Turmiollinen politiikka

Tämä sivu on ensyklopedia-artikkeli. Sivutunniste: Op_fi5933
Moderaattori:Jouni (katso kaikki) Sivun edistymistä ei ole arvioitu. Arvostuksen määrää ei ole arvioitu (ks. peer review).
Lisää dataa {{#opasnet_base_link:Op_fi5933}}

Turmiollinen politiikka on toimintaa, josta on kaikille haittaa verrattuna johonkin toteuttamiskelpoiseen vaihtoehtoon. Tämä määritelmä vaatii muutamia lisämääreitä:

• Haitta määritellään niin, että se on tarkasteltavan arvoprofiilin mukaan huonompi lopputulos kuin vertailukohta.
• Arvoprofiili taas on johdonmukainen kokoelma arvolauseita, jotka kuvaavat erilaisten asioiden ja tekojen hyvyyttä ja jota arvoprofiilia jotkut ihmiset vakavasti harkittuaan ja jaetun ymmärryksen valossa aidosti kannattavat yhteiskunnalliseksi ohjenuoraksi.
• Jaettu ymmärrys tarkoittaa tilannetta, jossa erilaiset faktat, arvot ja epävarmuudet on johdonmukaisesti kuvattu ja tiedetään, mistä ollaan samaa mieltä, mistä eri mieltä ja miksi.

Asiantuntijatyön tärkein tehtävä on lopettaa turmiollisen politiikan toteuttaminen ja estää sen syntyminen.

Katso tarkempi kuvaus englanninkielisestä Opasnetistä.

Perustelut

Ihannetilanteessa yhteiskunnallinen päätöksenteko perustuu prosessiin, jossa kaikkien ihmisten toiveita ja tarpeita kuunnellaan ja toimenpiteitä harkitaan parhaan kritiikinkestävän tiedon perusteella. Päätökseksi valitaan se vaihtoehto, joka valikoituisi, jos jokainen ihminen voisi huolella ja rauhassa keskustella vaihtoehdoista, opiskella kaiken olennaisen taustatiedon, harkita ilman painostusta tai hämäystä, ja keskustelun kautta päätyä yhteiseen käsitykseen kokonaisuuden kannalta parhaasta vaihtoehdosta. Turmiollinen politiikka on siis jotain, jota perustellusti ei valittaisi tällaisessa prosessissa.

Ihannetilanne muistuttaa paljon Timo Honkelan kirjassaan Rauhankone kuvailemaa miljardin ihmisen kokousta. Tärkeä kysymys onkin, miten päätöksenteossa päästään kohti miljardin ihmisen kokousta, ja mistä tiedämme, mitkä prosessit ovat tässä suhteessa parempia kuin toiset.

Tätä kirjoitettaessa USAn presidentinvaalien 2020 ääntenlaskenta on käynnissä. Jo nyt voidaan todeta, että USAn vaalijärjestelmä ei ole lähelläkään miljardin ihmisen kokousta, ja käytössä olevista päätöksentekojärjestelmistä se on pelottavan kaukana kärjestä. USAn päätöksentekokäytäntö on muuttunut poliittiseksi peliksi, jonka sisäinen logiikka ei tuota lähimainkaan ihanteellisia ratkaisuja, vaan pikemminkin se melko järjestelmällisesti tuottaa turmiollista politiikkaa.

Kuitenkin viime vuosina on tullut selväksi, että poliittisten rakenteiden muuttaminen on tullut yhä vaikeammaksi, koska useimmissa muutoksissa vallassaolija joutuisi luopumaan jostakin edusta muiden tai kokonaisuuden eduksi. Järjestelmä on siis ajautunut vangin dilemmasta tuttuun Nashin tasapainoon, jossa kaikille parempia ratkaisuja on olemassa, mutta kenenkään ei kannata niitä tavoitella.

Koska nykyinen yhteiskunnallinen päätöksentekojärjestelmä ei toimi kuten sen pitäisi, vaan peli on ajatutunut pattitilanteeseen, pitää keksiä uusi ja parempi peli, jonka voi aloittaa vanhan pelin yhä junnatessa.

Tässä esitetään päätöksentekojärjestelmää, jossa

1. tunnistetaan turmiollista politiikkaa ja sen vaihtoehtoja,
2. lähestytään niitä, jotka toiminnallaan voivat rajoittaa turmiollisen politiikan jotakin yksityiskohtaa,
3. sitoutetaan nämä ihmiset ja organisaatiot luopumaan turmiollisesta politiikasta joko heti tai ehdolla, että muitakin muutoksia saadaan aikaan,
4. sitoutuneet ihmiset valjastetaan työhön turmiollisen politiikan vastaisen toiminnan legitiimisyyden lisäämiseksi.

Tämä lähestymistapa muistuttaa paljon Christiana Figueresin toimintaa, joka ratkaisi Pariisin ilmastokokouksen onnistumisen. Siinä päähuomio siirrettiin pois syyllisten etsinnästä kohti maakohtaisia tavoitteita, jotka olisivat kullekin maalle hyödyllisiä ja lisäksi auttaisivat pääsemään kohti yhteistä ilmastotavoitetta. Kantavana ajatuksena oli, että ilmastonmuutos pysäytetään yhdessä ja mietitään, mitä jokainen voi tehdä.

Pekka Torvinen kirjoittaa (HS 31.10.2020) ranskalaisesta aristokraatista Alexis de Tocquevillestä, joka 1800-luvulla ennakoi narsistisen kulttuurin nousua elintason noustessa: jokainen alkaa keskittyä vain omaan juttuunsa, koska kuvittelee olevansa muista riippumaton. Turmiollisen politiikan analyysissä joudutaan paljon kiinnittämään huomiota siihen, millaisia eri asioiden riippuvuudet ovat, ja miten ihmisten pitää osallistua yhteisten tavoitteiden saavuttamiseen, jos turmiollista politiikkaa halutaan välttää. Tässä suhteessa tilanne voi olla jopa psykologisesti helpottava: ei tarvitse itse keksiä tarkoitusta elämälleen, koska yhteiskunta tarjoaa jokaiselle mielekästä ja tavoitteellista toimintaa yhteisen hyvän puolustamisessa.

Turmiollisen politiikan analyysi on vaikeaa, koska pitää yhtaikaa tuntea yksityiskohdat ja samalla pitää näistä yksityiskohdista koostuva kokonaisuus hallinnassa. Kaoottisessa maailmassa usein ei onnistu muu kuin reagointi eteen tuleviin tilanteisiin, koska ymmärrys ei riitä ennakoimaan tulevaa. Turmiollisen politiikan analyysissä pyritään kaoottisuudesta huolimatta tunnistamaan ainakin joitakin turmiollisia asioita, jotka ovat ennakoitavissa ja vältettävissä.

Tarvitaan siis jonkinlainen turmiollisen politiikan selvityskone, joka pitää yksityiskohtien ja kokonaisuuden tiedot ojennuksessa. Se arvioi, mitä yhteistä politiikkaa voisi olla ja mikä sen vaikutus olisi. Tämän tiedon hallintaan ja jäsentämiseen tarvitaan versionhallinta ja tietokiteet.

USAn politiikka on tänään keskittynyt yhteen ainoaan asiaan: kuka päättää? Tuntuu, että jopa keskeiset poliittiset kysymykset, yksityiskohdista puhumattakaan, ovat nyt toissijaisia. Mutta ihmisten elämän ja planeetan selviämisen kannalta päättäjän nimi ei lopulta ole kovin olennainen. Tärkeintä on rajata pois turmiollinen politiikka riippumatta siitä, ketkä ovat vallassa. Sen sijaan tärkeää on, kuka tekee oikeasti toimenpiteitä tavoitteiden edistämiseksi. Selvityskoneesta siis tulee myös tehtävänjakoautomaatti.

----arg3534: . Voidaanko liberaali ihanne kytkeä tähän eli että minimitasolla ihmiset saavat tehdä mitä haluavat, kunhan se ei vahingoita muita? Eli turmiollisen politiikan vaihtoehtoa ei voi kannattaa argumentilla, joka vahingoittaa toisia. --Jouni Tuomisto (keskustelu) 4. marraskuuta 2020 kello 07.50 (UTC) (type: ; paradigms: science: comment)

⇤--arg3406: . Tämä kyllä on aika radikaali väite perusarvoksi, koska se sulkee pois niin paljon nykyistä toimintaa ja arvoja. Ehkä se täytyy ajatella ihanteellisena tavoitteena (yhtenä mahdollisena sellaisena) eikä absoluuttisena päätöksentekokäytännön perustana. Muuten ei voi astua nykytilasta parempaan, koska loikasta tulee liian pitkä. --Jouni Tuomisto (keskustelu) 4. marraskuuta 2020 kello 07.50 (UTC) (type: ; paradigms: science: attack)

Turmiollinen politiikka löytyy niin, että etsitään ensin yhteiset arvot ja sitten niiden perusteella arvotetaan vaikutuksia. Ei siis kysytä yksilöiltä, mistä nimenomaisista vaikutuksista he pitäisivät, vaan millä perusteella vaikutuksia pitäisi arvioida. Näin eì ole mahdollista suoraan valita sitä päätöstä, josta on sattunut vakuuttumaan somea selatessaan, vaan syntyy kuin John Rawlsin tietämättömyyden verho. Hierarkia parhaasta huonoimpaan tapaan toiminnan valitsemisessa on siis tällainen:

1. Valitaan periaatteet, joilla vaikutuksia arvioidaan.
2. Arvotetaan suoraan eri vaikutuksia keskenään.
3. Arvotetaan toimenpiteitä miettimättä vaikutuksia.
4. Arvotetaan henkilöitä, jotka päättävät toimenpiteistä.
5. Ei arvoteta yhteisesti mitään, vaan jokaisella on omat pyrinnöt.

Nykyinen päätöksenteko on usein valitettavasti tasoilla 4-5, joskin välillä pystytään nousemaan jopa tasoille 2-3. Ihanteen saavuttaminen vaatii kuitenkin melkoista ponnistelua. Tässä asiantuntijaorganisaatioilla olisi tärkeä rooli.