–80-lukujen asuntokannassa noin 700 000 (Partanen ym. 1995). Näistä vaurioista oli vuonna 1995 korjaamatta n. 2/3 ja 1980-luvun taloista 3/4. Tuomaisen (2002) väitöskirjassa asukkaiden oireiden takia asuntoihin tehdyissä tarkastuksissa 128 asunnon huonelämpötilan (53 % ), huoneilman itiöpitoisuuden (35 %) ja näkyvien kosteusvaurioiden (56 %) tavoitetasot ylittyivät. Samankaltaisia tuloksia on esitetty Haverisen väitöskirjassa (2002), jossa huoneistojen näkyviä kosteusvaurioita arvioitiin olevan 20–30 % tutkituista 240 asunnosta ja asuintalojen näkyviä kosteusvaurioita arviolta 30–40 % kaikista tutkituista 390 asuintalosta.

Hengitysliitto Heli tutki pientalojen mikrobivaurioita vuosina 1998-2002 (Pirinen 2006). Tutkimuksessa keskityttiin kohteisiin, joissa asukkaat olivat kertoneet oireilevansa sisäilmasta. Tutkituista 429 pientalosta 71 %:ssa oli kosteusvaurion aiheuttamia mikrobivaurioita yleisimmin alapohjarakenteissa, pesutiloissa ja kellareissa. Suurin osa vaurioista oli aiheutunut veden valumisesta rakenteisiin tai kapillaarisuuden takia siirtyvästä kosteudesta. Taloissa oli vain muutama ilmanvaihdon puutteellisuudesta aiheutunut vaurio. Aineistossa ei ollut yhtään vauriota, joka olisi aiheutunut rakennusmuovin käytöstä höyrynsulkuna. Mikrobivauriot olivat usein rakenteiden sisällä hankalasti löydettävissä siten, että niistä ei ollut näkyvissä silmin havaittavia merkkejä (Pirinen 2006).

Kansanterveyslaitoksen tutkimuksessa (Koivisto ym.1995, Halla-Aho 2005) todettiin, että kerrostaloasunnoista 42-43 % oli korjauksen tai tarkastuksen tarpeessa. Aikuisväestölle tehdyssä tutkimuksessa (Pirhonen ym. 1996) selvitettiin asuntojen kosteus- ja home vaurioiden yhteyttä asukkaiden hengitystieoireisiin ja sairauksiin. Tutkimuksessa selvisi, että näkyvää hometta, näkyviä homepilkkuja, kosteusvaurioita tai homeenhajua löytyi 23 %:ssa asunnoista.

Julkiset rakennukset

Kuntaliitto teetti vuosina selvityksen kosteus- ja homevaurioiden määristä ja syistä kuntien julkisissa rakennuksissa (Ruokojoki 2006). Selvitysten mukaan kosteus- ja homevauriokorjauksia on tehty joka neljänteen julkisen sektorin rakennukseen vuosina 2000–2005. Vuonna 2005 kosteus- ja homekorjausten syitä olivat suunnittelu (42 %), rakentamis- (28 %), huolto- (12 %), käyttötapa- (4 %) ja energiansäästövirheet (1 %). Muiden syiden osuus kosteus- ja homekorjauksiin oli 13 %.

Kuntien oman arvion mukaan korjaustarvetta oli yhtä paljon vuonna 2005 kuin v. 2000. Oleellisin muutos vuoden 2000 selvitykseen oli se, että vuonna 2005 kunnat arvioivat 42  %:ssa tapauksia syyn olevan suunnittelussa, kun vastaava osuus oli vuonna 2000 vain 27  %. Yleensä kosteus- ja homevauriot olivat syntyneet pitkän ajan kuluessa ja sisäilmaongelmien syynä oli poikkeuksetta useiden tekijöiden yhteisvaikutus (Hekkanen 2006). Eniten kosteus- ja homevaurioista johtuvia sisäilmaongelmia aiheuttivat perustuksissa ja alapohja- sekä lattiarakenteissa olevat vauriot. Vesikattovuodot ja ilmanvaihdon puutteellinen toiminta olivat tärkeitä taustalla olevia tekijöitä.

Koulurakennuksiin kohdistuvia kosteusvaurioiden tutkimuksia on vähän ja tiedot eivät ole olleet vertailukelpoisia (Haverinen-Shaughnessy 2009). EU:n HITEA (Health Effects of Indoor Pollutants: Integrating microbial, toxicological and epidemiological approaches) -projektista on saatu tietoa Suomen, Alankomaiden ja Espanjan koulurakennusten kosteusvaurioiden esiintymisestä ja vaikutuksista oppilaiden ja opettajien terveyteen. Tutkimustulokset perustuvat rehtoreille tehtyyn kyselyyn sekä asiantuntijoiden tekemiin rakennustarkastuksiin. Suomessa tiedot kerättiin puhelinhaastattelujen avulla ja täydennettiin aikaisemman valtakunnallisen tutkimuksen perusteella, jossa vastauksia saatiin 1 052 (vastausprosentti 42 %). Suomessa rakennustarkastuksia tehtiin 59 koulurakennukseen. Tutkimuksen perusteella suomalaisissa koulurakennuksissa löytyi kosteus- ja homevaurioita vähintään 24 %:ssa koulurakennuksista (Haverinen-Shaughnessy ym. 2012). Toisessa tutkimuksessa kouluille tehdyssä rehtorikyselyssä (Kurnitski ym. 1996) yli 60 % vastanneista 1 000 rehtorista ilmoitti koulurakennuksessa olevan kosteusvaurioita.

Keväällä 2012 OAJ toteutti kyselyn rehtoreille, opetustoimen työsujeluvaltuutetuille ja päiväkotien johtajille koskien koulujen sisäilmaongelmia ja niiden hallintaa kunnissa. Kyselyn perusteella OAJ raportoi, että sisäilmaongelmia tuli esiin kahdessa kolmesta koulusta. Yleisimmät ongelmat liittyivät ilmanvaihdon epäkohtiin ja kosteusvaurioihin, joita raportoitiin yli puolessa mukana olleista koulurakennuksista. Lisäksi todettiin, että sisäilmaongelmien käsittelyssä, asiantuntijoiden ja terveydenhuollon käytössä ja toteutumisessa, ongelmaan liittyvässä päätöksenteossa ja korjausten toteutumisessa ja seurannassa oli puutteita.

1990-luvulla kosteusvaurioita raportoitiin yli puolessa kaikista päiväkotirakennuksista (Jaakkola ym. 1994). Päiväkotien sisäilmaa tutkittiin edellisen kerran kuntien ja työsuojelupiirien kautta tehdyllä kyselytutkimuksella (Yli-Pirilä 2010). Terveysvalvonnasta kyselyyn osallistui 67 % Suomen kunnista ja toimitilapäälliköiden vastaukset edustivat 23 % kunnista. Terveysvalvonnan sekä tilapäälliköiden vastausten perusteella sisäilmaan liittyviä selvityksiä tehdään runsaasti. Joka viidettä päiväkotirakennusta ei tarkastettu säännöllisin väliajoin ja tarkastuksia tehtiin vain tarvittaessa. Terveysvalvonnan käytettävissä olevat resurssit sekä päiväkotirakennuksen kunto vaikuttivat tarkastustiheyteen. Suurimmassa osassa kuntia päiväkotirakennusten pitkän tähtäimen suunnitelmaa (PTS) oli tekemättä. Terveysvalvonta ja toimitilapäälliköt arvioivat kosteus- ja homevaurioiden yleisyydeksi noin 10 %. Niissä tiloissa, joita ei ole suunniteltu päiväkotikäyttöön, voi olla vaikeaa saavuttaa hyvää sisäilman laatua. Kyselyiden arvion perusteella kiireellisiä korjauksia tarvitsee 4-8 % ja seuraavan viiden vuoden aikana 10-18 % päiväkotirakennuksista. Terveysvalvonnan ja tilakeskuksien resursseja pidettiin riittämättöminä päiväkotien sisäilmaongelmien hoitamiseen.

Sairaalakiinteistöt

Sosiaali- ja terveysministeriön teettämän selvityksen Sairaalakiinteistöjen kunto ja ilmanvaihto (Reijula 2005) mukaan kymmenen sairaanhoitopiirin sairaalarakennusten pohjapinta-alasta yhteensä 15 % edellytti välitöntä korjausta. Keskeisin yksittäinen syy välittömään korjaustarpeeseen olivat kosteus- ja homevauriot. Välittömien korjausten kustannukset olivat tuolloin noin 400 milj. €. Vuosina 1996–2002 ilmoitettiin 108 sairaalatyöhön liittyvää kosteus- ja homevaurion aiheuttamaa ammattitautia Suomessa. Selvityksen perusteella sairaalakiinteistöjen rakennuksissa ja ilmanvaihtojärjestelmissä oli ilmeinen tarve peruskorjaukseen ja talotekniikan ajanmukaistamiseen.

Kosteus- ja homevauriot eri toimialojen työpaikkarakennuksissa

Kosteus- ja homevaurioiden yleisyyttä rakennuksissa voidaan tarkastella rakennusteknisen tutkimuksen ohella myös tilan käyttäjien raportoimana löydöksenä (kysely tai haastattelututkimus). Tällöin tulee muistaa, että arvio ei ole tällöin yhtä luotettava kuin ammattilaisten tekemä tutkimus kohteena olevasta rakennuksesta.

Työterveyslaitoksen teettämän haastattelututkimuksen, Työ ja Terveys Suomessa vuosina 2000-2009 (taulukko 3), mukaan työpaikoilla homeenhajusta raportoitiin yleisesti. Homeen hajusta raportoi esim. opetustoimen ja sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöistä joka neljäs (Reijula 2009).

"Homeen ja maakellarin hajua" työpaikoilla (n=3200, % vastaajista) (Työ ja terveys Suomessa 2000-09)

Toimiala	2000	2003	2006	2009
	%
Maatalous	29	28	28	20
Rakentaminen	28	31	26	21
Energia- ja vesihuolto	8	0	20	0
Koulutus	17	21	24	23
Terveydenhuolto ja sos.palvelut	16	19	21	23
Julkinen hallinto, maanpuolustis, pakollinen sosiaalivakuutus	11	14	14	18
Muut yhteiskun. ja henk. koht. palvelut	11	10	10	8
Teollisuus	5	5	7	8
Majoitus- ja ravitsemustoiminta	2	16	12	13
Tukku- ja vähittäiskauppa, ajoneuvojen ja laitteiden korjaus	5	5	7	7
Kuljetus, varastointi ja tietoliikenne	5	7	7	7
Rahoitustoiminta	2	13	7	6

Yhteenveto kosteus- ja homevaurioiden yleisyydestä

Yhteenvetona kosteus- ja homevaurioiden yleisyydestä eri rakennuksissa sekä syitä vaurioiden syntymiselle tai korjausten siirtämiselle eri-ikäisessä ja -tyyppisessä rakennuskannassa:

• Sairaalakiinteistöjen pohjapinta-alasta noin 15 % on välittömän korjauksen tarpeessa. Korjaustarvetta aiheuttaa kosteus- ja homevauriot, tilojen sekä automaatio- ja talotekniikan toimimattomuus, ikääntyminen tai niiden puute. Korjaustarvetta aiheuttavat rakennusten ikääntyminen ja riskirakenteiden esiintyminen vanhassa kiinteistökannassa (Reijula 2005).
• Päiväkotirakennusten kosteusvaurioiden yleisyys on 10-50 % (Yli-Pirilä, Hyvärinen, Nevalainen 2010, Jaakkola 1994). Sisäilmasto-ongelmien syitä ovat päiväkotirakennusten säännöllisten tarkastusten vähyys ja rakennusten pitkän tähtäimen suunnitelmien (PTS) puute sekä päiväkotitilojen toimiminen rakennuksissa, jotka eivät ole suunniteltu toimintaa vastaavaan käyttöön. Kunnilla ja terveydensuojelulla ei ole riittäviä resursseja hoitaa päiväkotien sisäilmaongelmia (Yli-Pirilä ym. 2010).
• Koulurakennusten kosteus- ja homevaurioita on noin 25 %:ssa koulurakennuksista (Haverinen-Shaughnessy 2012). Rehtorikyselyn mukaan jopa 60 %:ssa rakennuksista esiintyi kosteusvaurioita (Kurnitski 1996). Koulurakennusten kosteusvaurioiden yleisyys johtuu mm. ennaltaehkäisevän kiinteistönhoidon ja -huollon puutteesta sekä rakennuskannan ikääntymisestä ja riskirakenteista. Kosteus- ja homevauriokorjauksia on tehty joka neljänteen julkiseen sektorin rakennukseen vuosina 2000–2005 (Ruokojoki 2005). Julkisten rakennusten (hoito- ja opetusalan rakennukset) korjaaminen painottuu ennen 1970-lukua rakennettuun rakennuskantaan, jossa esiintyy riskirakenteita ja korjaaminen on laajaa. Korjaustoiminnan tai ennaltaehkäisevän huollon merkittävin este on rahoituksen puute. Julkisten rakennusten korjaushankkeissa esiintyy eniten ongelmia kustannusten, työntekijöiden saatavuuden, rakenteissa esiintyvien piilovaurioiden ja korjausten aikana ilmenevien terveysriskien muodossa (Vainio ym. 2002).
• Pientaloissa 82 %:ssa esiintyi tai oli jo korjattu kosteusvaurio ja korjauksen tai tarkastamisen tarpeessa oli 55 % kiinteistöistä (Partanen 1996, Halla-Aho 2005). Kosteusvaurioiden yleisyyden syy on mm. rakenteiden ikääntyminen ja eri aikakausille tyypillisimpien riskirakenteiden kosteusvaurioituminen sekä raken nusaikaiset työ- ja suunnitteluvirheet sekä korjausrakentamisessa väärät korjausmenetelmät, korjausmateriaalit ja suunnittelun puute. Suurin este korjaamiselle oli ennen vuotta 1960 rakennetussa kiinteistökannassa rahoitusongelmat. Ennen vuotta 1960 rakennettujen kiinteistöjen korjaukset ovat laajoja, koska tekniikka ja rakenteet ovat ikääntyneitä ja rakennuksissa esiintyy ajalle tyypillisiä riskirakenteita (Vainio ym. 2002).
• Kerrostaloasunnoista korjauksen tai tarkastuksen tarpeessa oli 42-43 % kerrostaloasunnoista (Koivisto 1995, Halla-Aho 2005). Kerrostaloasunnoissa korjaushalukkuuden puutetta selitetään asukkaiden korkealla iällä tai sairaudella sekä haluttomuudella sijoittaa korjauksiin (Vainio ym. 2002).
• Asuntojen tai pientalojen korjauspäätökset tekee yleensä kiinteistön omistaja tai hallitus (75 %). Suunnittelun käyttö on vähäistä, ja mikäli sitä käytetään, tulee se suoraan materiaalivalmistajalta. Suurin este asuntojen korjaustoiminnan aloittamiselle on päätöksenteon ongelmat (Vainio ym. 2002).

Rakennusten kosteusvaurioiden aiheuttajia

Yleisimmät kosteusvaurion aiheuttajat

Huomattavassa osassa Suomen rakennuskannasta on kosteus- ja homevaurioita (Hautajärvi 2011). Yleensä vauriot ovat syntyneet rakennuksiin pitkällä aikavälillä ja sisäilmasto-ongelma on useasti monen tekijän summa (Hekkanen 2006). Syynä voivat olla muun muassa 1960-luvulta lähtien yleistyneet kosteusvauriolle alttiit rakenteet ja materiaalit sekä suunnittelu- ja rakentamisprosessin pirstaleisuus, huolimattomuus, rakennusvirheet ja työmaasuojausten puutteellisuus (Hautajärvi 2011). Lisäksi rakennusten vääränlainen käyttö ja puutteellinen rakennuksen huolto ja kunnossapito voivat aiheuttaa rakenteille suunniteltua suurempaa kosteusrasitusta, jonka johdosta rakenne vaurioituu. Rakenne voi olla myös virheellisesti toteutettu tai suunniteltu (Hekkanen 2006, Jokiranta ym. 1999, Hautajärvi 2011). Suuri osa rakennusten sisäilmasto-ongelmista johtuu kiinteistöjen kunnossapidon puutteesta ja viivästyneistä korjauksista (Pekkola & Metiäinen 2011). Kiinteistönpidossa on vuodesta toiseen tiedostamatta kiinteistön suunnitelmallinen, ennaltaehkäisevä huolto ja kunnossapito sekä sen merkitys (Vainio ym. 2002).

Kosteus- ja homevaurioista, niiden syntymekanismeista ja korjaamisesta on olemassa runsaasti tietoa, oppikirjoja ja oppaita jo 1990-luvun puolivälistä alkaen. Näistä esimerkkeinä ovat Sisäilmayhdistyksen raportti Rakennusten kosteus- ja homevaurioiden torjunta vuodelta 1996, Ympäristöopas 29 Kosteus- ja homevaurioituneen rakennuksen korjaus vuodelta 1997, RT-kortti 80-10712 Rakennuksen kosteus- ja mikrobivauriot vuodelta 1999 ja viimeisimpänä RIL250-2011 Kosteudenhallinta ja homevaurioiden estäminen vuodelta 2011. Tässä tutkimusraportissa ei tarkemmin toisteta sitä tietoa, joka löytyy oppikirjoista ja asiantuntijaohjeista. Raporttimme tarkastelee näitä moniulotteisia kysymyksiä lähinnä niiden mekanismien kautta, jotka tuottavat kosteusvaurioihin liittyviä ongelmia erityisesti pohtien merkittävien ja laaja-alaisten kosteus- ja homevaurioiden syitä.

Kosteusvaurioiden taustalla olevia tyypillisimpiä syitä ovat riskialttiit suunnitteluratkaisut, puutteet työmaan kosteudenhallinnassa, virheet työmaatoteutuksissa ja kunnossapidon laiminlyönnit sekä rakenteiden luonnollinen kuluminen tai vaurioituminen elinkaarensa päässä. Erityisesti rakennuksen elinkaaren loppuminen näyttää johtavan vääjäämättä sisäilmaongelmiin, joista terveyden kannalta kosteus- ja homevauriot ovat merkittävimpiä osatekijöitä.

Sairaalaympäristössä tehdyissä tutkimuksissa on osoitettu, että korjaustarpeen ja koetun oireilun välillä vallitsee ajallinen yhteys siten, että oireilu on voimakkainta siellä, missä korjaustarvekin on kiireellisintä (Reijula ym. 2005, Hellgren ym. 2008). Ylhäällä olevassa kuvassa on esitetty korjaustarpeen ja oireiden esiintyvyyden yhteys kuvaajana.

Lisäselvitystarpeen ja välittömän korjaustarpeen rakennustekniset arviointiperusteet (Reijula ym. 2005)

Lisäselvitystarpeen arviointiperusteet

Välittömän korjaustarpeen arviointiperusteet

*VSS-tila alapuolella, hiekkatilan kosteus selvittämättä tai rakenteessa läpivientiongelmia parveke vuotanut väliseinään kipsilevyrakenteisten pesutilojen kunto osin tutkimatta kaksoislaattavälipohjissa orgaanisia eristeitä tai masuunikuonaa tilojen alla maapohjaisia, tuulettumattomia onkalotiloja rakennekosteuden mahdollisesti aiheuttamien vaurioiden tutkimukset kesken kattoikkunavuotoja, kattovuotoja ikkunaseinällä vuotojälkiä, vesikaton vastaiset ulkoseinärakenteet maanvastaisen tilan ulkoseinät

*alapohjan kosteus ulkoseinissä kontaminoitunutta materiaalia, ulkoseinän kastuminen puutteellisen suojauksen takia korjaustöiden aikana välipohjissa kontaminoitunutta materiaalia, välipohjissa kosteus- ja homevaurioita parvekkeen vesieristys pettänyt rakennekosteus vaurioittanut lattiapinnoitteita kipsilevyrakenteisten pesutilojen vesieristeet puutteelliset, pesutiloissa merkkejä kosteusvaurioista, kosteiden tilojen vedeneristykset puuttuvat ja/tai lattiassa käytetty sementti­ mosaiikkilaattaa tiloissa todettiin maakellarimaista hajua kattovuotoja ikkunoiden vesivuodot pihakannen vesieristys vuotaa viemärivuoto tms. tekniset järjestelmät elinkaarensa lopussa (LVISA)

Rakennuksen elinkaaren päättymiseen liittyvät ongelmat voidaan välttää varautumalla tuleviin, ennakoitavissa oleviin korjauksiin suunnittelemalla peruskorjaukset ajallaan.

Kunnossapitokustannusten ennakointiin tulisi säästää noin 0,5–1,5 % rakennuksen hankintahinnasta vuotuisesti. Kunnossapitokustannusten lisäksi ainakin kuntien kiinteistöissä tulisi varautua erilaisiin toiminnallisiin muutoksiin, joka voidaan arvioida yhtä suureksi kuin kunnossapidon kustannukset ovat.

Merkittävien kosteus- ja homevaurioiden taustalla on havaittavissa seuraavia rakennushankkeen prosessinhoitoon liittyviä virheitä, jotka olisivat poistettavissa riittävällä tilaajaosaamisella ja asennemuutoksella (RIL 250-2011):

• Hankkeen kokonaishallinta ontuu

Tilaajataho olettaa suunnittelijoiden ja toteuttajien hoitavan ”automaattisesti” virheettömän kosteudenhallinnan. Rakennushankkeen aikataulut laaditaan kustannuspaineessa liian kireiksi, eivätkä ne salli muutoksia tai eri syistä aiheutuvia häiriöitä. Kuivumisaikoihin ja sääolosuhteiden hallintaan ei aikataulusuunnittelussa kiinnitetä riittävästi huomiota. Tilaajaosaamista tulee parantaa ja edellyttää rakennuttajakonsulteilta ja suunnittelijoilta hankkeen parempaa hallintaa. Konsulttisopimuksia (KSE 2012) tulisi kehittää siten, että konsultin vahingonkorvauksen yläraja ei rajoitu pelkästään kokonaispalkkion suuruiseksi.

• Suunnitteluun ei panosteta

Rakennusprosessin selkeä riskikohta on vähäinen panostus suunnitteluun. Kosteudenhallinnan kannalta kriittisten kohtien suunnitelmat ovat puutteellisia tai jäävät kokonaan tekemättä. Koska nykyinen toimintatapa ei selvästikään estä kosteusvaurioiden syntymistä, tarvitaan viranomaistoimintaa vaatimaan tuottamaan puuttuvat elementit, kuten kosteudenhallintasuunnitelmat, jo ennen itse rakentamisen aloittamista.

• Rakentamisen sääsuojaus ja olosuhdehallinta eivät ole kunnossa

Työmaan rakenteiden, rakennusmateriaalien ja rakenneosien sääsuojaus ja olosuhdehallinta on tavallisesti hoidettu puutteellisesti. Tässä tarvitaan rakennusalan omaa asennemuutosta, koska luotetaan vanhoihin tapoihin. Tilaajan etu on ottaa hankkeeseen erityinen asiantuntija/valvoja kosteuden- ja puhtaudenhallintaan. Tällainen toimija maksaa varmasti itsensä takaisin estämällä kosteusongelmien syntymistä ennakolta. Rakentajalta tulee myös edellyttää omaa valvontaa vaatimalla erityisesti koulutetun kosteudenhallinnasta vastaavan työnjohtajan saamista rakennusvaiheeseen. Julkisissa rakennushankkeissa tämä tulisi saada käytännöksi mahdollisimman nopeasti.

• Käytössä ja ylläpidossa on puutteita

Omistajien usein valitettavan ponneton ylläpitotapa luo helposti edellytyksiä kosteus- ja homeongelmiin, kun niihin ei puututa välittömästi. Myös kiinteistönhoidon kilpailutus pelkän hinnan perusteella ei luo edellytyksiä jatkuvuudelle kiinteistönhoidollisissa käytännöissä. Ilmanvaihdon puutteellisuus ja säätöongelmat luovat puitteet vakavampien sisäilmaongelmien muodostumiselle. Ilmanvaihtoa on käsitelty tarkemmin muissa luvuissa.

• Muutokset rakennuskannassa, materiaaleissa ja käyttötavoissa

Uudet rakenneratkaisut ovat mm. kerroksellisuutensa takia huomattavasti herkempiä suunnittelu-, rakennus- ja käyttövirheille kuin vanhat massiivirakenteet. Ilmanvaihtotekniikan muutokset asettavat lisääntyvästi käytön ja hallinnan haasteita energiansäästövaatimusten kiristyessä. Monella alueella Suomessa on otettu käyttöön keskeisen sijaintinsa takia tonttimaata, jossa vallitsevat epäedulliset perustamis- ja kosteusolosuhteet. Rakennusten kosteuslähteet ja käytön aiheuttamat kosteusrasitukset ovat erityisesti asuinrakennuksissa muuttuneet olennaisesti.

• Hankeprosessin muutokset

Hankkeet pilkotaan yhä useampien osapuolten tehtäviksi, jolloin vastuu hämärtyy ja valvonta vaikeutuu. Rakentamisen kustannustehokkuutta on pyritty parantamaan jopa näännyttävällä kilpailuttamisella ja alihankintaketjuilla. Valitettavan usein tämä tapahtuu laadun ja erityisesti kosteudenhallinnan kustannuksella. Onko meillä enää varaa rakentaa ”näennäisen” halvalla, jos lopputulos on nykyisen kaltainen? Erityisesti julkisissa hankinnoissa hinnan merkitys laadun kustannuksella ei saa painottua. Myös alihankinnan ketjutuksen määrää tulisi voimakkaasti rajoittaa ja edellyttää pääurakoitsijalta riittävää minimimiehitystä työmaalla, ettei siellä ole pelkästään alihankkijoita.

Hankeprosessin pettäminen näkyy lopullisesti loppukäyttäjien terveysongelmina. Rakentamisessa lähtökohtana on tuottaa loppukäyttäjälle terveellinen ja turvallinen tila tiettyä käyttötarkoitusta varten. Turvallisuudesta osataan huolehtia mm. viranomaismenettelyillä niin, etteivät rakennukset juurikaan sorru, mutta terveellisyyden varmistamiseen tulisi nyt panostaa vastaavasti kaikissa hankkeen vaiheissa.

Putkistovuodoista aiheutuvien vesivahinkojen osuus rakennusten kosteusvaurioihin on merkittävä (Rakennuslehti 2010a). Vuotovahinkojen osuus on asuinrakennuksissa jo useita vuosia muodostanut palovahinkoja suuremman korvausmenon (Pelto-Huikko ja Kaunisto 2012). Vakuutuksenottajille jää vuotovahingoissa usein ikävähennyksien takia osa vahingon määrästä vakuutuksesta saamatta. Omavastuun merkitys on vuotovahingoissa suurempi, koska vuotovahinkojen keskikoko on huomattavasti palovahinkojen keskikokoa pienempi. Tästä syystä kiinteistöjen omistajilla pitäisi olla hyvä peruste teettää putkiremontti ennen kuin vuotavien putkistojen korjauskustannukset rasittavat vakuutuksenottajan taloutta kohtuuttomasti.

Finanssialan keskusliitto teetti vuosina 2002–2003 selvityksen putkistovuotojen aiheuttajista ja vuotopaikoista. Selvitys tehtiin uudelleen vuosina 2008–2009. Oleellisin muutos oli se, että viemärivuodot ja -tukkeutumiset sekä astianpesukonevuodot olivat lisääntyneet vuosien 2002–2003 selvityksestä. Viemäreiden tukkeutumisten lisääntyminen oli johtunut osittain niiden ikääntymisestä (Pelto-Huikko ja Kaunisto 2012). Myös asennustyön laadussa on parannettavaa, sillä jo 2000-luvuilla asennetuissa putkistoissa oli vuotoja.

Vuotovahinkojen määrä ja vahingoista maksetut korvaukset ovat kasvaneet aina 1980-luvulta alkaen. Vuonna 1990 vuotovahinkoja (sisältää yritykset, yhteisöt ja kotitaloudet) oli noin 27 000 kpl, joista maksettiin korvauksia noin 50 milj. €. Vastaavasti vuonna 2010 vuotovahinkoja oli noin 40 000 kpl ja korvauksia maksettiin noin 150 milj. € (Finanssialan Keskusliitto 2009, Lehto 2012).

Talotekniikkajärjestelmät rakennusten kosteusvaurioiden aiheuttajina ja ehkäisijöinä

Talotekniikkajärjestelmät voivat aiheuttaa rakennukseen kosteusvaurioita joko suoraan esimerkiksi putkistovuotoina tai vauriot syntyvät epäsuorasti, kuten riittämättömään ilmanvaihtoon liittyen. Taloteknisiin järjestelmiin liittyvät ongelmat johtuvat yleensä laitteiden suunnittelu-, asennus-, huolto- ja käyttövirheistä. Järjestelmät uusitaan usein myös liian myöhään. Talotekniikkajärjestelmät on suunniteltava siten, että on mahdollista myöhemmin tehdä tilojen tavanomaisia käyttötarpeen muutoksia. Ennakoivalla huollolla ja kunnossapidolla varmistetaan järjestelmien toiminta suunnitellulla tavalla ja estetään järjestelmiä aiheuttamasta kosteusvaurioita rakennukseen.

Talotekniikkajärjestelmät on uusittava viimeistään silloin, kun niiden tekninen käyttöikä on täyttynyt. Järjestelmien uusimista ja laitteiden korjauksia ei saa pitkittää. Korjaustapoja ja -menetelmiä sekä materiaaleja, joiden kestoiästä ei ole varmuutta tai joiden laadussa on havaittu suurta vaihtelua, on vältettävä. Järjestelmien suunnittelu-, asennus-, huolto-, kunnossapito- ja korjaustyössä on panostettava työn laadun parantamiseen ja työn valvontaan.

Talotekniikkajärjestelmien katsastus/tarkastustoimintaa on kehitettävä ja sen ohjausta normiohjauksena harkittava. Talotekniikkajärjestelmien kuntoarvio on tehtävä rakennuksen muun kuntoarvion yhteydessä. Ensimmäinen kuntoarvio tulee tehdä viimeistään kymmenen vuoden kuluttua siitä, kun järjestelmä on asennettu. Kuntoarviota on päivitettävä viiden vuoden välein. Kuntoarvion perusteella harkitaan tarkemman kuntotutkimuksen tekemistä. Putkistojen kuntotutkimus tulee tehdä viimeistään 15 vuoden kuluttua niiden asennuksesta.

Lämmitysjärjestelmät

Yleisin syy väärään huonelämpötilaan on huonosti toimiva lämmityksen säätö. Rakennuksen lämmitysjärjestelmien toiminnasta, vesivirtojen tasapainotuksesta ja huoneiden lämpötilan säädöstä on pidettävä huolta säännöllisillä tarkastusmittauksilla (Seppänen ja Seppänen 1996, Seppänen 2001).

Vesikiertoisten keskuslämmitysjärjestelmien vuodot saattavat aiheuttaa rakennukseen kosteusvaurioita, mutta yleensä järjestelmien putkistovuodot ovat helposti havaittavissa (Seppänen 2001, Motiva 2009). Laajoissa järjestelmissä on pienten vesivuotojen havaitseminen kuitenkin vaikeaa. Mikäli verkostoon joudutaan lisäämään vettä, syynä tähän voi olla putkistovuoto. Siten vesikiertoisten lämmitysjärjestelmien vedenlisäystarvetta on tarkkailtava vuotojen havaitsemiseksi.

Lämmittämättömän tilan esimerkiksi lasitetut parvekkeet, ulkonevat kuistit sekä lämmittämättömät autotallit (RakMK C3 2010), sisälämpötila seuraa lämmityskaudella yleensä ulkoilman lämpötilaa. Rakenteiden lämpötila muuttuu suuremman lämpökapasiteetin vuoksi ilman lämpötilaa hitaammin. Tämä saattaa aiheuttaa tietyissä säävaihteluissa ilmassa olevan kosteuden tiivistymisen rakenteiden pinnoille.

Lämmityksellä estetään vesijohtoja ja vettä käyttäviä laitteita jäätymästä ja aiheuttamasta vesivahinkoa rakennukseen sekä säävaihtelujen aikana sisäilman suhteellisen kosteuden kohoaminen haitallisen suureksi ja estetään näin veden tiivistyminen rakenteisiin ja niiden pinnoille.

Vesi- ja viemärijärjestelmät

Nykyinen vedenkäyttömme, joka on noin 100–300 litraa päivässä henkilöä kohden (Motiva 2012), aiheuttaa rakennuksissa moninkertaisen kosteuskuormituksen aiempaan käyttöön verrattuna. Rakennusten vesi- ja viemäriverkostojen vuodot aiheuttavat rakennukseen kosteus- ja epäpuhtauskuormitusta, joista saattaa aiheutua merkittävää haittaa tilojen käyttäjille. Putkistojen ikääntyminen ja pesukoneet ovat lisänneet kotitalouksissa tapahtuvia vuotovahinkoja (Pailokari 2007). Putkiremontteja tehdään tarpeeseen nähden liian vähän ja niiden määrän on arvioitu kasvavan lähivuosina. Putkistoja korjataan eri menetelmillä ja vaihtoehtoiset menetelmät ovat jo osittain korvanneet perinteistä linjasaneerausta (Merkelin-Rantala ja Rautiainen 2008, Pekkinen 2011). Putkistojen korjausmenetelmistä, erityisesti pinnoituksesta ja sen kestoiästä, on erilaisia näkemyksiä.

Rakennuksen sisäpuolisten putkistovuotojen aiheuttamien kosteusvaurioiden havaitseminen on vaikeaa, jos vesivuoto on rakenteen takana. Piilevät kosteusvauriot tulevat usein esille vasta rakenteen purkamisen yhteydessä. Putkivuotoja voidaan ennaltaehkäistä laitteiden oikealla suunnittelulla ja asennuksella sekä riittävällä huollolla ja kunnossapidolla. Laitteet olisi kunnostettava tai uusittava jo ennen ensimmäisen vuodon esiintymistä (Seppänen ym. 1997). Laitteet on asennettava siten, että ne ovat helposti tarkastettavissa, huollettavissa ja vesivuodot havaittavissa. Vettä käyttävien laitteiden kuten astianpesukoneiden asennuksiin sekä lattiakaivojen asennustekniikkaan ja lattioiden kallistuksiin tulee jatkossa kiinnittää aikaisempaa enemmän huomiota. Vuotojen havainnointiin on käytettävä varmatoimisia menetelmiä.

Kaupunkien sekavesiviemäreiden ongelmana on verkoston kapasiteetin ylittyminen tulvien ja rankkasateiden aikana, jolloin tulvivat viemärit saattavat aiheuttaa huomattavaa vahinkoa rakennuksille. Tilannetta pahentaa se, että ilmastonmuutoksen on arvioitu kasvattavan tulvien ja rankkasateiden määrää (Jylhä 2012). Tämän vuoksi viemäriverkostojen tulvan hallintaan, padotuskorkeuteen, hulevesien poisjohtamiseen ja verkostojen takaisin virtauksen estämiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Tulvariskin ja tulvimisen aiheuttamien haittojen takia sekavesiviemäreistä tulee yleisesti pyrkiä eroon (Ranta-Pere 2009, Kuntaliitto 2012).

Rakennusten sadevesiputkistojen vuotoja voidaan ennaltaehkäistä pitämällä kattokaivot ja räystäskourut puhtaana ja sulana sekä sijoittamalla jokaisen syöksytorven alle sadevesikaivo tai johtamalla sadevedet hallitusti maan alla oleviin sadevesiviemäreihin (Seppänen ym. 1997). Syöksytorvi on sijoitettava siten, ettei se aiheuta roiskumista ympäristöön. Sadevettä ei saa ohjata salaojaverkostoon.

Putkiston ensimmäinen kuntotutkimus on tehtävä viimeistään 15 vuoden kuluttua rakennuksen valmistumisesta tai putkistojen saneerauksesta tai putkistossa on ollut havaittuja vesivuotoja yli kolme kappaletta, tai yksi vakava vesivuoto viimeisen kahden vuoden aikana (Helenius ym. 1998). Rakennuksen kiinteässä putkiverkossa oleva vesivuoto katsotaan olevan vakava, jos se on annettu vakuutusyhtiön korvattavaksi. Jos kiinteistöllä ei ole vakuutusta, voidaan vesivahinko katsoa sellaiseksi, joka on aiheuttanut huomattavia taloudellisia kustannuksia.

Ilmanvaihto- ja ilmastointijärjestelmät

Ilmanvaihdolla pyritään toisaalta siihen, että ilmanvaihto kuljettaa rakennuksessa syntyvän liiallisen kosteuden pois, ja toisaalta pyritään muuttamaan rakennuksen paineeroja siten, ettei kostea sisäilma pääse rakenteisiin. Rakennus suunnitellaan yleensä ulkoilmaan nähden hieman alipaineiseksi, jotta voitaisiin välttyä kosteusvaurioilta rakenteissa (esimerkiksi Pellinen 2012). Rakennuksen liiallista alipaineisuutta on vältettävä. Hyvä ilmanvaihto edistää myös kylpyhuoneiden ja muiden märkätilojen kuivana pysymistä. Kosteuden hallinnan kannalta vaativia kohteita ovat esimerkiksi kylpylät ja uimalat, joissa ilman lämpötila ja kosteus ovat korkeita.

Rakennusten ilmanvaihdolla on keskeinen merkitys sisäilman laatuun. Ilman tulee vaihtua sisätilojen lisäksi niin ullakkotilassa, seinien tuuletusraoissa kuin ryömintätilassa (Seppänen 1996, Seppänen 1999, SIY 2008). Huonetilojen ilmanvaihtoa on ohjattava tilojen käyttötarpeen mukaan siten, että ilmanvaihto täyttää Suomen rakentamismääräyskokoelman osassa D2 annetut ohjearvot (RakMK D2 2012). Sisäilman laadun ylläpitäminen tulee tiiviissä rakennuksessa perustumaan entistä enemmän koneelliseen ilmanvaihtoon. On todennäköistä, että ilmanvaihdon toiminnassa olevat puutteet näkyvät tiiviiden rakennusten sisäilman laadussa epätiiviitä rakennuksia voimakkaammin. Tämän vuoksi ilmanvaihdon toimintaan ja riittävyyteen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Ilmanvaihtokoneiden käyntiaikaa tulisi seurata esimerkiksi käyntiaikamittarilla.

Sisäilman kosteus ei saa olla jatkuvasti haitallisen korkea, eikä kosteus saa tiivistyä rakenteisiin eikä niiden pinnoille tai ilmanvaihtojärjestelmään siten, että se aiheuttaa kosteusvaurioita tai muuta haittaa (RakMK D2 2012). Mikäli ilmaa kostutetaan, on ilman kostutus ja kostutuslaitteiden vedenkäsittely suunniteltava ja toteutettava siten, että kostutus ei heikennä sisäilman laatua.

Kosteuden ja epäpuhtauksien kulkeutuminen rakenteisiin ja muihin tiloihin on estettävä paine-erojen lisäksi rakenteiden ja niiden liitosten sekä läpivientien riittävällä tiiviydellä.

Ryömintätilan kunnollisesta tuuletuksesta on huolehdittava (RakMK C2 1998, Seppänen 1999, Kurnitski 2000, Airaksinen 2003, Lehtonen 2011). Ryömintätila tuuletetaan yleensä sokkelin tuuletusaukkojen tai -putkien kautta ulkoilmaan. Ryömintätila voidaan tuulettaa myös koneellisesti tai painovoimaisesti esimerkiksi katolle vietävillä tuuletusputkilla. Ryömintätilaan ei saa muodostua umpinaisia, väliseinien tai palkkien erottamia tuulettumattomia tiloja. (RakMK C2 1998). Ryömintätilan tuuletusaukkoja ei saa missään tapauksessa sulkea kokonaan.

Kylmien ullakkotilojen tuuletus voidaan toteuttaa tilaan ulkopuolelta johtavien tuuletusaukkojen, -rakojen tai venttiilien kautta (RakMK C2 1998). Näiden yhteenlasketun pintaalan tulisi olla vähintään 4 promillea yläpohjan pinta-alasta. Tilaan johtavat aukot, raot ja venttiilit on sijoitettava siten, että koko yläpohja tuulettuu.

Ulkoverhouksen tausta on tuuletettava, ellei kosteus pääse muutoin poistumaan rakenteesta (RakMK C2 1998). Rakenteen tuuletusväliin tai -tilaan johtavien tuuletusaukkojen tai -rakojen tulee sijaita niin, ettei tuuletusväliin tai -tilaan jää vain yhdeltä reunalta avoimia heikosti tuulettuvia alueita. Ulkoseinän ilmaraon tuuletus on sitä tärkeämpää mitä huonommin ulkoverhous läpäisee vesihöyryä. Valitettavan usein ilman pääsy ilmarakoon on kuitenkin estynyt rakoon tippuneen laastin tai muun syyn takia (Seppänen 1999).

Ilmanvaihto- ja ilmastointilaitteisiin kertyy kosteutta ulkoilman sisäänoton kautta, kondenssivetenä ja kostutuslaitteista. Lumen ja veden pääsyä ilmanvaihtojärjestelmään on vaikea estää kokonaan, mutta sitä voidaan vähentää teknisin toimenpitein muun muassa suurentamalla ulkoilmasäleikön otsapinta-alaa, käyttämällä ulkoilma-aukossa veden ja lumenerottimia tai esilämmityspatteria. Jäähdytyspattereiden kondenssiveden poisjohtamisessa on usein puutteita, jotka johtuvat muun muassa kondenssivesialtaiden vääristä kallistuksista, jäähdytyspattereiden liian suurista otsapintanopeuksista ja puuttuvista pisaranerottimista. Koneiden ja konehuoneiden vesilukkojen ja lattiakaivojen toimintaa on seurattava jäähdytys- ja lämmityskauden aikana. Ilmanvaihtokanavat on eristettävä tarvittavilta osin kondenssin välttämiseksi.

Ilmanvaihto- ja ilmastointijärjestelmien puhtaus, toiminta ja kunto on tarkastettava säännöllisesti laitteiden huolto-ohjeiden mukaan. Tästä huolimatta ilmanvaihtojärjestelmien kunnossapito ja puhdistus on täysin moitteetonta vain 5–10 % järjestelmistä (Korkala ja Laksola 2009). Tilannetta pahentaa se, että ilmavaihtojärjestelmien puhdistusta koskeva Sisäasianministeriön asetus 802/2001 on vanhentunut vuoden 2006 lopussa. Asetuksessa oli esitetty määrävälit (1 tai 5 vuotta) ilmanvaihtojärjestelmien puhdistukselle sekä puhdistuksen yhteydessä tehtävälle palonrajoittimien ja kanavien tiiviyden tarkastukselle. Asetuksen kumoaminen saattaa johtaa siihen, että ilmanvaihtojärjestelmien puhdistaminen jää tekemättä, vaikka siihen olisi tarvetta. Pelastuslaki 29.4.2011/379 määrää kuitenkin rakennuksen omistajan, haltijan ja toiminnanharjoittajan huolehtimaan siitä, että ilmanvaihtokanavat ja -laitteet on huollettu ja puhdistettu siten, että niistä ei aiheudu tulipalon vaaraa. Ilmanvaihtojärjestelmien hygieniaan pelastuslaki ei ota kantaa. Ilmavirtojen mittaus ja tasapainotus on tehtävä aina järjestelmien puhdistuksen jälkeen. Ilmanvaihtojärjestelmät on huollettava säännöllisesti laitteiden huolto-ohjeiden mukaan.

Jäähdytys- ja kylmätekniset järjestelmät

Jäähdytys- ja kylmälaitteita käytetään rakennuksissa muun muassa tilojen jäähdytykseen, ilman kuivaamiseen ja elintarvikkeiden säilytykseen. Kylmälaitteiden jäähdytysprosessi on yleensä toteutettu käyttämällä kylmäaineen höyrystymiseen ja lauhtumiseen perustuvaa koneistoa (Aittomäki ym. 1992). Veden kondensoitumista tapahtuu jäähdytysvesiputkistojen ja laitteiden pinnoille, joiden lämpötila on niihin kosketuksessa olevan ilman kastepistelämpötilaa matalampi.

Rakennusten ilmastointijärjestelmissä käytetään keskitettyjä ja paikallisia jäähdytyslaitteita (Seppänen ym. 2004). Paikallisten jäähdytyslaitteiden toiminta perustuu kierrätysilman jäähdyttämiseen ja ne vaativat tavanomaista enemmän huoltoa. Niiden puhtaudessa ja kondenssiveden pois johtamissa on havaittu olevan puutteita (Asikainen 2006).

Energian hinnan kallistuessa lämpöpumppuja on asennettu erityisesti pientaloihin aikaisempaa enemmän (Motiva 2011). Lämpöpumppuihin perustuvia kuivaajia on käytetty myös pientalojen ala- ja yläpohjissa ilman kuivaamiseen (Helsingin Sanomat 2010). Joissakin tapauksissa alapohjaa ei ole tuuletettu, jolloin ilmassa oleva kosteus on poistettu koneellisella kuivaimella. Alapohjiin asennettujen kuivaimien toiminnassa on ollut kuitenkin vakavia ongelmia (Rakennuslehti 2010b). Lisäksi tuulettamaton alapohja ei täytä Suomen rakentamismääräyksen vaatimusta, joka edellyttää alapohjan tuulettamista (RakMK C2 1998). Energian säästämiseksi on koeluonteisesti tutkittu alapohjan lämmön hyödyntämistä lämpöpumpulla sisätilojen lämmitykseen. Tämän on kuitenkin havaittu lisäävän kosteutta alapohjassa ja -rakenteissa (Lehtonen 2011).

Rakennuksen jäähdytys- ja kylmävesiputkistot on eristettävä huolellisesti kondenssin välttämiseksi (TalotekniikkaRYL 2002). Lämmönsiirtopinnoille kondensoituvan veden viemäröinnistä ja hallitusta veden poisjohtamisesta on huolehdittava. Kondenssivettä ei saa johtaa esimerkiksi rakennuksen alapohjatilaan. Viemäröinnin toiminta on tarkastettava säännöllisesti.

Rakennuksen omistajan on huolehdittava kylmälaitteiden vuoto- ja ilmastointijärjestelmien energiatehokkuustarkastusten teettämisestä (Finlex 2009, Finlex 2011). Samassa yhteydessä kannattaa toteuttaa myös kylmälaitteiden vuototarkastukset, koska tarkastusten tekijät ovat samoja (Motiva 2011).

Rakennusautomaatiojärjestelmät

Rakennusautomaatiojärjestelmillä pyritään ohjaamaan talotekniikkajärjestelmiä siten, että rakennukseen saavutetaan suunnitelman mukaiset olosuhteet (Rakennusautomaatiojärjestelmät 1993). Rakennusautomaatiolla pyritään myös kondenssin hallintaan, kuten jäähdytyspalkkijärjestelmässä, jossa palkkien jäähdytysveden lämpötilaa säädetään ulkoilman kastepisteen mukaan. Järjestelmien säätö ja viritys tehdään rakentamisen yhteydessä yleensä lyhyen aikataulun puitteissa. Rakennusautomaation toiminta on tarkastettava säännöllisesti laitetoimittajien antamien tarkastus- ja huolto-ohjeiden mukaan. Rakennusautomaatiojärjestelmien tarkastustoimintaa olisi kehitettävä. Tämä edellyttää tekijöiltä LVI-prosessien ja rakennusautomaatiojärjestelmien riittävää tuntemista ja teknistä osaamista järjestelmien toiminnasta.

Kosteusvaurioihin ja muihin sisäilmaongelmiin liittyvät haittatekijät

Yleistä sisäympäristön haittatekijöistä ja niihin liittyvistä ohjeista

Yleisimpiä sisäympäristöongelmien aiheuttajia ovat riittämätön ilmanvaihtuvuus tai veto, liian korkea tai matala lämpötila tai kuiva sisäilma. Sisäilman laatua heikentävät myös fysikaaliset, kaasumaiset ja hiukkasmaiset epäpuhtaudet (Salonen ym. 2011), kuten kosteusvaurioista kulkeutuvat mikrobiepäpuhtaudet, materiaalien päästöt sekä teolliset mineraalikuidut (Salonen 2009). Sisäympäristöhaittojen kokemiseen voivat vaikuttaa psykososiaaliset tekijät, kuten esim. tyytymättömyys työhön ja liian kuormittava työ sekä henkilökohtainen hyvinvointi (Lahtinen 2004). Edellä mainittujen tekijöiden lisäksi haittaa voivat aiheuttaa eläinpölyt, melu, siivoamattomuus, huonepöly, ulkoilman epäpuhtauksien kulkeutuminen sisätiloihin, radon ja erilaiset rakennusmateriaalien päästöt (Haahtela ja Reijula 1997).

Sosiaali- ja terveysministeriön sisäilman haittatekijöille asettamat ohjearvot perustuvat terveydensuojelulain nojalla julkaistuihin suosituksiin, terveydensuojeluviranomaisten käytännön kokemukseen ja päätöksiin, kansainvälisiin tieteellisiin tutkimuksiin ja mikrobiologisissa ohjearvoissa Kansanterveyslaitoksen (nykyisin THL) tutkimuksiin (Asumisterveysopas 2008). Ohjearvoja käytetään erityisesti asunnon tai muun oleskelutilan olosuhteen sisäilmasto-ongelmien tunnistamiseen. Terveydensuojelulain asumisterveyttä koskevaa osuutta ollaan parhaillaan muuttamassa. Samalla valmistellaan asumisterveysohjeen muuttamista STM:n asetukseksi. Tavoitteena on, että lakimuutos saadaan eduskuntaan keväällä 2013 ja että laki tulee voimaan kesällä 2013. Tarkoitus on myös, että uusi asumisterveysasetus (luonnos) on eduskuntaan menevän lakimuutoksen liitteenä. STM on toiminut viime vuosina niin, että kun uusi STM:n asetus on tullut voimaan, niin sen soveltamisopas (jota soveltamista Valvira jatkossa valvoo) on julkaistu samanaikaisesti. Nyt soveltamisopas tulee olemaan käytännössä se, mitä asumisterveysohjeesta jää säädösten ulkopuolelle ja soveltuvia osia asumisterveysoppaan tekstiä (Jari Keinänen, henk koht tiedonanto, STM 2012).

STM:n asunnoille asettamien ohjearvojen soveltaminen muihin kuin asuntorakennuksiin on ollut mahdollista, mutta ei ongelmatonta, koska asunnot ja muut ei-teolliset rakennukset poikkeavat toisistaan rakennus- ja talotekniikassa, käyttötarkoituksessa ja sisäilman epäpuhtauksissa. Samassa yhteydessä asumisterveysasetuksen ja -ohjeen valmistelun kanssa tulee tarkastalla myös lain ja asetuksen sekä sen pohjalta annettavien ohjeiden soveltamisalaa ja arvioida tarvetta asettaa erillisiä ohjeita muiden ei-teollisten rakennusten kosteus- ja homevaurioiden selvittämiseksi.

Työterveyslaitoksen ehdottamat toimistotutkimusaineistoon perustuvat sisäilman epäpuhtauksien viitearvot tarjoavat tärkeän työkalun sisäilma-asiantuntijoille sisäilmaongelmien tunnistamisessa. Viitearvo P50 kuvaa tavanomaista toimistotasoa ja viitearvo P90 (P100 homesienille ja bakteereille) kuvaa tasoa, jonka ylitys viittaa selvästi epätavanomaisen epäpuhtauslähteen olemassaoloon.

Sisäilmayhdistys ry:n ylläpitämä vapaaehtoinen sisäilmastoluokitus antaa sisäilmaston tavoite- ja suunnitteluarvot. Sisäilmastoluokitus on tarkoitettu käytettäväksi rakennus- ja taloteknisen suunnittelun, urakoinnin ja rakennustarviketeollisuuden avuksi. Luokitusta voidaan käyttää uudisrakentamisessa ja soveltuvin osin myös korjausrakentamisessa. Luokitus täydentää Suomen Rakentamismääräyskokoelman rakentamismääräyksiä, rakennustöiden yleisiä laatuvaatimuksia (RYL), tiettyjä rakennusselostusohjeita, LVI-selostusohjeita, urakkarajaliitteen mallia, LVI- ja RT- ohjekortteja sekä muita rakentamiseen liittyviä asiakirjoja. Luokitus ei kumoa viranomaissäännöksiä ja niistä julkaistuja tulkintoja. (Sisäilmastoluokitus 2008.).

Jäljempänä on tarkasteltu muutamia kosteus- ja homevaurioiden kannalta keskeisiä sisäilman haittatekijöitä tarkemmin.

Mikrobit

Mikrobipitoisuudet ja mikrobilajisto

Rakennuksen mikrobistoon vaikuttavat monet rakennustekniset sekä huoltoon ja kunnossapitoon liittyvät tekijät. Kosteus- ja homevauriorakennusten sisäilman poikkeavan mikrobiston syynä on usein rakenteissa piilevä mikrobikasvu. Mikäli rakennusta ei ole tutkittu riittävästi tai vaurioiden syitä ei ole saatu selville ja monista vaurioista vain osa korjataan, rakennukseen voi jäädä homevaurioita. Osittainen kosteus- ja homevaurion korjaaminen tai huono korjausten jälkeen tehty siivous voivat olla syynä poikkeavaan mikrobistoon (Kujanpää ym. 2003, Kokotti ym. 2002, Kokotti ym. 2003).

Kosteus- ja homevaurioiden tunnistaminen perustuu ensisijaisesti rakennustekniseen arviointiin, joka sisältää riskirakenteiden tunnistamisen, riskien toteutumisen todennäköisyyden arvioinnin, kosteuslähteiden tunnistamisen, epäpuhtauksien kulkureittien tunnistamisen vaurioituneesta rakenteesta sisäilmaan sekä ilmanvaihtojärjestelmän toimivuuden ja puhtauden arvioinnin. Kosteus- ja homevauriorakennusten tunnistamisessa käytetään lisäksi tarvittaessa mikrobipitoisuuksien ja -lajiston määrittämistä ilma-, pinta- ja materiaalinäytteistä. Näillä selvityksillä pyritään tunnistamaan tavanomaisesta poikkeavia mikrobipitoisuuksia tai -lajistoa, jotka ovat kosteus- ja homevaurioituneille rakennuksille tyypillisiä (Asumisterveysopas 2003, Salonen ym. 2011).

Sisäilmanäytteiden mikrobipitoisuudet ja -lajisto kuvaavat sisäilman laatua ja altistumista. Kosteus- ja homevauriorakennuksessa sisäilman mikrobipitoisuudet voivat olla samalla tasolla kuin normaaleissa rakennuksissa, mutta poikkeava mikrobilajisto voi paljastaa merkittävän kosteus- ja homevaurion. Tulosten tulkinta vaatii erityisosaamista.

Sisäilman mikrobipitoisuuteen vaikuttavat monet tekijät, kuten mikrobikasvuun liittyvät tekijät, vaurion sijainti rakennuksessa, painesuhteet, rakenteiden tiiveys, tilojen käyttäjien liikkuminen tilassa (pölyn irtoaminen ilmaan), materiaalien käsittely tilassa tai ulkoilman vaikutus sulan maan aikana. Vaikka ilman mikrobipitoisuudet vaihtelevat ajallisesti, niiden mittaaminen on hyödyllistä esim. silloin, kun rakennusteknisessä selvityksessä ei löydetä poikkeavia mikrobilähteitä, mutta tilojen käyttäjien oireilu viittaa poikkeavaan mikrobialtistumiseen ja lisäselvityksiä tarvitaan. Ilmanäytteiden mikrobitulosten tulkinnassa on aina huomioitava mikrobilajisto, joka useimmiten on kokonaispitoisuutta tärkeämpi osoitin sisäilman epätavanomaisista mikrobilähteistä.

Kosteusvaurioituneissa rakennuksissa tyypillisesti esiintyvistä mikrobeista, ns. kosteusvaurion indikaattorimikrobeista, julkaistiin ensimmäinen kansainvälisen tutkijaryhmän laatima konsensuslista vuonna 1992 (ns. ”Baarnin lista”). Ko. listaa on täydennetty Työterveyslaitoksen ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) sisäilman mikrobitutkimusten tuloksilla ja siihen on sisällytetty myös pinta- ja materiaalinäytteiden indikaattorimikrobeja. Tästä on huomattavaa apua mikrobitutkimusten tulosten tulkinnassa ja ongelman tunnistamisessa (Reiman ym. 2005).

Esim. ilmanäytteissä esiintyy yleisimmin ns. kuivaitiöisiä indikaattoreita, esim. Aspergillus versicolor ja Paecilomyces variotii, kun taas märkäitiöiset indikaattorit, esim. Stachybotrys, Acremonium ja Trichoderma, ovat harvinaisempia. Pinnalle laskeutuneessa pölyssä on tavallisimmin samoja mikrobeja kuin sisäilmassakin, yleisimpiä indikaattoreita ovat Acremonium, A. versicolor, Chaetomium, Fusarium ja Streptomyces-sädesieni. Eri rakennusmateriaaleille yhteisiä indikaattoreita ovat mm. Acremonium ja A. versicolor, Scopulariopsis, Trichoderma ja suurina pitoisuuksina esiintyessään monet tavallisetkin homeet, kuten Cladosporium, Penicillium ja hiivat (Reiman ym. 2000). Puumateriaaleille tyypillisiä indikaattoreita ovat mm. Aureobasidium, Chaetomium, Trichoderma, Paecilomyces, Phialophora, Exophiala, Fusarium ja Rhizopus; kipsilevylle tyyppillisiä mm. Chaetomium, Fusarium ja Stachybotrys; kivipohjaisille materiaaleille (mm. betoni ja keraamiset laatat) tyypillisiä ovat mm. Absidia, Mucor, Tritirachium. Acremonium ja A. versicolor (Reiman ym. 2000, Hyvärinen ym. 2001).

Mikrobien ohje- ja viitearvot

Sisäilman mikrobien ohje- ja viitearvoja sekä tietoja mikrobilajistosta käytetään apuna sisäilman epätavanomaisten mikrobilähteiden tunnistamisessa. Sen sijaan ohje- ja viitearvojen avulla ei voida tehdä päätelmiä sisäilman terveydellisestä laadusta. Taulukkoon on koottu sisäilman mikrobipitoisuuksille annettuja ohje- ja viitearvot asunnoissa, kouluissa ja toimistoissa. Ohje- ja viitearvoja pienempiä tuloksia tulkittaessa arviointiperusteena käytetään mikrobilajistoa, erityisesti kosteusvaurioindikaattoreiden esiintymistä. Muulloin kuin talviaikaan sisäilman mikrobituloksia verrataan ulkoilmasta otetun vertailunäytteen mikrobituloksiin.

Sisäilman mikrobeja koskevia ohle- ja viitearvoja, joita sovelletaan tain talviakaan tehtyihin mittauksiin

Rakennuksen käyttötarkoitus	sieni-itiöpitoisuus (cfu/m3 eli pmy/m3)	bakteeripitoisuus (cfu/m3 eli pmy/m3)	sädesienipitoisuus (cfu/m3 eli pmy/m3)
asunnot (STM 2008)	500*	4500	10
koulut (Meklin ym. 2007)	50	ei viitearvoa	10
toimistot (Salonen ym. 2011)	50	600	5
*Asuntojen sisäilman sieni-itiöpitoisuus välillä 100-500 cfu/m3 viittaa kohonneeseen pitoisuuteen talviaikana (STM 2003)

Asumisterveysohjeen (2003) mukaan taajamassa sijaitsevien asuntojen sisäilman sieni-itiöpitoisuudet 100-500/m3 viittaavat kohonneeseen sieni-itiöpitoisuuteen. Jos samalla mikrobisuvusto on tavanomaisesta poikkeava, mikrobikasvuston esiintyminen on todennäköistä. Asunnoissa yli 500 cfu/m3 sieni-itiöpitoisuudet ovat kohonneita ja viittaavat mikrobikasvustoon rakennuksessa.

Meklin ym. (2010) totesivat, että mikrobivaurioituneissa kouluissa talviaikaiset pitoisuudet sisäilmassa ovat usein välillä 50–500 cfu/m3. THL:n mukaan kouluista tulisi ottaa vähintään 10 näytettä, ja mikäli tuloksissa on useita pitoisuuksia välillä 50-200 cfu/m3, tulos viittaa homevaurioon rakennuksessa. Lisäksi voidaan suuremmissa näytemäärissä hyödyntää mediaanituloksia: mediaanin ollessa yli 20 cfu/m3, tulos viittaa homevaurioon rakennuksessa.

Työterveyslaitoksen tutkimuksissa rakennusteknisen asiantuntijan toteamien kosteus- ja homevaurioituneiden toimistorakennusten sisäilman mikrobipitoisuudet ovat toistuvasti alittaneet STM:n asuinrakennuksille annetut viitearvot. Tällöin suuri osa rakennuksista, joissa oli todettu kosteus- ja homevaurio, olisi voitu tulkita normaaleiksi Asumisterveysohjeen viitearvojen perusteella. Jo 1980-90-luvuilta peräisin olevien kansainvälisten tieteellisten julkaisujen valossa tämä havainto oli selitettävissä sillä, että asunnoissa on luonnostaan enemmän lähteitä, kuten elintarvikkeita ja muuta orgaanista materiaalia, joista vapautuu sisäilmaan mikrobeja (Lehtonen ym. 1993). Koska asuntojen ilmanvaihto on yleensä mitoitettu pienemmäksi kuin esim. toimistorakennusten tai vastaavien rakennusten, joissa oleskelee paljon ihmisiä, sisäilmaan vapautuneet mikrobit eivät poistu ilmanvaihdon mukana asunnoista yhtä tehokkaasti kuin toimistorakennuksista.

Työterveyslaitos määritti omien tutkimustensa ja kansainvälisen tutkimustiedon perusteella toimistojen sisäilman sieni-itiöpitoisuuden viitearvon tasolle 50 cfu/m3. Perusteluna tälle oli muun muassa Salosen ja työryhmän (2011) tekemä yhteenveto sisäilmamittauksista työpaikkarakennuksissa, joissa oli tehty sisäilmamittausten ohessa rakennustekninen tutkimus varmistamaan kosteus- ja homevaurio. Rakennukset, joissa ei löydetty kosteusja homevauriota, pitoisuudet alittivat tason 50 cfu/m3. Toimistotyöympäristölle annetussa sieni-itiöpitoisuuksien viitearvossa on huomioitu, että yksistään sieni-itiöpitoisuuden perusteella ei yleensä tehdä johtopäätöksiä sisäilman epätavanomaisesta mikrobilähteistä. Viitearvon (50 cfu/m3) ylittyminen ilmentää kuitenkin selvää poikkeamaa tavanomaisesta toimistoilmasta ja näin ollen näissä tilanteissa tulee aina ryhtyä jatkoselvityksiin tai tarvittaviin toimenpiteisiin sisäilmasto-ongelmien ratkaisemisessa. Toimistoilman pitoisuuden ollessa alhaisempi kuin 50 cfu/m3 jatkoselvitysten tai toimenpiteiden tarpeen ratkaisevat muut selvitystiedot, kuten havaittu mikrobilajisto, tiedot rakennus- ja taloteknisistä selvityksistä sekä tilojen käyttäjien oireilusta ja kokemuksista (ns. ABC-lähestymistapa sisäilmasto-ongelmiin). Myös rakennuksen kosteusvaurio- ja korjaushistoria vaikuttaa päätökseen jatketaanko selvityksiä, vaikka alustavissa mikrobiologisissa mittauksissa ja muissa selvityksissä ei havaita poikkeavaa.

Pintanäytteillä voidaan osoittaa pinnalla esiintyvä mikrobikasvu ja mikrobien kulkeutuminen vaurioituneista rakenteista muiden tilojen sisäpinnoille (Reiman ym. 2002, Asumisterveysopas 2003). Pintojen mikrobistoon vaikuttavat useat tekijät, kuten pintamateriaalin ravintosisätö (puu vs. kaakeli) ja kosteuskäyttäytyminen (pinnoitettu vs. pinnoittamaton lastulevy) sekä sijainti rakennuksessa (kuivat vs. kosteat tilat). Materiaali vaikuttaa sen pinnalla esiintyvien mikrobien kirjoon ja yleisyyteen (Kujanpää ym. 2005). Rakennusten kosteus- ja homevaurioiden tunnistamisessa voidaan käyttää myös laskeutuneen pölyn mikrobituloksia (Lappalainen ym. 2001). Laskeutuneen pölyn mikrobisto kuvastaa laskeutumisaikana (tavallisesti 2 viikkoa) ilmassa ollutta mikrobistoa. Joissakin tapauksissa pintanäytteellä on mahdollista havaita poikkeava mikrobikasvu paremmin kuin ilmanäytteillä (Cruz Perez 2002). Rakenteista sisäilmaan siirtyviä mikrobeja voidaan osoittaa ilmavuotokohdista, jotka ovat tavallisimmin rakenneliitoksia ja joissa sisäpinnoilla on nähtävissä ”likaa”. Tällaisilta pinnoilta otetuissa näytteissä esiintyy usein kosteusvaurion indikaattorimikrobeja.

Kosteusvaurioituneissa materiaaleissa esiintyy laajempi kirjo erilaisia mikrobeja kuin pinta- tai ilmanäytteissä. Tämä johtuu siitä, että pinta- ja ilmanäytteiden mikrobit ovat peräisin homehtuvasta materiaalista, josta mikrobien täytyy irrota esimerkiksi ilmavirtausten mukaan. Materiaaleissa on runsaasti myös ns. märkäitiöisiä homeita, joiden itiöiden irtoaminen edellyttää kasvuston kuivumista tai mekaanista liikettä ilmavirtausten mukaan pääsemiseksi. Rakennusteknisen selvityksen perusteella päädytään usein rakenteiden avaamiseen ja materiaalinäytteiden ottamiseen. Rakennusmateriaalien mikrobisto kuvaa riskinarvioinnissa käytettyä lähdevoimakkuutta eli sitä, millaisille mikrobeille ja miten suuri altistuminen on odotettavissa. Asumisterveysohjeen (STM 2003) mukaan vau­rioituneeksi luokitellaan materiaalit, joiden sieni-itiöpitoisuus on suurempi kuin 10 000 cfu/g. Muut menetelmät on validoitava oppaan menetelmää vasten ja niille on määritettävä omat viitearvonsa. Edellä mainittua mikrobipitoisuuden viitearvoa käytetään kaikille materiaaleille ottamatta huomioon sen sijaintia rakenteessa. Asumisterveysoppaassa ohjearvon soveltamisen ulkopuolelle rajataan ulkoilmaan tai maaperään kosketuksissa olevat materiaalit. Ulkoseinien kosteus- ja homevauriot ovat yleisiä, minkä vuoksi on tärkeää erottaa ulkoseinärakenteen kosteusvauriosta ja ulkoilmasta johtuva mikrobisto toisistaan. Reimanin ym. (2003) tutkimuksessa rakennuksen ulkoseinärakenteesta otettujen näytteiden mikrobilajisto oli erilainen rakenteen kylmällä puolella, keskellä rakennetta ja rakenteen lämpimällä puolella.

Mikrobitutkimuksissa käytetään tavallisimmin kasvatukseen perustuvia, mikrobien elinkykyisyyttä edellyttäviä menetelmiä, jotka on kuvattu sosiaali- ja terveysministeriön kokoamassa Asumisterveysoppaassa ja joilla on tuotettu paljon tutkimusaineistoa tulosten tulkinnan pohjaksi. Näillä menetelmillä saatuun tutkimustietoon perustuu nykyinen käsitys rakennusten normaalista tai epätavanomaisesta mikrobistosta.

Spesifisillä ja herkällä PCR-tekniikalla saadaan yleisesti suurempia pitoisuuksia kuin viljelymenetelmällä, mutta joidenkin sienisukujen kohdalla tilanne voi olla päinvastoin (Lignell ym. 2008, Pietarinen ym. 2008). Etenkin kosteusvauriorakennuksista otettujen materiaali- ja pölynäytteiden tulosten tulkinta ei ole ongelmatonta (Pietarinen ym. 2008 ja Pitkäranta ym. 2011). Toistaiseksi Suomessa ei ole laboratoriota, jolla on akkreditoitu PCR-analytiikka sisäympäristön mikrobeille ja joka on validoinut kyseisen menetelmän viljelymenetelmiä vastaan ja esittänyt vertailuaineiston, johon tulosten tulkinta pohjautuu (Eviran hyväksymät laboratoriot, joilla on käytössään lainsäädännön mukaiset menetelmät asumisterveyteen liittyvien viranomaisnäytteiden tutkimiseen 30.08.2012).

Homesienten esiintymistä sisäympäristössä voidaan arvioida myös mittaamalla muita homesienten rakennekomponentteja, kuten glukaaneja, ekstrasellulaarisia polysakkareja, proteiineja ja ergosterolia, immunokemiallisin menetelmin neste- tai kaasukromatografisin menetelmin (Chew ym. 2001, Pasanen 2001, Cabral 2010). Eri menetelmillä saatuja analyysituloksia on erittäin vaikea vertailla, koska ne mittaavat eri asioita. Kaikilla menetelmillä on omat hyvät ja huonot puolensa (Pasanen 2001), mutta kokemus niiden käytöstä altistumisen arvioimiseen on huomattavasti vähäisempää kuin kasvatuksellisilla menetelmillä. Kehitystyö on aktiivista ja tulevaisuudessa saataneen uusia menetelmiä, joiden avulla mahdollisesti selkeämmin tunnistettaisiin vauriorakennukset ja mahdollisesti voitaisiin selittää myös tilojen käyttäjien oireilua.

Rakenteiden kostumisesta seuraavaan mikrobivaurioon ei liity pelkästään home- ja hiivasienten ja bakteereiden lisääntymistä, vaan pitkään jatkuneessa vauriossa eliöstö monipuolistuu ja lajistossa voi olla mm. ameeboja, pölypunkkeja ja sukkulamatoja. Muiden eliöiden kuin homeiden ja bakteereiden (erityisesti sädesienten) havainnointi materiaalinäytteistä on sattumanvaraista ja ilmanäytteistä niitä ei liene koskaan yritettykään jäljittää.

Mikrobien aineenvaihduntatuotteet

Mikrobitoksiinit

Mikrobitoksiinit ovat home- ja hiivasienten ja bakteerien rakenneosasia tai niiden tuottamia aineenvaihduntatuotteita, joilla on osoitettu olevan haitallisia, toksisia vaikutuksia eliöihin. Mikrobitoksiinien muodostumiseen vaikuttavat monet tekijät kuten lämpötila, kosteus, ravinto ja ympäristön mikrobilajit. Mikrobitoksiinit kulkeutuvat ilmaan mikrobien, niiden osasten ja muiden hiukkasten mukana. Ne eivät yleensä esiinny kaasumaisessa olomuodossa sisäympäristöissä. Monet elinympäristössä yleisesti esiintyvät ja kosteusvaurioiden indikaattorimikrobit voivat tuottaa toksisia aineita. Vauriorakennusten sisäilmassa on todettu toksiineja erittäin pieninä pitoisuuksina (Täubel ym. 2011). Gram-negatiivisten bakteereiden soluseinässä oleva lipopolysakkaridi on endotoksiini. Gram-negatiivisia bakteereita on runsaasti mm. jätevesissä ja vesi- ja viemärijärjestelmissä, joten esim. lattiaviemäreiden tulviessa tai ilmastointi- ja jäädytysjärjestelmien kontaminoituessa näiden bakteerien esiintyminen kosteusvauriorakennuksessa on mahdollista.

Mykotoksiinit ovat mikrosienten (home- ja hiivasienet) tuottamia haitallisia aineenvaihduntatuotteita (sekundäärimetaboliitteja). Mykotoksiineja esiintyy home- ja hiivasienten kasvustoissa ja kasvualustoissa niiden luonnollisessa kasvuympäristössä ja esim. homevaurioituneissa elintarvikkeissa ja rakennusmateriaaleissa, olosuhteiden, kasvuajan ja alustan koostumuksen suosiessa näiden muodostumista. Homehtuneissa materiaaleissa esiintyvät mykotoksiinit voivat kulkeutua sisäilmaan materiaaleista vapautuvien homeitiöiden ja homerihmastojen kantamina. Tästä seuraa, että mykotoksiineille voi altistua hengittämällä homeisista rakennusmateriaaleista peräisin olevaa sisäilman pölyä tai toksisten homeiden rakenneosia (Tuomi 2008). Yli neljänsadan tunnistetun mykotoksiinin joukko on jaoteltu yhdisteiden kemiallisen rakenteen mukaan yli kahteenkymmeneen mykotoksiiniluokkaan. Toksisimpiin luokkiin kuuluvat mm. aflatoksiinit, ergotalkaloidit, fumitremorgiinit, fumonisiini, okratoksiinit, patuliini, sitriniini, sterigmatokystiini, trikotekeenit ja zearalenoni.

Mykotoksiinien läsnäolosta homeisissa rakennusmateriaaleissa on olemassa tutkittua tietoa ja toksiineja on voitu eristää mm. kostuneista rakennusmateriaaleista, mutta sisäilman toksiinipitoisuudet ovat erittäin pieniä. Tästä syystä mykotoksiinien osoittaminen suoraan sisäilmanäytteistä on vaikeaa ja kallista. Teoreettisesti toksiinien pitoisuutta sisäilmassa voidaan arvioida mykotoksiinipitoisuudesta huonepölyssä tai homeitiöissä. Toimistotyyppisissä koneellisesti ilmastoiduissa työympäristöissä yksittäisten mykotoksiinien pitoisuus voi tämän mukaan olla yleensä alle 0,1 ng/m3 (1 ng = milligramman miljoonasosa). Kosteusvaurioituneissa asunnoissa pitoisuus saattaa olla 10-100 kertaa tätä suurempi ja vastaavasti 1 000-kertaisia maatalousympäristössä tai alkutuotannossa, jossa käsitellään homehtunutta raaka-ainetta. Viimeksimainituissa ympäristöissä päädyttään mykotoksiinipitoisuuksiin, jotka ovat korkeintaan suuruusluokkaa 100 ng/m3.

Kosteus- tai homevaurioituneissa työpaikoissa tai kodeissa mykotoksiinien pitoisuus sisäilmassa jää nykytiedon mukaan yleensä alle 30 ng/m3. Yleensä toimisto- ja asuinympäristöön sovellettavat viitearvot ovat poikkeuksetta teollisille ja tuotannollisille työympäristöille annettuja ohje- ja raja-arvoja alempia. Jos mykotoksiinien viitearvoja määritettäisiin kosteusvauriorakennuksille, toksikologisen arvioinnin perusteella päädyttäisiin todennäköisesti viitearvoon, joka olisi huomattavasti alle 30 ng/m3.

Mykotoksiinien kaltaisten elinympäristössä pieninä pitoisuuksina esiintyvien yhdisteiden kohdalla, joille haitallista tai turvallista pitoisuutta ei ole asetettu, on olennaista arvioida, poikkeaako altistuminen tavanomaisesta esim. ympäristön kautta tapahtuvasta altistumisesta tai kokonaisaltistumisesta. Altistumista - vähäistäkään sellaista - ei pidä vähätellä, mutta sitä ei myöskään tule yliarvioida.

Mykotoksiinipitoisuuksien huonepölyssä pitäisi todennäköisesti olla vähintään satakertaisia verrattuna toistaiseksi julkaistujen tutkimusten tuloksiin, jotta niiden ilmakeräys ja spesifinen määritys sisäilmasta olisi käytännössä mahdollista nykyisin käytössä olevilla laitteilla ja menetelmillä. Tutkijaryhmillä on ollut käytössä erilaisia lähestymistapoja ja menetelmiä mikrobitoksiinien tunnistamiseen ja pitoisuuden määrittämiseen. Yksi tapa on mitata näytteen yleistä toksisuutta, jolloin tutkittavien materiaali-, pöly- tai ilmanäytteiden solutoksisuutta arvioidaan niiden vaikutuksina esim. sian siittiösolujen liikuntakykyyn tai kykyyn aiheuttaa solukuolemaa mallisolukossa. Tällöin ei kuitenkaan tiedetä, mikä tekijä aiheuttaa tutkitussa näytteessä toksisuuden tai mikä on tämän tekijän tarkka määrä näytteessä. Siten ei myöskään tiedetä, onko näytteen solumyrkyllisyys peräisin mikrobitoksiineista vai esim. rakennusmateriaaleista peräisin olevista myrkyllisistä kemikaaleista. Toinen tapa on mitata valittuja toksiineja suoraan ympräristönäytteistä, jolloin saadaan selville ko. toksiinien nimet ja määrä näytteissä. Lähestymistavan ongelmana on kuitenkin se, että tutkimuksessa määritellään ennalta mitattavat yhdisteen ja muut mahdolliset näytteen sisältämät toksiinit jäävät huomioimatta. Toksisten aineenvaihduntatuotteiden kirjo on runsas ja tutkimustietoa on liian vähän, jotta voitaisiin keskittyä ainoastaan tiettyihin toksiineihin. Myös eri menetelmien herkkyyserot ja eri näytteenottotavat asettavat rajoituksia toksiinien määrittämiseen näytteistä. Materiaalinäytteiden koostumuksen monimuotoisuus ja rakennemateriaalien mahdollinen toksisuus asettaa myös rajoitteita toksisuuden määrityksille ja kohteiden vertailuille. Ilmanäytteiden keräys voidaan teoriassa paremmin vakioida (hiukkasten keräys vakioidusta ilmamäärästä) ja siten eri kohteiden toksisuuden vertailu suorittaa luotettavammin. Ilmanäytteen sisältämät hiukkaset ovat myös todennäköisemmin kosketuksissa hengitysteiden kanssa, joten toksisuuden määrittäminen hengitysilmasta olevista partikkeleista on perusteltua. Ilmanäytteiden keräysajat perinteisillä menetelmillä ovat kuitenkin suhteellisen pitkiä (useita vuorokausia jopa viikkoja), mikä asettaa omat rajoitteensa lähestymistavalle käytännön työssä.

Käytännön terveys- ja työsuojeluvalvonnassa ei ole suositeltavaa käyttää menetelmiä, joita ei ole tutkimuksin varmennettu, joille ei ole olemassa viitearvoja ja joiden tuloksia ei voida luotettavasti tulkita tai yhdistää tilojen käyttäjien kokemiin haittoihin.

Tätä periaatetta on tärkeää noudattaa varsinkin silloin, kun on kyse haittatekijöistä, jotka ovat yleisiä tai joille kaikki jossain määrin altistuvat. Siinä tapauksessa on voitava luotettavasti johtaa ohje- tai vähintään viitearvo tulosten tulkinnan tueksi. Eli on osoitettava, miten tutkittu tila tutkitun haittatekijän osalta eroaa muista tiloista ja mikä on haittatekijän osalta pitoisuus, joka on altistumisen kannalta olennainen.

Mikrobien kaasumaiset aineenvaihduntatuotteet

Mikrobien kaasumaiset aineenvaihduntatuotteet ovat haihtuvia orgaanisia yhdisteitä, niin sanottuja MVOC (microbial volatile organic compounds) -yhdisteitä. Näiden olemassaolon voi havaita rakennuksissa esimerkiksi maakellarin tai homeen hajuna. Haju on subjektiivinen havainto ja sen perusteella voidaan tehdä vain karkea arvio tilan sisäilman laadusta. MVOC on käsitteenä ongelmallinen, koska ao. yhdisteillä on muitakin lähteitä kuin mikrobikasvustot, kuten esimerkiksi rakennusmateriaalit, ulkoilma, elintarvikkeet, siivous ja tupakointi. On osoitettu, että kostuneista rakennusmateriaaleista voidaan analysoida MVOC-päästöjä, vaikka materiaaleissa ei esiintyisikään mikrobikasvustoja (Korpi, Järnberg, Pasanen 2006, 18.). Siten MVOC-yhdisteiden esiintyminen esim. kosteusvauriorakennuksissa ei ole osoitus mikrobikasvusta rakenteissa eikä MVOC-mittausten käyttöä kosteus- ja homevaurion toteamiseen suositella (Korpi ym. 2006; Schleibinger ym. 2008).

Sisäilman kaasumaiset ja hiukkasmaiset epäpuhtaudet

Kaasumaiset ja hiukkasmaiset epäpuhtaudet voivat olla yksi huonon sisäilman laadun syy. Sisäilman kaasumaisia epäpuhtauslähteitä on tuhansia. Sisäilmaan niitä joutuu ihmisen oman toiminnan kautta, liikenteen ja teollisuuden päästöistä, rakennusmateriaaleista, viemärijärjestelmistä ja maaperästä (STM 2003, 60.). Kosteus- ja homevaurioissa materiaalien kastumiseen liittyy usein kaasumaisten yhdisteiden, kuten TXIBn, 2-etyyli1-heksanolin, formaldehydin ja ammoniakin, vapautumista huoneilmaan. Tilan käyttäjät voivat aistia tällöin poikkeavaa hajua sisätiloissa. Osaa yhdisteistä ei haisteta siksi, että näiden pitoisuudet jäävät liian pieniksi ylittämään hajukynnystä. Yleensä materiaalipäästöt ovat merkittävimpiä heti rakennuksen valmistuttua tai korjaus- ja asennustöiden jälkeen ja vähenevät ajan kuluessa. Hiukkasmaisia yhdisteitä voi vapautua sisäilmaan esimerkiksi tupakoinnista, rakenteista ja rakennusmateriaaleista, ääni- ja lämpöeristeistä, lämmitysjärjestelmistä tai kulkeutua ilmanvaihdon mukana ulkoilmasta. Esimerkkejä näistä ovat rakenteista irtoava asbesti ja teolliset mineraalikuidut.

Katso myös

• Rakennusten kosteus- ja homeongelmat
• Kosteus- ja homevauriotarkastelun lähtökohdat
• Kosteus- ja homevaurioiden terveydellinen merkitys
• Kosteus- ja homevaurioiden taloudellinen merkitys
• Toimenpide-ehdotukset liittyen kosteus- ja homevaurioihin