Belgian rehuskandaali
| Tämä sivu on ensyklopedia-artikkeli.
Sivutunniste: Op_fi2340 |
|---|
| Moderaattori:Heta (katso kaikki)
Sivun edistymistä ei ole arvioitu. Arvostuksen määrää ei ole arvioitu (ks. peer review). |
| Lisää dataa
|
Sisällysluettelo
Kysymys
Mikä on Belgian rehuskandaali?
Vastaus ja Perustelut
Belgian rehuskandaali: Belgiassa sattunut ruoan saastumistapaus. Tammikuussa 1999 suuri kierrätettyjä rasvoja sisältävä säiliö kontaminoitui PCB-öljyllä. Siitä sekoitettua rasvaa myytiin yli kymmeneen rehutehtaaseen (kontaminoitunut erä todennäköisesti vain kahteen belgialaiseen tehtaaseen), jotka myivät edelleen rehun maatiloille, lähinnä kanaloihin. Ongelma huomattiin, kun kanat alkoivat oirehtia: havaittiin hedelmällisyyden heikentymistä ja epämuodostuneita kananpoikia.
PCB-määrä on arvioitu 40–50 kg:ksi ja siinä oli noin 1 g dioksiineja (WHO-TEq) ja noin 2 g (WHO-TEq) dioksiininkaltaisia PCB-yh- disteitä (Debacker ym., Chemosphere 2007:67:S217–S223, [2]). Tämä voisi olla yhden tai muutaman muuntajan sisältö.
Kananrasvasta mitatut PCB-pitoisuudet olivat korkeimmillaan 51 mg/kg eli 51 000 ng/g (S7PCB:tä rasvassa) (ks. Seitsemän PCB-merkkiainejohdosta), ja dioksiinipitoisuudet vastaavasti 0,0026 mg/kg eli 2613 ng/kg (I-TEq rasvassa). PCB:tä löydettiin pienempinä määrinä myös muista tuotantoeläimistä. Kananliha- ja kananrehunäytteissä PCB-yhdisteitä (S7PCB) löydettiin 50 000-kertaisesti dioksiinipitoisuuteen (I-TEq) nähden, ja suhde on melko vakio. Tässä tapauksessa seuranta voitiin siten perustaa PCB-yhdisteisiin. Seulontatutkimuksia voitiin näin tehdä monissa laboratorioissa, kun taas dioksiinianalyysien suorittaminen on äärimmäisen vaikeaa, ja vain muutama eurooppalainen laboratorio pystyi tekemään niitä luotettavasti. Myös hinta oli rajoittava tekijä (1000 euroa näytteeltä) ja analyysi oli aikaavievä (noin kuukausi). Siksi rutiinivalvonta ei voinut perustua dioksiinianalyyseihin tai kongeneerikohtaisiin PCB-analyyseihin, joissa käytetään massaspektrometria.[1]
Riskinarviointi
Dioksiinipitoisuudet, jotka ääritapauksissa ylittivät hyväksytyt rajat jopa yli satakertaisesti, aiheuttaisivat selvästi lisääntyneen elimistön kuorman ihmisissä, mutta tämä tapahtuisi hitaasti. Mikäli ihminen syö kahdesti viikossa 150 g kontaminoitunutta kananlihaa (olettaen 1 000 ng/kg I-TEq rasvassa, lihassa rasvaa 15 %), elimistön kuorma kohoaa satakertaiseksi verrattuna väestön tämänhetkiseen elimistön kuormaan (kuvio 1). Tämä edellyttäisi kuitenkin, että lihaa syötäisiin jatkuvasti 30–50 vuoden ajan (ks. Kumuloituminen). Itse asiassa jo 20 ng:n/kg lisäys elimis- tössä (WHO-TEq rasvassa) edellyttäisi, että lihaa syödään säännöllisesti 1–2 kuukauden ajan. Koska keskimääräinen pitoisuus nuorissa keskieurooppalaisissa aikuisissa vuosina 1987–1993 laski 40 ng:sta/ kg 20 ng:aan/kg, olisi yhden kuukauden laskennallinen kulutus nostanut pitoisuudet takaisin 80-luvun keskitasolle.
Koska on epätodennäköistä, että ihminen söisi pahiten kontaminoitunutta kananlihaa viikosta toiseen näin runsaasti, todellinen väestövaikutus on paljon pienempi. Tämä vahvistettiin myöhemmin mittauksin, joissa saastumiselle tyypilliset kongeneerit olivat löydettävissä, mutta väestön WHO-TEq-pitoisuudet eivät kohonneet merkittävästi, vain 22,9:stä 23,1:een ng/kg (Debacker ym., Chemosphere 2007:67:S217–S223, [3]). Jotkut voivat kuitenkin syödä syystä tai toisesta yhdeltä tilalta peräisin olevaa saastunutta lihaa runsaasti, ja heillä laskelmat voivat pitää paikkansa. Tällaisissakin tapauksissa aika ehkäisee dioksiinien vakavat vaikutukset. Ei-dioksiinien kaltaisten PCB-yhdisteiden osuutta on vaikeampi arvioida, ja erityisen huolestuttavia ovat niiden toistaiseksi epäselvät vaikutukset hermoston kehitykseen. Myös nämä yhdisteet kertyvät hitaasti.
Belgian tapaus osoittaa, että dioksiinien kumuloituessa hitaasti, elintarvikkeiden pitkäaikainen valvonta on kaikkein tärkeintä. Vaikuttaa myös siltä, että rasvojen kierrättäminen ja uudelleenkäyttö oli ympäristömyönteisyydestään huolimatta liian avoin ja haavoittuvainen järjestelmä.[1]
Tämä riskinarviointi tarkoittaa, että ravinnontuotannon valvonnan tulisi olla erittäin tiukkaa ja että altistuneiden väestöryhmien seuranta on varsin suositeltavaa. Yksilöllisiä toimenpiteitä saastunutta lihaa jonkin aikaa syöneille ihmisille ei sen sijaan voi (eikä ole tarpeen) suositella.[1]
Katso myös
Viitteet
Aiheeseen liittyviä tiedostoja
<mfanonymousfilelist></mfanonymousfilelist>
