Metallimalmikaivostoiminnan parhaat ympäristökäytännöt jälkihoidossa

Tämä sivu on ensyklopedia-artikkeli. Sivutunniste: Op_fi2882
Moderaattori:Ei ole (katso kaikki) Kuinka ryhtyä moderaattoriksi? Sivun edistymistä ei ole arvioitu. Arvostuksen määrää ei ole arvioitu (ks. peer review).
Lisää dataa {{#opasnet_base_link:Op_fi2882}}

Tämän sivun teksti on alkujaan "Metallimalmikaivostoiminnan parhaat ympäristökäytännöt"-raportista.

Kaivoksen sulkeminen ja jälkihoito

Kaivostoiminnan päätyttyä kaivosalue jälkihoidetaan ja suljetaan. Sulkemisen tavoitteena on saattaa alue ihmisille ja ympäristölle turvalliseksi, ja sovittaa alue ympäristöönsä ja ympäröivään maisemaan mahdollisimman hyvin. Sulkemisen kannalta parasta ympäristökäytäntöä ovat:

• Sulkemisen huomioiminen, sulkemisen tavoitteiden asettaminen ja sulkemistoimenpiteiden suunnittelu mahdollisimman varhaisessa vaiheessa kaivostoiminnan elinkaarta, huomioiden kohteen erityispiirteet
  • Yksityiskohtaisen suunnitelman laatiminen kaivoksilla, joiden toiminta-ajan odotetaan olevan lyhyt, mahdollisimman aikaisin
  • Yksityiskohtaisen suunnitelman tulisi perustua riskinarviointiin
• Sulkemissuunnitelman päivittäminen toiminnan aikana vastaamaan toiminnassa tapahtuneita muutoksia
• Taloudellinen varautuminen kaivoksen sulkemiseen toiminnan aikana
• Alueen maankäytön optimointi: alueen jatkokäyttömahdollisuuksien arvioiminen, suunnittelu ja toteuttaminen – ja/tai alueen mukauttaminen biologisesti monimuotoiseksi elinympäristöksi
• Tarpeettomien rakenteiden sekä koneiden ja laitteiden purkaminen ja/tai poistaminen alueelta (ilman, että mahdollinen myöhempi kaivostoiminta alueella vaarantuu, jos esiintymään on jäänyt vielä louhimiskelpoista malmia)
• Purkumateriaalien hyödyntäminen ja/tai kierrättäminen
• Parhaiden ympäristökäytäntöjen noudattaminen kaivannaisjätteiden läjitysalueiden ja louhostilojen sulkemisessa, vesien käsittelyssä ja pilaantuneiden maiden kunnostuksessa
  • Kohteeseen jäävien rakenteiden fysikaalisen ja kemiallisen stabiliteetin varmistaminen
  • Turvallisuusriskejä aiheuttavien rakenteiden ja rakennelmien poistaminen tai vaarattomaksi tekeminen
  • Päästölähteiden poistaminen tai hallinta (esim. vesien käsittely)
• Jälkihoitotoimenpiteiden toimivuuden varmistaminen seurannalla (esim. vesienkäsittely, läjitysalueiden peittorakenteet ja padot) ja tarvittaviin korjaustoimenpiteisiin ryhtyminen tarvittaessa
• Sulkemisen kielteisten sosio-ekonomisten vaikutusten minimoiminen ja paikallisen yhteisön tarpeiden huomioiminen (esim. virkistyskäytön rajoitukset)
• Avoin tiedottaminen sulkemisesta ja alueen jälkihoidosta.

Kaivosten sulkemiseen liittyviä teknisiä ratkaisuja on kuvattu yksityiskohtaisemmin Kaivoksen sulkemisen käsikirjassa (Heikkinen et al. 2005). Alla olevissa kappaleissa on käsitelty syvällisemmin kaivosalueelle toiminnan jälkeen jäävien kaivannaisjätteiden läjitysalueiden ja louhosten/louhostilojen sulkemista ja jälkihoitoa.

Läjitysalueiden sulkeminen ja jälkihoito

Läjitysalueiden sulkemisen suunnittelua ja jälkihoitomenetelmän valintaa ohjaavat:

• jätteen fysikaaliset ja kemialliset ominaisuudet,
• sijoituspaikka,
• toteutettu läjitystekniikka,
• läjitysalueen pohja- ja patorakenteet ja
• kaivostoiminnan aikaiset, todennetut ympäristövaikutukset ja mahdolliset jälkihoidon jälkeiset ympäristövaikutukset tai niiden esiintymisen todennäköisyys (pitkän ajan ympäristöriskit).

Jälkihoidon tavoitteena on saattaa läjitysalue ympäristölle turvalliseen tilaan ja minimoida pitkän ajan ympäristövaikutuksia ja erityisesti estää haittavaikutusten syntyä. Läjitysalueiden sulkeminen edellyttää aina nykytilakartoituksen päivitystä, joka sisältää:

• läjitysalueen toiminnan aikaiset tarkkailutulokset,
• tiedot läjitysalueen kemiallisen muuttumisen tilasta,
• tiedot läjitysalueen vesitaseista,
• arviot ja/tai mittaukset pohja- ja patorakenteiden kunnosta (todetut vuodot tai tihkut, potentiaaliset vuotokohteet, padon sortumisriskinarviointi) ja
• selvitykset tehtyjen kunnostusten ja suljettujen läjitysalueiden peittorakenteiden toimivuudesta ja arviot niiden vaikutuksista päästöjen laatuun ja määrään (pöly, vesipäästöt).

Jätealueiden maisemointi, peittorakenteet ja vesien hallinta ja käsittely

Maisemointi liittyy olennaisesti jätealueiden sulkemis- ja jälkihoitotöihin. Jälkihoitotöiden suunnittelu aloitetaan kaivoksen yleissuunnitteluvaiheessa. Tämä edesauttaa huomioimaan myös jälkihoidon ja maisemoinnin sekä siihen tarvittavien maamassojen määrän ja niiden vaatiman tilan. Maisemointityön suunnitteluun ja toteutukseen liittyy mm. seuraavaa:

• Kaivostoiminnan aikataulutus suunnitellaan mahdollisuuksien mukaan siten, että läjitysalueiden maisemointia voidaan tehdä samaan aikaan kuin maanpoistoa, jolloin vältetään materiaalin väliläjitys ja vähennetään massasiirtojen kuljetuskustannuksia.
• Maisemointisuunnittelu tehdään alan ammattilaisen toimesta (maisema-arkkitehti tms.)
• Maisemointia tehdään osana päivittäistä kaivostoimintaa ja sen suunnittelua, eikä ainoastaan toiminnan loppuvaiheessa tai sen päättymisen jälkeen.
• Kartoitetaan maisemoinnissa tarvittavien massojen saatavuus ja varataan niille sijoituspaikat.
• Peittorakenteiden ja patoluiskien kasvittaminen aloitetaan mahdollisimman nopeasti peittokerroksen levittämisen jälkeen, jotta vältetään peittoaineksen eroosio ja pölyäminen. Tämä toimenpide nopeuttaa suljetun alueen maisemoitumista ympäristöönsä.
• Vähennetään lammikoiden muodostumista peittorakenteen päälle ja estetään peittorakenteen kulumista (virtaavan veden vaikutuksesta) sade- ja sulamisvesien ohjailulla ja rakentamalla eroosiosuojia veden kulkureiteille, esimerkiksi reunaluiskilla (patovyöhyke).
• Nopeutetaan kasvillisuuden muodostumista peittorakenteen päälle kylvämällä heinäkasveja. Sen jälkeen alueelle istutettavien puiden tai luontaisesti leviävän kasvillisuuden mahdollisuudet paranevat.
• Huomioidaan istutettavien ja/tai siemennettävien kasvilajien valinnassa peittorakenteen ominaisuudet ja paikalliset ilmasto- ja kasvuolot.
  • Valitaan lyhytjuurisia kasveja, jos peittorakenteen tulee pysyä tiiviinä ja vähentää veden ja hapen kulkeutumista jäteainekseen. Juurien pituuskasvu voi vahingoittaa peittorakennetta ja heikentää sen toimivuutta.
  • Tiiviskerroksen vaurioita voidaan vähentää myös riittävän paksulla kasvualustalla ja estämällä pitkäjuuristen puiden leviäminen.
• Toiminnan aikaisella maisemoinnilla ja läjitysalueiden peitolla voidaan vähentää jätealueiden ympäristövaikutuksia, ja siten myös lopullisen jälkihoidon kustannuksia.

Jätealueiden peittotapa valitaan jätteen pitkäaikaiskäyttäytymisen perusteella. Peiton tavoitteena voi jätteen laadusta riippuen olla pölyämisen ja/tai jätteen kemiallisen ja fysikaalisen rapautumisen estäminen. Parhaan käytännön mukaiset peittoratkaisut ovat kuivapeitto tai märkä peitto. Alla on kuvattu näiden peittojen ominaisuuksia.

Kuivapeitto

Kuivapeittorakenne voi koostua yhdestä maa-aineskerroksesta tai useamman maa-aineksen ja/tai synteettisen materiaalin kerrosrakenteesta. Peittorakenteelta vaadittavat ominaisuudet määräytyvät jälkihoidolle asetettujen tavoitteiden mukaisesti. Kuivapeiton tulee:

• pidättää sadevettä kasvien käyttöön (kasvualusta kasvitukselle),
• johtaa hyvin vettä pintavesien keräämiseksi (salaojakerros pintaosassa),
• vähentää jätteeseen kulkeutuvan veden määrää (tiiviskerros),
• rajoittaa hapen kulkeutumista peiton läpi jäteainekseen,
  • happea kuluttava peittorakenne (esim. kosteikko),
  • vettä pidättävä hienoainespitoinen peittorakenne, joka hidastaa hapen kulkeutumista alaspäin (pastapeitto),
• lisätä peiton läpi suotautuvan veden alkalisuutta; alkalipitoinen kerros voi toimia myös kemiallisena suojakerroksena heikentäen jätemateriaalin ja peittomateriaalien vuorovaikutusreaktioita,
• estää suolapitoisten jätevesien kapillaarisen nousun ja sen myötä saostumisen yläpuolisiin peittorakenteisiin (karkea peittorakenne, alin) (Lottermoser 2007).

Synteettisten materiaalien käyttö peittorakenteissa voi merkittävästi vähentää veden ja hapen kulkeutumista jätteeseen. Synteettinen materiaali voi koostua:

• polyetyleenikalvosta (PE, HDPE, LLDPE, CPE, DuPontTM HYPALON®, PVC), ja/tai
• geosynteettisestä savikalvosta (GCLs), tai
• kumibitumikermistä.

Synteettisten kalvorakenteiden rakentamisessa ja käytön aikaisessa valvonnassa on huomioitava seuraavaa:

• Kalvot ovat herkkiä muuttumaan auringon valossa (halkeileminen/murentuminen) ja siksi ne on suojattava riittävän paksulla maa-aineksella.
• Kalvojen murtumisen estämiseksi on osien saumaus tehtävä erityisen huolella (säätilavaikutteinen) ja ammattitaidolla.
• Kalvon alapuolelle, ja sivukiviläjityksissä myös yläpuolelle, on rakennettava riittävän paksu suojakerros, joka estää pistemäiset kuormitukset ja kalvon rikkoutumisen esim. teräväsärmäisten kivien tai hiekkarakeiden vaikutuksesta. Suojakerroksen maa-aineksen raekoon tulisi olla pienempi kuin kalvon paksuus.
• Ylä- ja alapuolisten suojakerrosten paksuuden valinnassa on huomioitava myös jälkihoidon aikainen kasan liikenne.
• Kalvorakenteen sijoittaminen luiskapenkereille vaatii stabiilisuuden tutkimista ja sen mukaan rinnekaltevuuden loiventamisen.
• Kalvorakenteiden valinnassa ja suunnittelussa on huomioitava jätteen pitkäaikaisessa muutunnassa mahdollisesti syntyvät kaasut ja/tai lämpöreaktiot (lämpölaajeneminen).

Läjitysalueiden jälkihoitomenetelmia, niiden soveltuvuus eri jätetyypeille ja vesien hallinta (Lisätietoja EC 2009, Lottermoser 2007, INAP 2009)

Läjitysalueiden jälkihoutomenetelmä	Menetelmän periaate ja soveltuvuus eri jätetyypeille	Vesien keräys ja puhdistus
Kuivapeitto
1-kerrospeitto	Läjitysalue peitetään orgaanista aineista sisältävällä mineraalimaalla/ moreenilla ja kasvukerroksella (kerrospaksuus 0.5-1 m), joka mahdollistaa alueen kasvattamisen (heinä + puusto). Menetelmä soveltuu happoa tuottamattoman jätealueen (sivukivi, rikastushiekka) maisemointiin ja jätealueille, joissa potentiaalisesti haitallisten aineiden pitkän ajan liukenevuus on pieni tai hallittavissa ohjaamalla vedet puhdistukseen.	Puhtaat pintavedet erotetaan mahdollisista, likaisista läjityksen suotovesistä. Likaiset vedet ohjataan puhdistukseen (imeytyskenttä/ rakennetut kosteikkoaltaat).
2-kerrospeitto
Monikerrospeitto sisältää happen kulkeutumista estävän, vettä pidättävän kerroksen	Kuivapeitto toteutetaan monikerrospeittona, jolla vähennetään happen kulkeutumista läjitykseen. Menetelmä soveltuu happoa tuottamattoman tai heikosti happoa tuottavan (sis. Haitallisia metalleja/metalloideja) sivukivijätteen jälkihoitoon	Puhtaat pintavedet johdetaan erikseen läjitykseen valuvista ja ulossuotautuvista vesistä. Suotovedet puhdistetaan joko aktiivisella tai passiivisella puhdistusmenetelmällä.
Monikerrospeitto sisältäen happen kulkeutumista hidastavan ja happen kulutusta lisäävän kerroksen	Peitto toteutetaan monikerrospeittona, jolla estetään happen kulkautumista läjitykseen. Peitossa on happea kuluttava, orgaanista ainesta sisältävä kerros, joka estää hapen pääsyn sulfideja sisältävään jätteeseen. Happea kuluttava kerros voi olla allasmainen kosteikkopainanne, jossa kasvien mätänemisreaktiot kuluttavat happea. Menetelmä soveltuu happoa tuottavan (sis. haitallisia metalleja/ metalloideja) rikastushiekka-altaan jälkihoitoon.
Peitto karbonaattisella rikastushiekalla/ hienorakeisella, neutralointia lisäävällä ja happen kulkeutumista hidastavalla jätteellä (pastapeitto)	Läjitysalue peitetään karbonaattipitoisella, hienorakeisella rikastushiekalla tai kivi- ja mineraalijauheella (Mg-ja/Ca-silikaatti +- karbonaatti), joka pidättää sadevettä ja jonka vajovesi on emäksinen*. Peittorakenne [pastapeitto>=(1,5-2)m] hidastaa happen difuusiota ja lisää jätteen neutralointikapasiteettia. Soveltuu happoa tuottavan rikastushiekan jälkihoitoon.	Sadevesien annetaan imeytyä läjitykseen. Läjityksestä suotavat vedet ohjataan puhdistukseen; joko aktiivinen tai passiivinen puhdistus.
Tiivispeitto (sis. synteettisiä materiaaleja)	Peittorakenne sisältää veden läpitunkeutumista estävän peittokerroksen (HDPE-kalvo +/- betoniittimatto). Synteettinen peittorakenne edellyttää yläpuolisen (suoja auringon valolle, kasvualusta) ja alapuolisen suojakerroksen (pistekuormituksen esto, vuorovaikutuksen esto) ja huolellisen saumauksen. Vesitiivis kerros estää happen kulkeutumisen läjitykseen. Vesitiivis kerros estää hapen kulkeutumisen läjitykseen. Peittorakenne soveltuu happoa tuottaville rikastushiekka- ja sakkalietejätealtaiden jälkihoitoon. Bentoniittimaton käyttösoveltuvuus edellyttää, ettei rakenne kuivu (kuivumisrakoja) eikä siinä tapahdu kationinvaihtoreaktioita**.	Puhtaat pintavedet johdetaan läjitysalueelta ojituksin pois; estetään puuston leviäminen. Reunaluiskista ja padosta suotavat likaiset vedet ohjataan puhdistukseen. Aktiivinen ja/tai passiivinen puhdistus.

*Räisänen ja Juntunen 2004, Räisänen 2005
**INAP 2009, [htpp://www.gardguide.com]

Vesipeitto tai osittainen vesipeitto (märkäpeitto)

Kaivannaisjätteen sijoittaminen veden alle tai peittäminen riittävän paksulla vesikerroksella on nykytietämyksen mukaan paras jälkihoitomenetelmä estämään tai hidastamaan rautasulfidien hapettumista ja sitä seuraavaa haitallisten aineiden liukenemista (Tremblay & Hogan 2001, EC 2009, INAP 2009, Eriksson et al. 2001). Tämä perustuu hapen hitaaseen liukenemiseen ja kulkeutumiseen (diffuusioon) vedessä verrattuna ilmaan. Tarvittavan vesikerroksen paksuus riippuu peitettävän alueen laajuudesta sekä kohteen tuulisuudesta ja tuulen aiheuttamasta veden vertikaalisen sekoittumisen syvyydestä. Suomessa veden sekoittumista (täyskierto) tapahtuu keväällä jääkannen sulamisvesivaiheessa ja syksyllä syysmyrskyjen aikana pintavesikerrosten sekoittuessa alempiin vesikerroksiin. Veden sekoittuminen voidaan estää esimerkiksi veden alaisilla moreenipeitteisillä harjanteilla. Jätealtaissa, joissa vesisyvyys ei ole riittävä hapen kulkeutumisen estämiseksi, jäteaines peitetään sulfidivapaalla moreenilla tai muulla hienoainespitoisella kiviaineksella (0,5–1 m kerros).

Vesipeitto soveltuu rikastushiekka-altaan jälkihoitoon, jos altaassa on tiiviit pato- ja pohjarakenteet. Mikäli pohjarakenteet ovat vesitiiviitä ja patorakenteet kestävät vesipinnan vähäisen vaihtelun (riittävä kuivavyöhyke), rikastushiekkajäte voidaan pitää suurelta osin veden kyllästämänä muotoilemalla keskiosaan sadevesiä (ja lumensulamisvesiä) keräävä allas (märkäpeitto). Vesipinnan korkeutta jätteessä voidaan vaihtoehtoisesta säädellä myös tulvittamalla, jos jäteallas sijaitsee painanteessa (Alakangas 2006). Tulvitus voidaan tehdä joko pohjavesipintaa nostamalla (ei-vesitiivis pohja) tai johtamalla pintavesiä altaaseen. Vesipeittoa käytetään myös louhostäyttöjen jälkihoitona, mikäli avolouhos täyttyy riittävän paksulla vesikerroksella.

Vesipeitto, osittainen vesipeitto ja muut mahdolliset (tulevaisuuden) jälkihoitomenetelmät. (Lisätietoja EC 2009, INAP 2009)

Läjitysalueiden jälkihoitomenetelmä	Menetelmän periaate ja soveltuvuus eri jätetyypeille	Vesien keräts ja puhdistus
Vesipeitto tai osittainen vesipeitto
Vesipeitto	Hapen difuusio veteen on 30 kertaa pienempi kuin ilmassa, mikä hidastaa happen kulkeutumista läjitykseen. Difuusiota voidaan matalassa vesipeitossa (<2m) parantaa peittämällä jäte hienorakeisella moreenilla*. Menetelmä soveltuu happoa tuottaville rikastushiekka-altaillem joissa on tiivispohja- ja patorakenteet tai louhokseen sijoitetulle happoa muodostavalle sivukivelle tai sivukivien ja rikastushiekan sekakäytölle. Louhostäytössä kallion pohjavesi ja louhokseen saatava pintavesi muodostavat vesipeitteen. Kalliopohjavesikontaminaatiota voidaan vähentää täyttämällä kallioseinän ja jätteen väli hienojakoisella suodatin täytteellä (kivijauhe/ sulfidivapaa rikastushiekka). Louhostäyttö ei sovellu, jos louhokseen purkautuu kallioraoista hapellista pohjavettä.	Vedellä peitetyn jätealtaan vesipintaa on säädeltävä ja rakennettava vesien juoksutukselle yliteuoma tai poistoputki; mahdolliset likaiset vedet ohjattava puhdistukseen; aktiivinen tai passiivinen puhdistus
Louhostäyttö ja vesipeitto
Märkäpeitto, osittainen vesipeitto (koskeikkokate)	Jätealue muotoillaan keskiosasta allasmaiseksi sadevesiä ja lumen sulamisvesiä kerääväksi. Altaan keskiosassa vesipinta laskee reunoja kohden. Soveltuu heikosti happoa tuottaville tai yhdessä pastapeitteen kanssa happoatuottaville rikastushiekka-altaille, jotka on sijoitettu laaksoon**. Menetelmä edellyttää reunaluiskien/ patojen vahvistamista kestämään vesipinnan voutuisen vaihtelun ja vesitiivistä tai osittain vesitiivistä pohjarakennetta.	Sadevesien annetaan imytyä läjitykseen. Läjityksestä suotavat vedet ohjataan puhdistukseen; joko aktiivinen tai passiivinen puhdistus
Muut jälkihoitomenetelmät (koetutkimusvaiheessa)
Rautasulfidien poisto (depyritisaatio)	Jäte prosessoidaan uudelleen ja poistetaan rautasulfidit, jolloin jäte muuttuu happoa tuottamattomaksi. Jäteen uudelleenprosessoinnissa voidaan poistaa myös muita hyötykäytettäviä mineraaleja/ alkuaineita (sulfidivaahdotus).	Jätteen uudelleen prosessointi voi vähentää vesien puhdistustarvetta.
Kemikaalilisäys, passivointi	Jätteeseen imeytetään happea kuluttavaa kemikaalia tai ainetta, joka peittää rautasulfidirakeet ja estää kontaktin happen kanssa.	Jätteen ympäristökelpoisuuden parantaminen vaikuttaa jätealueen valumavesien puhdistustarpeeseen.

*Ljungborg et al. 1997, Eriksson et al. 2001
**Räisänen 2005, Heikkinen et al. 2009

Vesien hallinta ja käsittely

Jätealueiden peittämisen lisäksi jätealueiden jälkihoito edellyttää tavallisesti jätealueilta suotautuvien vesien keräämistä ja puhdistamista. Parhaan käytännön mukaisesti vesien käsittelyssä tulisi huomioida seuraavaa:

• puhtaat luonnon vedet ohjataan erilleen jätealueiden suoto- ja valumavesistä ja jälkimmäiset kootaan käsiteltäviksi,
• vesien käsittelytarve ja -ratkaisut tehdään käsiteltävien vesien laadun ja määrän perusteella; pitkäaikaisarviot laadusta ja määrästä pohjataan esim. geokemialliseen mallinnukseen,
• puhdistuksessa käytetään vastaavia aktiivisia ja passiivisia menetelmiä kuin toiminnan aikanakin
• toiminnan päättymisen jälkeen on usein tarkoituksenmukaista pyrkiä käyttämään passiivisia menetelmiä, jotka edellyttävät vähemmän ylläpitoa ja huoltoa kuin aktiiviset menetelmät; on kuitenkin huomattava, etteivät passiiviset menetelmät sovellu kaikentyyppisille vesille, ja niiden toimintavarmuus on usein heikompi kuin aktiivisilla menetelmillä,
• toiminnan jälkeiselle vesien käsittelylle varataan riittävästi tilaa jo toiminnan aikana,
• vesien puhdistuksessa tulee myös arvioida, voidaanko vesistä tai puhdistuksessa syntyneistä sakoista ottaa talteen arvometalleja tai muita arvoaineita (esim. kipsi, karbonaatit), tai hyödyntää esim. sakkoja raaka-aineina jossain muussa teollisuudessa (esim. pigmenttien tai nanopiin tuotanto, rikki- ja magnesiumsuolat); näin voidaan vähentää loppusijoitusta tarvitsevien sakkojen määrää ja vähentää niiden sisältämien ympäristölle haitallisten aineiden määrää, sekä kattaa puhdistuksessa muodostuvia kustannuksia,
• vesien puhdistuksessa muodostuvat, hyötykäyttöön soveltumattomat sakat loppusijoitetaan niiden kemiallisen, mineralogisen ja liukoisuusominaisuuksien perusteella asianmukaisille kaatopaikoille,
• sekä aktiiviset että passiiviset vesien puhdistusratkaisut edellyttävät jatkuvaa veden laadun seurantaa, jolla varmistetaan, että puhdistus toimii moitteettomasti
• vesien käsittelyä jatketaan niin kauan, että veden laatu täyttää ympäristöön johdettaville vesille asetetut kriteerit (ks. myös INAP 2009).

Louhosalueiden jälkihoito

Louhosalueiden jälkihoidon tavoitteena tulee olla niiden fysikaalisen turvallisuuden varmistaminen, sopeuttaminen mahdollisuuksien mukaan maisemaan ja kaivosvesistä ympäristön vesille aiheutuvan kontaminaation estäminen. Kaivostilojen ja avolouhoksen fysikaalinen turvallisuus voidaan varmistaa:

• loiventamalla avolouhosten sortumavaaroja aiheuttavat pystysuorat tai jyrkät kallioseinämät,
• estämällä kaivostilojen sortumat ja painumat täyttämällä tai lujittamalla sortumavaaralliset alueet,
• täyttämällä joko kiviaineksella tai vedellä avolouhokset sortumien estämiseksi ja ulkopuolisten pääsyn rajoittamiseksi,
• estämällä ulkopuolisten pääsy kaivostiloihin sulkemalla kaivokseen johtavat tunnelit ja ilmanvaihtokuilut ja/tai sulkemalla kaivokseen johtavat tiet ja
• rajaamalla ja merkitsemällä varoituskylteillä mahdolliset alueelle jäävät sortuma- ja painumavaaralliset alueet (edellyttää säännöllisiä tarkastuksia kylttien ja aitausten toimivuuden varmistamiseksi).

Louhostilat ja avolouhos voidaan sopeuttaa ympäröivään maisemaan muotoilemalla ja kasvittamalla louhosta ympäröivä maapinta. Avolouhoksessa maanpoistoalueen reunat voidaan muotoilla jo maanpoiston päättyessä lopullista, louhinnan päättymisen jälkeistä maisemointia helpottavaksi.

Kaivosvesistä ympäristön vesille aiheutuva pilaantuminen riippuu mm.:

• malmiesiintymän mineralogisesta ja kemiallisesta koostumuksesta, sekä hydraulisista ominaisuuksista (ruhjeisuus),
• louhosseinämien rapautuneisuudesta,
• ympäröivän kallioperän ja maaperän hydraulisista ominaisuuksista, sekä
• louhokseen sijoitettavista kaivannaisjätemateriaaleista ja niiden koostumuksesta.

Kaivosvesistä aiheutuvaa ympäristön vesien pilaantumista voidaan estää/vähentää:

• passivoimalla tuoreet reaktiiviset kaivosseinämät pinnoitteilla jo toiminnan aikana,
• poistamalla louhoksesta ja kaivostiloista tarpeeton ja pilaantumista aiheuttava infrastruktuuri, laitteisto ja materiaalit/kemikaalit,
• arvioimalla ja kartoittamalla kaivosvesipäästöjen mahdollisuudet (virtausreitit, virtaamat, veden laatu):
  • virtausreittien (esim. hyvin vettä johtavien ruhjeiden ja rakojen) tukkiminen, hydraulisten sulkujen rakentaminen,
  • vesien keräys ja käsittely tarvittaessa,
• varmistamalla, että louhos/louhostilat täyttyvät vedellä:
  • tarvittaessa vedellä täyttymisen nopeuttaminen pumppaamalla vettä louhokseen,
• varmistamalla teknisesti, ettei kaivostiloihin sijoitetuista kaivannaisjätemateriaaleista aiheudu vesien pilaantumista:
  • kaivannaisjätteiden kapselointi tai vuoraaminen vettä johtavammilla maa-aineksilla,
  • eristämällä kaivannaisjätteet riittävän paksulla vesikerroksella,
• käsittelemällä kaivosvedet joko louhoksessa tai puhdistamalla louhoksen ylivuotovedet joko aktiivisesti tai passiivisesti:
  • biologinen tai kemiallinen in situ -käsittely (esim. sulfaatinpelkistäjä- bakteerit, alkalinen käsittely),
  • ylivuotovesien käsittely vastaavilla aktiivisilla tai passiivisilla menetelmillä kuin toiminnan aikana
  • louhosvesien pumppaaminen käsittelylaitokseen puhdistettavaksi,
• varmistamalla monitoroinnilla, että valittu vesien käsittely on toimiva ja riittävä.