Tiedosto:Tekaisu-hankkeen yleisesittely.ppt

Tekaisu-hankkeen yleisesittely kuvaa Tekaisu-hankkeen yleispiirteitä, aikataulua ja tavoitteita.

Tieto vähentämään huonoja päätöksiä

Rauman ympäristöterveysjohtaja Tiina Laitalalla oli ongelma. Raumalle oltiin tekemässä uutta yleiskaavaa, ja hänestä tuntui, ettei Rauman sataman aiheuttamia terveysvaikutuksia ollut kunnolla huomioitu suunnitelmissa. Mutta mitä oli tehtävissä? Sataman laajennusvaihtoehdoista oli vastikään tehty ympäristövaikutusten arviointi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, joten asian piti olla kunnossa. Kuitenkin Laitalasta tuntui, että terveyttä oli tarkasteltu vain pinnallisesti erityisesti satamaliikenteen osalta.

Kaavoitus on esimerkki monimutkaisesta päätöksenteosta, jossa useiden toimijoiden ja intressiryhmien näkemykset pitäisi saada yhdistettyä järkeväksi ja toimivaksi suunnitelmaksi kaupunkirakenteesta. Asiaa vielä monimutkaistaa se, että kaava vaikuttaa toimintaan vuosien ja vuosikymmenienkin päähän, joten asiat pitäisi pystyä ennakoimaan pitkälle.

Niinpä kaavoituksessa yleensä pyritään huomioimaan selkeimpiä tulevaisuuden trendejä: paljonko väkimäärä ja ikärakenne kunnassa muuttuu, tai paljonko asuinneliöitä arvellaan tulevaisuuden asukkailla olevan. Vaikka terveyttä pidetään yleisesti tärkeänä asiana ja tervellistä ympäristöä tavoittelemisen arvoisena, ympäristön terveysvaikutusten huomioiminen harvoin onnistuu kaavoituksessa. Viheralueiden määrä ja läheisyys on hyvinvointitekijänä tunnettu ja mitattavissa ja siksi varsin hyvin kaavoissa mukana, mutta esimerkiksi pientulisijojen savupäästöjen terveysvaikutusta harvoin osataan arvioida ja huomioida osana kaavoitusprosessia.

Rauman kaavoituskysymyksessä Tiina Laitala otti yhteyttä Terveyden ja hyvinvoinnin laitokseen (THL). Aihe oli mielenkiintoinen, ja siksi THL:n tutkijat tarttuivat siihen. Nythän he pääsisivät testaamaan uusia nettipohjaisia työkalujaan savupäästöjen haittojen laskemiseksi. Aiemmin kerättyjen tietojen perusteella he arvioivat laiva-, juna- ja rekkaliikenteen päästöt ja niiden sijainnin eri kaavoitusvaihtoehdoissa. Päästöjen perusteella arvioitiin leviäminen ja pitoisuudet ympäristössä, siitä ihmisten altistuminen ja lopulta terveysvaikutuksen suuruus.

Työ ei ollut turhaa: terveysvaikutuksissa näytti olevan eroja ja vieläpä samansuuntaisia kuin Laitala oli arvellutkin. Nämä tulokset toivat lisävalaistusta eri kaavavaihtoehtojen vaikutuksiin, vaikkeivät erot olleetkaan niin dramaattisia, että jokin vaihtoehto olisi sillä perusteella pitänyt hylätä.

Tutkijat eivät yrittäneetkään kertoa päättäjille, mikä vaihtoehdoista pitäisi valita, vaan miltä eri vaihtoehdot näyttäytyvät terveyden näkökulmasta. Olisiko pitänyt etsiä paras ja suositella sitä? Katsotaanpa mitä tieteenfilosofilla on tähän sanomista.

Tutkimuksessa on omat hyvät käytäntönsä, joista monet perustuvat huolelliseen tieteenfilosofiseen pohdintaan. Yksi näistä on huomion kiinnittäminen huonoihin selityksiin hyvien sijasta. Mutta eikö tämä ole nurinkurista?

Tieteessä on huomattu, että tehokkain tapa testata erilaisia väittämiä on yrittää löytää havaintoja, jotka ovat ristiriidassa väittämän kanssa. Jos väittämä ei nimittäin sovi faktoihin, se ei voi olla totta ja se hylätään. Sen sijaan suorempi ja houkuttelevampi tapa ei toimi: vaikka jokin väittämä olisi erinomaisessa sopusoinnussa havaintojen kanssa, se voi silti olla virheellinen. Meillä voi olla useita keskenään ristiriitaisia väitteitä, jotka kaikki ovat sopusoinnussa havaintojen kanssa, ja silti tiedämme, etteivät ne kaikki voi olla totta.

Kunnon tutkija ei tämmöisestä hämmenny, vaan pitää niitä kaikkia mahdollisesti tosina ja toistaiseksi pätevinä. Monen väittämän olemassaolo on sikäli hyödyllistä, että ne auttavat ymmärtämään, mitä tiedämme tai emme vielä tiedä. Tämä ohjaa meitä hankkimaan havaintoja juuri niistä asioista, jotka pystyvät osoittamaan jonkin väittämän vääräksi. Jos siinä onnistumme, olemme saaneet aikaan vankkaa tietoa.

Tieteenfilosofin näkökulmasta on siis tärkeämpää sulkea pois huonoja vaihtoehtoja (mikä tieteen piirissä tarkoittaa epätosia väittämiä) kuin etsiä parasta vaihtoehtoa.

Tätä ajatusta kannattaisi soveltaa myös yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. On harvinaista, että kaikki päättäjät tai kaikki puolueet olisivat yhtä mieltä siitä, mikä on paras ratkaisu jossain tilanteessa. Sen sijaan varsin usein ollaan yhtä mieltä siitä, että jotkin vaihtoehdot ovat selkeästi sietämättömiä ja niiden välttäminen on elintärkeää. Poliittista keskustelua seuratessa tämä vain ei tule helposti esille, koska palstatila käytetään suosikkivaihtoehtojen esittelyyn.

Tieteellistä tarkastelutapaa soveltamalla tuskin saadaan selville, mikä harkituista päätösvaihtoehdoista on paras. Sen sijaan todennäköisesti voidaan suurella varmuudella joitakin vaihtoehtoja todeta huonoiksi, vaikka niillä olisikin ollut innokasta kannatusta. Eli tämä tarkastelutapa auttaa karsimaan pahoja virheitä, vaikkei se antaisi parasta ratkaisua. Huonojen vaihtoehtojen karsiminen myös auttaisi helpommin huomaamaan, mikä ehdotuksessa aiheuttaa sen huonouden. Joskus se on helpostikin korjattavissa oleva asia, niin että vaihtoehto saadaan kehitettyä selvästi paremmaksi.

• Tutkimuksen hyvät käytännöt:
  • Kokeillaan ja kerätään havaintoja
  • Hylätään huonot selitykset ja ratkaisut
  • Avoimuus yrittämisessä: tieteellistä julkaisemista saa yrittää kuka tahansa, ja tekstejä arvioidaan sisällön, ei aseman perusteella.

Arvojen rooli:

• Tärkeimmistä arvoista ollaan varsin yksimielisiä. Esimerkkejä
• Nämä eivät usein kuitenkaan nosta esiin vaihtoehtojen joukosta parasta.
• Demokratiassa on käytännössä aina useita toimijoita, ja päätösvalta on hajautettu niin, ettei yksi taho voi päättää koko asiasta.
  • Tästä seuraa osaoptimoinnin ongelma eli se, että on vaikea edistää kokonaisuudistuksia mutta niitä on helppo torjua omalla rajatulla alueellaan. Näin syntyuy kulttuuri, jossa jokainen pyrkii omalla tontillaan varmistamaan edes joidenkin itselleen tärkeiden uhkien torjumisen, vaikkei se olisikaan se mitä itse pitäisi parhaana tuloksena.

Perustelut

Mitä asioita Tekaisu-menetelmästä pitäisi nostaa esille niin, että se olisi kuntien kannalta sekä houkuttelevaa että mielekästä? Itse olen miettinyt erilaisia lähestymistapoja:

1) Tavoitteiden ääneen lausuminen ryhdistää valmistelua, koska on mahdollista käydä keskustelua työn etenemisestä.

2) Avoin verkkotyötila mahdollistaa sen, että eri kunnissa samantapaisia asioita arvioivat ihmiset voivat suoraan lainata toisiltaan tietoa, dataa ja arviointimalleja ja näin saada oman työnsä paremmin tehdyksi.

⇤#: On vaikea hahmottaa, mitä tämmöisillä verkkotyötiloilla tarkoitetaan käytännössä. --Jouni Tuomisto 15. helmikuuta 2013 kello 14.36 (EET)^[1]

3) Laaja osallistuminen tuottaa uusia näkemyksiä, ja sitä joka tapauksessa nykymaailmassa vaaditaan. Tekaisu-menetelmä auttaa pitämään tuon osallistumisen ojennuksessa ja kanavoitumaan hyödylliseksi osaksi päätöksentekoa.

←#: On varsin yleinen näkemys, että osallistuminen tuottaa lisäarvoa, ja siksi tämä on hyvä argumentti. --Jouni Tuomisto 15. helmikuuta 2013 kello 14.36 (EET)

--#: Osallistumisen tuottaman ymmärryksen ja materiaalin huomiointi ei ole triviaali tehtävä. Jos tähän on uskottavasti tarjolla apua ja työkaluja, monet ihmiset ymmärtävät sen arvon. --Jouni Tuomisto 15. helmikuuta 2013 kello 14.36 (EET)

⇤#: On kuitenkin myös hyvin yleinen näkemys, että pakolliset kuulemiset vievät resursseja varsinaiselta päätösvalmistelulta, ja pienen budjetin valmistelutyössä tämä voi olla kriittinen ongelma. Osallistumista ei siis pidä pitää itsestäänselvästi hyvänä asiana eikä myöskään itseisarvona. --Jouni Tuomisto 15. helmikuuta 2013 kello 14.36 (EET)

--#: Resurssisyöppö-ajatusta voi yrittää loiventaa korostamalla sitä, että varhainen, systemaattinen ja jäsennetty osallistuminen vie vähemmän resursseja kuin se, että närkästynyt joukkio hyökkää valmistelua vastaan myöhäisessä vaiheessa. Lisäksi voisi olla hyvä korostaa sitä, että osallistumista on myös mahdollista ulkoistaa, eli ei valmistelevan virkamiehen tarvitse järjestää osallistumista, jos osallistamisen työkalut ovat olemassa ja hallinnassa toisaalla ja jos sieltä tuleva ymmärrys saadaan kunnolla kanavoitua takaisin itse päätösvalmisteluun. --Jouni Tuomisto 15. helmikuuta 2013 kello 14.36 (EET)

--#: Huutokosken uuden sähkölinjan YVA osoittaa, että vuosikymmenien takaiset pakkolunastukset kaivertavat edelleen ihmisten mieliä. Niinpä osallistumisessa on myös kyse ihmisten sitouttamisesta ja huomioimisesta, ei ainoastaan tiedonkeruusta. --Jouni Tuomisto 15. helmikuuta 2013 kello 14.36 (EET)

--#: Pehmeämmät ja epämuodolliset kuulemiset vs. pakolliset protokollat. Onko epämuodollisuus parempi? --Jouni Tuomisto 15. helmikuuta 2013 kello 14.36 (EET)

⇤#: Protokollan etuna on, että on selkeät säännöt ja kaikki tietävät missä mennään. On helpompi varautua esim. kuulemisiin, kun on pakollisen kuulemisajat. Tämä auttaa varsinkin aktiivisia ihmisiä ja yhdistyksiä. --Jouni Tuomisto 15. helmikuuta 2013 kello 14.36 (EET)

←#: Protokollat tuppaavat venyttämään aikatauluja, ja pehmeämmillä ja varhaisemmilla osallistumiskeinoilla samat tiedot ja sitoutumiset olisi mahdollista saavuttaa paljon aikaisemmin, jo esim. ennen YVA-raportin valmistumista, jos työhön voisi osallistua. --Jouni Tuomisto 15. helmikuuta 2013 kello 14.36 (EET)

4) Päätösvalmistelun jatkuva evaluoiminen (ja sen hyvät mittarit) auttaa ohjaamaan päätösvalmistelua niin, että paras tieto saadaan päättäjille.

⇤#: Tämä kuulostaa teoreettiselta ja on vaikeasti hahmotettava. --Jouni Tuomisto 15. helmikuuta 2013 kello 14.36 (EET)

5) Tekaisu-menetelmää soveltamalla tuskin saadaan selville, mikä harkituista vaihtoehdoista on paras. Sen sijaan todennäköisesti voidaan suurella varmuudella joitakin vaihtoehtoja todeta huonoiksi, vaikka niillä olisikin ollut innokasta kannatusta. Eli menetelmä auttaa karsimaan pahoja virheitä, vaikkei se antaisi parasta ratkaisua.

←#: Huonojen vaihtoehtojen karsiminen kuulostaa todella hyvältä idealta, ja sitä kannattaisi korostaa esittelyssä. Jos terveysvaikutusten kannalta huonot saataisiin pois, voitaisiin sen jälkeen rauhassa keskittyä tarkastelemaan talous- ym. vaikutuksia, jotka kuitenkin tuppaavat viime kädessä ratkaisemaan valinnan. --Jouni Tuomisto 15. helmikuuta 2013 kello 14.36 (EET)

←#: Huonojen vaihtoehtojen karsiminen myös auttaisi helpommin huomaamaan, mikä ehdotuksessa aiheuttaa sen huonouden. Joskus se on helpostikin korjattavissa oleva asia, niin että vaihtoehto saadaan kehitettyä selvästi paremmaksi. --Jouni Tuomisto 15. helmikuuta 2013 kello 14.36 (EET)

Miksi kunnassanne kannattaisi kokeilla Tekaisu-menetelmää

THL on rakentamassa kuntayhteistyötä, jossa pilottihankkeiden avulla käytetään, testataan ja parannetaan Tekaisu-menetelmää ja sen työkaluja. Tavoitteena on löytää puolenkymmentä kuntaa, joiden kanssa tehdään päätösvalmistelua näistä aiheista (yksi konkreettinen päätöstilanne per kunta):

• ympäristölupa,
• ympäristövaikutusten arviointiprosessi (YVA-prosessi),
• rakennuslupa tai
• kaavoitus (asema- tai osayleiskaava tai liikennesuunnitelma).

Kunnan kannattaa ryhtyä tähän yhteistyöhön, koska

• Tekaisu-menetelmä auttaa asiantuntijoiden ja päättäjien vuoropuhelua ja selkeyttää vuoropuhelun tavoitteita,
• Tekaisu-menetelmä auttaa jäsentämään ja hallitsemaan myös kansalaiskeskustelua ja sidosryhmäosallistumista,
• Tekaisu-menetelmä auttaa löytämään "mädät omenat" päätövaihtoehtojen joukosta, jolloin tarmon voi keskittää tolkullisten vaihtoehtojen tarkasteluun,
• pilotit tuottavat konkreettisiin tilanteisiin tietoa ja käytäntöjä, jotka ovat muiden kuntien hyödynnettävissä samanlaisissa tilanteissa,
• kunta saa THL:n asiantuntijoita tuekseen omaan työhönsä,
• kunnalle haetaan lisäresursseja työn tekemiseen esimerkiksi Kaste-ohjelmasta ja Kunnallisalan kehittämissäätiöltä.

Tilaisuudet, jossa esitetty

• Soterko/Risky-yhteistyöhankkeen kokous Kuopiossa 9.8.2012.
• STM:ssä Tekaisu-hankkeen johtoryhmän kokoksessa 17.10.2012
• YMTOn tiistaiseminaarissa 8.1.2013

Katso myös

• Tiedosto:Ympäristöterveydenhuollon kokonaisarkkitehtuuri.ppt

Viitteet