Ero sivun ”Tietotyö” versioiden välillä

Opasnet Suomista
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
pEi muokkausyhteenvetoa
 
Rivi 103: Rivi 103:
*: {{puolusta|#: |THL:n osallistuja pitäisi saada tänne.|--[[Käyttäjä:Jouni|Jouni]] 5. heinäkuuta 2010 kello 18.47 (UTC)}}
*: {{puolusta|#: |THL:n osallistuja pitäisi saada tänne.|--[[Käyttäjä:Jouni|Jouni]] 5. heinäkuuta 2010 kello 18.47 (UTC)}}
* [http://www.mahdollista.fi/ Wikikansalaisuutta?]
* [http://www.mahdollista.fi/ Wikikansalaisuutta?]
* [http://www.image.fi/artikkelit/suo-kuokka-ja-tiimity-skentely Kysymyksiä modernista työstä]


==Avainsanat==
==Avainsanat==

Nykyinen versio 16. toukokuuta 2011 kello 19.05


Pääviesti
Kysymys:

Mitä on tietotyö ja miten se pitäisi nyky-yhteiskunnassa järjestää, jotta se tuottaisi yhteiskunnallista lisäarvoa mahdollisimman hyvin?

Vastaus:

Vaikka elämme jatkuvan tietotulvan keskellä, meillä on tiedosta sitkeitä harhakäsityksiä. Ne estävät meitä käyttämästä tietoa hyödyllisesti ja tehokkaasti elämämme, ympäristön ja kaiken muun parantamiseen. Tietotyössä unohdamme käyttäjän ja olemme tyytyväisiä saadessamme aikaan luvatun raportin, vaikkei sitä edes luettaisi. Emme halua jakaa omaa tietoamme siinä pelossa, että menetämme kunnian tiedon jalostamisesta. Pidämme omaa tietoamme niin erityislaatuisena, ettei sen jakamisesta muille olisi kuitenkaan hyötyä. Käsittelemme tietoa esineenä ikään kuin se olisi sama asia kuin se paperi, jolle se on painettu.

Ihmiskunnan etu on, että tarpeellinen tieto tulee mahdollisimman helposti mahdollisimman monien ulottuville ja käyttöön. Nämä harhat kuitenkin tehokkaasti estävät tätä tapahtumasta. Koko ajattelutapa tietotyöstä on muutettava ja rakennettava paremmat työkalut tämän tärkeän tavoitteen edistämiseksi. Tärkeimmät keinot ovat jaetut työtilat, tiedon tehokas jäsentäminen, ja arvostuksen järjestelmällinen jakaminen tiedon tuottajille.


Kysymys

Mitä on tietotyö ja miten se pitäisi nyky-yhteiskunnassa järjestää, jotta se tuottaisi yhteiskunnallista lisäarvoa mahdollisimman hyvin?

Perustelut

Tietotyö on tiedon keräämiseen, jäsentämiseen ja käyttöön liittyvää työtä. Tyypillisiä tietotyöläisen ammatteja ovat kirjailija, tutkija, poliitikko, muusikko, journalisti, allergialääkäri, ja lukuisat tehtävät erilaisissa toimistoissa. Tietotyön tuloksena syntyy lopputuotteena tietoa, joka voidaan yleensä tallentaa sähköiseen muotoon ja monistaa rajattomasti laadun siitä kärsimättä. Näissä esimerkeissä syntyy kirjoja, tieteellisiä läpimurtoartikkeleita, lakitekstejä, partituureja, sanomalehtiuutisia, lääkereseptejä ja muistioita. Sen sijaan taidemaalari, kullankaivaja, lobbari, kapellimestari, #, kirurgi ja kopiokoneen korjaaja tekevät pääasiassa muuta kuin tietotyötä. Heidän työnsä voi olla samantapaista, käsitellä samoja aiheita tai vaatia tekijältään samanlaisia tietoja kuin edellisenkin listan ammatit. Mutta lopputuloksena ei ole helposti kopioitavaa tietoa vaan tauluja, kultakimpaleita, vaikuttuneita päätöksentekijöitä, taitavia muusikkoja, #, poistettuja sappirakkoja ja toimivia toimistolaitteita.

Tietotyössä tuntuu olevan neljä harhaa, jotka tulevat vastaan aina uudestaan ja jotka tehokkasti estävät tiedon hyödyntämisen parhaalla mahdollisella tavalla. Jotta voisimme ymmärtää, miten tilannetta voisi parantaa, meidän on ensin tarkasteltava näitä harhoja.

Tiedon käyttäjää ei ajatella.

Olen istunut lukuisissa toimikunnissa ja komiteoissa. Yleensä ensimmäisessä kokouksessa vallitsee varsin innostunut mutta myös hämmentynyt tunnelma. Monet korostavat ääneen sitä, että toimeksianto on heille vielä epäselvä, ja muut nyökyttelevät. Niinpä keskustelu kulkeekin - aivan oikein - sen ympärillä, mitä komitean on tarkoitus saada aikaan ja mikä on kunkin ihmisen omakohtainen kosketuspinta aiheeseen. Tyypillisesti keskustelu rönsyilee jonkin aikaa, kunnes puheenjohtaja vetää tilannetta yhteen kertomalla, millainen raportti työn tuloksena pitää saada aikaan ja mitä osia siinä tulee olla. Siirtyminen keskusteluun sisällysluettelosta yleensä ryhdistää keskustelua melkoisesti. Nyt ihmiset osaavat ehdottaa konkreettisia asioita, koska jokaisella on selkeä optimointitehtävä. Koska he ovat komitean jäseniä, heidän on varmistettava selkeä rooli jonkin luvun kirjoittajana. Luvun pitää kuitenkin olla riittävän tutusta aiheesta, jotta kirjoittaminen on mutkatonta eikä vie kohtuuttomasti aikaa kiireiseltä jäseneltä.

Kun jokainen on löytänyt oman roolinsa, tunnelma silminnähden rauhoittuu. Nyt jokainen voi keskittyä omaan palaseensa alueella, jonka tuntee omakseen. Yleensä ei tarvitse pelätä, että muut alkaisivat tekstin valmistuessa kovasti arvostella tämän palasen sisältöä, koska silloin he vain altistaisivat myös oman lukunsa ärhäkän kriitikin kohteeksi. Jos komitean pitää tuottaa konkreettisia suosituksia, hiljainen oletus on, että joka luvusta nostetaan jokin kirjoittajan mielestä tärkeä asia esille, vaikka niistä ei kovin johdonmukaista kokonaisuutta syntyisikään.

Se, mikä tyypillisessä komiteassa menee vikaan, on käyttäjän unohtaminen. Kovin vähän uhrataan pohdintaa sille, kuka tiedon käyttäjä on, mitä hän jo ennestään tietää ja mihin nimenomaiseen kysymykseen hän tarvitsee vastausta. Lähes poikkeuksetta tiedon käyttäjä ei ole paikalla ensimmäisissä toimenkuvaa käsittelevissä kokouksissa. Usein ei edes tiedetä, kuka tiedon käyttäjä on, tai onko kukaan; tehtävä on komitealle ulkoa annettu, eikä näitä ulkopuolisia asioita tarvitse miettiä toimeksiantoa pitemmälle.

Tietoa pidetään erityislaatuisena.

Kun joskus saat tietoosi mielenkiintoisen asian organisaatiosi sisällä, otapa selville mistä tieto on peräisin. Sitten menet tiedon tuottajan luokse ja kysyt, kenelle ja miten hän on tämän tiedon toimittanut. Lähes aina vastauksena on, että alunperin tieto toimitettiin muutamalle asiaan keskeisesti liittyvälle henkilölle sähköpostina. Kysy sitten, miksei tietoa suoraan jaettu organisaation intranetissä tai peräti internetissä. Tähän kysymykseen vastaus vaihtelee, mutta melko varmasti se sisältää useita tai kaikki seuraavista vaihtoehdoista: Hämmästynyt ilme siitä, että jotain tuollaista voisi ajatella. Tieto on alustavaa ja sen julkistaminen aiheuttaisi vain hämminkiä, ei hyötyä. Organisaatiolla ei ole käyttökelpoista intranetiä tämmöisen tiedon levittämiseen. Tieto koskee vain tätä hyvin erityistä tilannetta eikä siten voi kiinnostaa ketään muuta kuin alkuperäisen sähköpostin vastaanottaneita.

Tämä viimeinen vastaus on erityisen kiinnostava, koska se osoittaa ettei tiedon luonnetta ymmärretä. Jos on totta, että maailman ainoat ihmiset, joita kiinnostaa tuo kyseinen tieto, ovat todellakin nuo kolme sähköpostin vastaanottajaa, on organisaation resurssien haaskausta edes työskennellä mokoman asian kimpussa. Ainoastaan laajasti kiinnostavien asioiden parissa kannattaa työskennellä.

Tietoa ei haluta jakaa vaikka se on käytön edellytys.

Olen usein ehdottanut tutkimustiedon välitöntä julkaisemista internetissä, jotta se tulisi mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti hyötykäyttöön. Yleisin kuulemani vastaus tutkijoilta on, että se ei ole mahdollista, koska tuottavuusvaatimukset edellyttävät tieteellisten, vertaisarvioitujen artikkelien julkaisemista; myös tutkijan oma ura riippuu näistä "virallisista" tuotteista. Virallinen järjestelmä hidastaa tiedon julkituloa noin vuodella tai vähintäänkin kuukausilla. Koska tieto rakentuu aiemman tiedon päälle, tähän tietoon pohjautuvat uudet tietotuotteet myöhästyvät siis vielä enemmän, koska lähtötiedot myöhästyvät. Ne, jotka ymmärtävät kantaluvun muutoksen vaikutuksen eksponenttifunktion kulkuun, ymmärtävät, että tässä ei ole kyseessä pikkuasia vaan tieteen etenemistä pahasti jarruttava riippa. Elämme siis tilanteessa, jossa tieteenteon järjestelmät toimivat tieteellisen tiedon hyödyntämistä vastaan. Tämä ei voi olla järkevää yhteiskunnan kannalta, vaan tilanne on muutettava.


Tieto ajatellaan esineeksi.

Ihmiset tuntuvat luonnostaan pitävän esineistä. Siksi kirjailijasta on hienoa nähdä romaaninsa painettuna koviin kansiin ja tekstinsä juoksevan siisteinä riveinä hyvälaatuisella paperilla. Lukija ei ehkä anna samalla tavalla arvoa tuolle esineelle eikä pidä sitä kovan työn ruumiillistumana. Hän vaikuttuu vasta, jos teksti alkaa elää hänen päässään luoden maailmoja, joita kirjailija halusi välittää. Tekstin lukemiseen ei tarvita kirjaa, vaan se onnistuu tietokoneen ruudulta tai lukulaitteesta.


Esimerkkejä tietotuotannon ja -käytön ongelmista Suomessa

Avoimin silmin ympärillään katselemalla näkee jatkuvasti ongelmia, joiden perimmäinen syy on siinä, ettei yllä olevaa periaattessa yksinkertaista sääntöä ole noudatettu. --#: Tämä sääntö kirjattava selkeämmin, ja laitettava johdonmukaisena eri kohtiin. --Jouni 3. heinäkuuta 2010 kello 22.39 (UTC) Yleensä tämä näyttää johtuvan siitä, ettei asiaa ole ymmärretty tietotyöksi ja tiedon käyttämiseksi, vaan siihen on sovellettu joitain muita ajattelutapoja. Nostan esiin joitakin viimeaikaisia esimerkkejä. Kaikissa on ratkaisuna se, että murretaan se tiedontuotannon ja -käytön monopoli, joka on jostain syystä päässyt kehittymään nykyisiin luutuneisiin rakenteisiin. Tämä ei tarkoita lopullisen päätösvallan siirtämistä vaan sitä, että valmistelutyöhön osallistuminen on avointa ja vapaata aina päätöksentekoon asti. Kuusi ensimmäistä esimerkkiä liittyvät läheisesti kansanterveyteen tai terveydenhuoltoon.

  1. Kansanterveyden huomioiminen. Tutkimusprofessori Juha Pekkanen THL:stä sanoo, että energiakeskustelussa terveysvaikutukset jäävät liian usein keskustelussa taka-alalle, vaikka ne ovat suuret erityisesti polttoon perustuvassa energiantuotannossa (HS 29.6.2010 [1]). Ongelmana on, että keskustelua ajavat muutamat yksittäiset aiheet, jotka ovat mediaseksikkäitä tai joilla on kovaäänisiä esilläpitäjiä. Avoimet, kriittiset ja järjestelmälliset keskustelufoorumit auttaisivat osoittamaan paremmin eri näkökulmien keskinäisen tärkeysjärjestyksen.
  2. Terveyserot. Tutkimusprofessori Ilmo Keskimäki (THL) sanoo, että terveyspalvelut Suomessa ovat eriarvoistuneet ja suosivat rikkaita (HS 1.7.2010 [2]). Yhtenä syynä on intressiryhmien etujen varjelu yhteiskunnallisen terveyspolitiikan kustannuksella. Ehdotusten motiivit ja perustelut on siis saatava läpinäkyvämmin poliittiseen keskusteluun, jotta vaikutusvaltaisten ryhmien piiloagendat eivät pysty vedättämään päätöksentekoa. Tähän tarvitaan järjestelmä avointen ja systemaattisten keskustelujen käymiseksi.
  3. Terveysuhkien ehkäisy. Helsingin Sanomat (HS 23.5.2010 [3]) kuvaa laajassa artikkelissaan Väärä hälytys, kuinka sikainfluenssa julistettiin pandemiaksi hallinnollisin kriteerein. Tuloksena olivat miljardien eurojen rokotustilaukset kansainvälisiltä lääkeyrityksiltä varsin lieväksi osoittautunutta virusta vastaan. Ongelmana oli se, että keskityttiin vain taudin leviämisen arviointiin, eikä vakavuudesta tehty kunnollista arviota ja yhteenvetoa, vaikka kaikki tarvittava tieto oli eri terveysviranomaisten hallussa. Ongelmana olivat siis tiedon jakamisen, organisoinnin ja hyötykäytön puutteelliset käytännöt ja yksipuoliset kysymyksenasettelut. Ratkaisuna tähän on kehittää yhteisiä tiedonkäsittelyn työtiloja normaalioloihin, jotta niitä osataan käyttää tehokkaasti silloinkin, kun tapahtuu jotain äkillisiä toimia vaativaa. Tiedon käsittely on sinänsä samanlaista, vain kiire on erilainen.
  4. Yhtenäinen terveydenhuollon tietojärjestelmä viivästyy ja mutkistuu, kertoo STM:n kehittämispäällikkö Anne Kallio (HS 23.12.2009 [4]). Kaksi keskeistä ongelmaa on, että tietomassaa ei ole opittu jäsentämään, jolloin järjestelmästä ei löydä tarvittavaa tietoa, ja toisaalta käyttäjien tarpeita ei ole kuunneltu. Nämä ovat tyypillisiä huonosti organisoidun tietotyön ongelmia. Uuden järjestelmän ominaisuuksia ja spesifikaatioita voisi kehittää avoimen osallistavan prosessin kautta, jossa tarpeita, näkemyksiä ja ideoita jäsennettäisiin verkkotyötilassa yhdessä tietoammattilaisten, lääkärien, tietosuojavaltuutetun, sairaaloiden, apteekkien ja jopa - vaikka tätä ei liene kukaan rohjennut ehdottaa - kansalaisten kesken. Parhaimmillaanhan järjestelmä olisi silloin, kun se tuottaisi suoraan kansalaiselle itselleen hyödyllistä tietoa hänen omien sairauksiensa hoidosta tai ehkäisystä. Järjestelmän loppukäyttäjä olisi siis ensisijaisesti kansalainen, ja vasta toissijaisesti lääkäri.
  5. Tietovarantojen käytöstä - avoin data?
  6. Päätöksenteon tuki - onko ollut politiikkaohjelmia?


Tietotyön ongelmat eivät ole mitenkään erityisesti kansanterveyteen painottuneita, vaikka edelliset esimerkit siihen liittyivätkin. Tämän osoittamiseksi nostan esiin neljä esimerkkiä tietotyön ongelmista muilta alueilta. Ne ovat tulleet julkisuuteen vain viiden päivän aikana, joten tämän tyyppiset ongelmat eivät voi olla mitenkään harvinaisia.

  1. Kaavoituksessa ei kyetä huomioimaan kansalaisten elinympäristöönsä liittämiä merkityksiä ja kokemuksellista tietoa (Raine Mäntysalo, HS 2.7.2010). Ongelma: Ei ymmärretä, että kaavoitus on yhteiskunnallista tiedontuottoa, joka pitäisi tehdä lähtökohtaisesti avoimena ja sellaisilla työkaluilla, että kansalaisten osallistuminen on luontevaa ja myös vaikuttaa kaavoituksen lopputulokseen.
  2. Talousasiantuntijat erosivat taloustieteen neuvostosta, koska valtiovarainministeriö ei kuunnellut heitä (uutinen HS 28.6.2010, Martti Hetemäki HS 2.7.2010). Ongelma: Yhteiskunnan talouskeskustelu on rakennettu suljetuksi prosessiksi, johon eivät edes kutsutut asiantuntijat voi vaikuttaa. Tämä keskustelu on kuitenkin ratkaisevan tärkeää, ja toimintatavat on avattava niin, että muualtakin kuin ministeriön sisältä tuleva tieto ja näkemykset pääsevät vaikuttamaan valtion talouslinjauksiin.
  3. Poliitikot hyödyntävät tutkimuksia omaksi edukseen ja tukeakseen valmiita näkemyksiään (HS 29.6.). VTT:n ja MTT:n tutkijat sanovat, että ministerit esimerkiksi kaunistelevat tietoja bioetanolin kasvihuonepäästöistä. Ongelma: Poliitikkojen tarkoitushakuiselta tiedonkäytöltä puuttuu vastavoima eli julkinen keskustelufoorumi, jossa kaunistellut väitteet voitaisiin todeta vääriksi ja näin heikentää väärien tietojen voimaa lopullisessa päätöksenteossa.
  4. Vain pieni osa suomalaisista nuorista on kiinnostunut puoluepoliittisesta toiminnasta (Teppo Säkkinen, Suomen Lukiolaisten Liiton puheenjohtaja, HS 3.7.2010). Ongelmana on vaikutusmahdollisuuksien puute; nuorten ääntä ei kuunnella ja nuoret tietävät sen. On siis parannettava mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja vaikuttamiseen.


Vastaus

Lähtökohtaisesti tieto pitäisi nähdä avoimesti yleiseen käyttöön jaettavana yhteisenä resurssina. Harvoissa poikkeustapauksissa tietoa pitää salata, mutta nämä tapaukset pitäisi aina erikseen perustella. Vain käytettynä tiedosta on hyötyä ja sillä on merkitystä.

Viiden päivän aikana löytyi (katso määritelmä) ainakin viisi merkittävää, toisistaan riippumatonta asiaa, joissa kaikissa keskeisenä ongelmana on tietotyön ja tiedonkäytön ongelmat ja avoimuuden puute. Tämä pieni otos todistaa, että tiedon tuottamisen ja hyödyntämisen ketju suomalaisessa yhteiskunnassa on puutteellinen ja että juuri tätä asiaa korjaamalla saataisiin kuntoon monia kiusallisen sitkeitä ongelmia. Kaikki ongelmat eivät tietenkään tällä tavalla poistu. Mutta asioiden tarkasteleminen tiedon avoimuuden ja hyötykäytön näkökulmasta avartaa näkökulmaa ja on siksi hyödyllistä kaikissa asioissa, vaikka joissakin tapauksissa ongelmat ja ratkaisut löytyisivätkin muualta.


Käytännön ehdotuksia

  • Tieto on tietoa ja yleensä samanlaista (tekstiä, kuvia, taulukoita) aiheesta riippumatta. Niinpä sitä pitäisi käsitellä harvoilla mutta tehokkailla työkaluilla. Nykyiset työkalut (Word-tiedostot, sähköposti) toimivat huonosti yhteisen tiedon tuottajina ja jakajina. Tietotyö pitäisikin pääasiassa tehdä verkkotyötiloissa kuten Opasnetissä.
  • Tiedon tuotanto ja käyttö on harvoin sidoksissa vain yhteen organisaatioon. Näitä poikkeuksia lukuunottamatta pitäisi käyttää yhteisiä, organisaatiorajat ylittäviä työtiloja.
  • Jäsennetään tieto tieteellisen tehokkaasti kysymyksiksi ja vastauksiksi (hypoteeseiksi) sekä hypoteeseja tukeviksi tai kumoaviksi perusteluiksi.
  • Palkitaan tiedon tuottajat järjestelmällisesti arvostuspisteiden avulla.
  • Sovelletaan tiedon tuottamiseen ja käyttämiseen trialogian ideaa: tieto-oliot nähdään keskeisenä osana tiedontuotanto- ja oppimisprosessia. Ne eivät ole vain passiivisia varastoja, joihon valmis tieto hyllytetään.
  • Yhteiskunnassa tarvitaan toimija, joka on ottanut erityiseksi tehtäväkseen kerätä näkemyksiä kansalaisilta ja sidosryhmiltä ja jalostaa tätä tietoa yhteiskunnan päätöksenteon tueksi. Koska yksittäisten kansalaisten tieto on hajallaan ja yleensä jäsentynyt eri tavalla kuin mitä päätöksenteko-organisaatio tarvitsisi, on ratkaisevaa, että tämä tiedon jalostaminen tehdään järkevästi. Tietoa on kerättävä alunperinkin mahdollisimman täsmällisiin kysymyksiin, mikä hillitsee palautteen rönsyilyä. Tässä esitän erilaisia keinoja, jolla tällaista tietoa saadaan kerättyä.
    1. Perustetaan kansalaiskuulemistunti. Kerran viikossa mennään sinne missä ihmisetkin ovat, esimerkiksi torille, ja keskustelutetaan heitä johonkin tiettyyn aiheeseen liittyvistä asioista. Kuulemistuntia mainostetaan yleisesti, jotta ihmiset tietävät missä ja milloin se on, ja mistä löytyy tieto kunkin kerran aiheesta. Ihmisten palaute kerätään reaaliajassa internet-sivulle (esim. Opasnetiin). Kuulemistunti toimii tietysti myös internetissä eikä ole siellä aikaan sidottu.
    2. Perustetaan kansalaisten löyhä verkosto, jonka tarkoituksena on kerätä tietoa yhteiskunnasta ja kansalaisilta ja jäsentää sitä päätöksenteon tueksi, aivan samalla tavalla kuin wikipedistien verkosto järjestää tietoa avoimeksi tietosanakirjaksi. Tämä verkosto voi murtaa sen nykykahleen, joka estää kansalaiskuulemisia: palkatut virkamiehet eivät mitenkään ehtisi käsitellä kaikkea sitä palautetta jota saisivat. Niinpä he eivät edes halua palautetta kansalaisilta, vaikka se voisi parantaa päätöksiä ja ohjata niitä yhteiskunnan kannalta haluttuun suuntaan. Kansalaisverkoston aktivistit voisivat olla myös päivystysvalmiudessa siltä varalta, että jokin tietty aihe nousee yhtäkkiä kiireiseksi ja tärkeäksi. Silloin voitaisiin tunneissa suunnata ison ihmisjoukon huomio ja työpanos yhden asian selvittämiseen ja ohjeiden tuottamiseen päätöksentekijöille.
    3. Löyhästi järjestynyt verkosto ei ehkä ole tehokas edellä kuvatun työn pitkäjänteisesessä kehittämisessä. Niinpä jokin valtion laitos voisi ottaa edelläkävijän ja edistäjän roolin sekä kansalaiskuulemisten että kansalaisverkoston perustamisessa ja ylläpidossa. Laitos voisi nostaa omaa profiiliaan kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien edistäjänä omalla alueellaan, esimerkiksi terveyden ja hyvinvoinnin osalta. Jotta tämä onnistuisi, tällainen työ on nähtävä laitoksessa strategisesti tärkeänä, ja tällaisen työn edistämiseksi on laitoksessa oltava oma ryhmä ellei peräti yksikkö.


Katso myös

Avainsanat

Viitteet


Aiheeseen liittyviä tiedostoja

<mfanonymousfilelist></mfanonymousfilelist>


Jouni T. Tuomisto: Tietotyö. Opasnet 2010. Viitattu 21.12.2024.

Noudettu kohteesta ”https://fi.opasnet.org/index.php?title=Tietotyö&oldid=5981”