Komiteoita, tiedostoja ja muita entisajan keksintöjä

Tämä sivu on luento. Sivutunniste: Op_fi2101
Moderaattori:Jouni (katso kaikki) Sivun edistymistä ei ole arvioitu. Arvostuksen määrää ei ole arvioitu (ks. peer review).
Lisää dataa {{#opasnet_base_link:Op_fi2101}} Huom! Käytät vanhoja parametreja (todennäköisesti stub). Käytä mieluummin parametria edistyminen = Raakile.

Komiteoita, tiedostoja ja muita entisajan keksintöjä on luento, jossa kuvataan avoimen arvioinnin teoriaa ja käytäntöjä peilattuna kaikille tuttuihin nykykäytäntöihin ja niiden ominaispiirteisiin.

Kysymys

Miten pitäisi puhua avoimesta arvioinnista yleistajuisesti asiaa entuudestaan tuntemattomalle yleisölle siten, että

• yleisö saisi yleiskuvat avoimen arvioinnin keskeisistä periaatteista,
• yleisö oppisi huomaamaan, että monet nykyaikana itsestäänselvänä pidetyt asiat ovat itse asiassa vain aikanaan todelliseen tarpeeseen kehitettyjä käytäntöjä, jotka ovat nyt vanhentuneet parempien ideoiden takia,
• yleisö innostuisi itse edistämään avointa arviointia omassa lähiympäristössään,
• luento kestää kokonaisuudessaan alle 45 minuuttia?

Perustelut

Omakohtaisen pohdinnan tulosta. Innostuksen lähteenä on käytetty Richard Feynmanin luentoja QED: The strange theory of light and matter. Sen perusteella on arveltu seuraavaa:

• Luennon pitää aina lähteä liikkeelle jostain tavallisesti, yleisölle tutusta aiheesta ja viitekehyksestä.
• Sitten nostetaan esille jokin olennainen aiheeseen (esim. toimintatapaan) liittyvä piirre, jonka tarkastelu on tärkeää tietotyön tekemisen ja soveltamisen eli avoimen arvioinnin kannalta.
• Kolmanneksi haastetaan tuttu käytäntö sen suhteen, että se olisi hyvä tapa toteuttaa tuota tietotyön asettamaa tarvetta.
• Neljänneksi esitetään uusi, avoimen arvioinnin mukainen tapa toteuttaa sama tavoite.

Perimmäisenä tavoitteena on avata kuulijan silmät näkemään lukuisat tutut organisaatiot ja ilmiöt perimmältään tietotyön ja tiedon soveltamisen välineinä ja haastaa pohtimaan, täyttävätkö ne tämän tehtävänsä parhaalla mahdollisella tavalla.

Vastaus

Olette varmaan joskus olleet jossain isossa kokouksessa, jossa on paikalla vaikkapa viisikymmentä henkeä tai enemmän. Siellä on käsitelty jotain kaikkia koskevaa asiaa, ja keskustelu on vellonut kiivaana puolelta toiselle. Asiaan ei tunnu tulevan selvyyttä. Mitä tapahtuu? Melko varmaa on, että joku ehdottaa komitean perustamista tämän asian tarkemmaksi selvittämiseksi. Tätä asiaa kannatetaan heti usealta suunnalta, ja keskustelu asiasta muuttuu välittömästi keskusteluksi komitean jäsenistä, työtehtävistä tai siitä, kuka komitean asettaa.

Voiko tästä päätellä, että komitea on kaikkien mielestä paras mahdollinen tapa ratkaista vaikeat kysymykset? Tuskin. Komiteoita haukutaan yleisesti, niiden jäsenten puolueettomuutta, ahkeruutta ja asiantuntemusta epäillään, ja niiden työn tuloksista marmatetaan kahvipöydissä. Miksi ne siis saavat niin varauksettoman suosion?

Mietitäänpä vaihtoehtoa. Ellei joku ehdottaisi komiteaa, keskustelu isossa kokouksessa jatkuisi vaikka kuinka kauan. Ehkä viisi ihmistä puhuisi ja 45 miettisi, milloin täältä pääsee pois. Tuolle yhteisölle on kokonaisuutena parempi, että perustetaan komitea, vaikka komiteaan valittaisiin ne viisi suupalttia, joilla ei välttämättä ole paljoakaan ymmärrystä asiasta. Sama keskustelu ja lopputulos saadaan aikaan komitean avulla kymmenesosalla siitä työajasta minkä yleiskokous olisi vaatinut. Samalla keskusteluun tulee jotain ryhtiä, kun komitealta yleensä edellytetään jotain kirjallista raporttia keskusteluistaan ja päätelmistään. Isossa kokouksessa huomio menee keskustelun ohjailuun ylipäänsä, ja siitä saadaan aikaan hatarammat muistiinpanot.

On siis tärkeää huomata eräs komitean tärkeä tehtävä: se vapauttaa ison yhteisön resursseja siten, ettei kaikkien tarvitse miettiä jotakin tiettyä asiaa siinäkään tapauksessa, että se on kaikille tärkeä.

Komitea toteuttaa tehokkaalla tavalla sitä periaatetta, jonka kaikki varmaan ovat kokeneet. Jos isossa ryhmässä jokainen sanoo vuorollaan oman näkemyksensä jostain tietystä asiasta, nähdään selkeästi näkemysten kyllästymisenä (enkä nyt tarkoita pitkästymistä): muutama ensimmäinen ihminen pystyy helposti sanomaan jotain uutta ja omaperäistä, mutta pian sen jälkeen on ihmisten entistä vaikeampaa todeta muuta kuin että on samaa mieltä kuin edelliset. (Nyt en puhu niistä, jotka pystyvät puhumaan sanomatta mitään tai jotka loppujen lopuksi toistavat jo sanottua omin sanoin.) Kun erilaisia näkökulmia on jo tuotu useita esille, on aina vain vaikeampaa keksiä jotain uutta sanottavaa. Erittäin harvoin käy niin, että kukaan pystyy pitkänkään pohdinnan jälkeen enää tuomaan esille 21. näkökulmaa mihinkään asiaan. Käytännössä useimpiin tilanteisiin riittää vallan mainiosti komitea, joka pystyy tuottamaan kymmenen eri näkökulmaa käsiteltävään asiaan ja tekemään niistä jonkinlaista paremmuusarviointia (itse asiassa useimmat komiteat eivät pystyne kymmeneenkään). Niinpä yleensä riittävä komitean koko onkin pikemminkin viisi kuin kaksikymmentä jäsentä. (C. Northcote Parkinson on tehnyt perusteellisempaa analyysiä komiteoiden sisäisestä dynamiikasta ja niiden taipumuksesta suurentua ajan kuluessa), mutta minä tarkastelen asiaa nyt pelkästään komitean roolista tietotuotannossa).

Ketkä sitten päätyvät komiteoihin? Joskus sinne päätyvät kaikki, jotka saadaan painostettua osallistumaan. Näin käy, jos komitean kautta asiaan vaikuttaminen ei ole ihmisten tärkeyslistalla korkealla (asia sinänsä saattaa siis olla ihmisille hyvinkin tärkeä, mutta se ei ole sama kuin komiteaan haluaminen). Joskus taas pyrkyä on niin paljon, että on kehitettävä menetelmiä halukkaiden karsimiseksi.

• Tieteen menetelmä:
  • yhdessä keskustellaan.
  • tieto avoimesti kaikkien käytössä
  • kriittinen ja järjestelmällinen tarkastelu ja kestämättömien väitteiden hylkäys.

Miten komitea valitaan?

• Eri näkemysten tai eturyhmien edustavuus
• Riittävä asiantuntemus
  • Kuitenkin suurin osa asiantuntemuksesta on aina komitean ulkopuolella.

Mitä on asiantuntemus? Luottamusta siihen, ettei tarvitse joka kerran tarkistaa kaikkea mitä asiantuntija väittää.

Avoimessa arvioinnissa sallitut virkkeet:

• Luulen, että...
• Tunnen, että...

Komitean tehtävä on yleensä tuottaa raportti, jonka arvellaan olevan hyödyllinen yleiskokoukselle. Komitea asetettiin siinä toivossa, että raportissa on se tieto joka yleiskokoukselta puuttui ja että yleiskokous pystyy tiedon saatuaan tyytyväisenä päättämään asioista. Milloin siis yleiskokouksessa istuva jäsen on tyytyväinen?

• Jos jäsen löytää sieltä omien ennakkokäsitystensä mukaisia näkemyksiä.
• Jos jäsen näkee, että omien ennakkokäsitysten mukaiset näkemykset ovat saaneet huolellisen käsittelyn, vaikka päätelmät olisivat eri.
• Jos jäsen näkee, että työ on ollut ammattitaitoista ja siten uskottavaa.
• Jos jäsen uskoo, että komitean jäsenet ovat ammattitaitoisia ja ahkeria.
• Jos jäsen uskoo, että ei jokin toinen kokoonpano olisi saanut sen kummempaa tulosta.

Mikä on yleiskokous?

Se ei välttämättä ole mikään virallinen yleiskokous, vaan samanlainen dynamiikka toimii lukuisissa erilaisissa tilanteissa. Se näkyy yhdistyksissä, työpaikan palavereissa, perheiden lomasuunnitelmia tehtäessä.

MIkä on hyvä komitea?

• Siinä ovat kattavasti eri näkökulmat edustettuna
• Sillä on laaja asiantuntemus
• Siinä on ahkeria ihmisiä, jotka keräävät yhteen tarvittavan tiedon

Miten voimme tietää mistään mitään?

Rene Descartes mietti 1600-luvulla ankarasti, mitä voi varmasti tietää. Lopulta hän päätyi kuuluisaan päätelmäänsä: Ajattelen, siis olen (cogito ergo sum).

Ei toimi, liian etäinen vertailukohta. Jotain konkreettisempaa.

Tietämisen tapoja: Kaikkihan sen tietävät. Tiede on todistanut. Auktoriteetti sanoi. Olen itse nähnyt. Sen voi päätellä.

Mitä on tieto?

Ajatellaanpa jotain tarpeellista tietoa, vaikkapa sitä, missä sinun avaimesi ovat. Varmaan ajattelet, että mitä miettimistä siinä muka on, täällähän ne ovat taskussani tai laukussani. Jotkut teistä ehkä varmuuden vuoksi vielä kokeilivat, tuntuvatko ne avaimet olevan paikallaan. Varmaan teillä kaikilla avaimet ovat tallessa, kun vielä olette siinä lukemassa tätä. Teillä on siis taustatietoa siitä, missä niiden pitäisi olla ja aiempia tai tuoreita havaintoja että ne todella ovat siellä.

Mutta lähdetään liikkeelle tilanteesta, jonka kaikki varmaan ovat kokeneet: avaimet eivät olekaan tallessa. Avaimet kyllä ovat jossain, mutta niitä ei näy siellä missä pitäisi.

Kannattaa huomata, että yritän käyttää sanoja tietää ja luulla samalla tavalla kuin puhekielessä yleensä. Mutta on syytä korostaa, että tarkemmin ajateltuna niillä ei ole mielestäni mitään eroa. Sanan tietää voisi aina korvata sanalla luulla, eikä mitään vahinkoa tapahtuisi. Kun käytän sanaa luulla, se EI tarkoita sitä, että luulo olisi väärä (ellei sitä erikseen sanota).

Avaimet tietysti ovat jossain. Ne molekyylit, joista avaimeni koostuvat, ovat edelleen järjestäytyneet avaimen muotoisiksi metallimöhkäleiksi kuten ennenkin. Ne molekyylit sijaitsevat jossain kohdassa. Avaimet eivät ole muuttuneet miksikään. Oma tietoni avainten sijainnista taas on muuttunut tyystin. Ensin luulin, että avaimet ovat siinä tietyssä paikassa, missä niiden pitikin olla. Mutta nyt tiedän, että ne ovat jossain paikassa, joka nimenomaan ei ole se tietty paikka. Tämä uusi tieto on tietysti paljon epävarmempi kuin se aiempi. Mutta tietoni siitä mitä tiedän on muuttunut: nyt tiedän, että aiempi tietoni avainten sijainnista oli väärä. Olen siis viisastunut avainteni suhteen, vaikka tietoni niiden sijainnista on muuttunut epävarmemmaksi.

On siis syytä erottaa kolme asiaa: miten asia on, mitä siitä tiedän, ja mitä tiedän tietäväni.

Ennen kuin jatkamme, pysähdytäänpä hetkeksi miettimään, miksi avaimista puhuminen edes on tärkeää. Avainten sijaintitietoa tarvitaan ainakin kahteen asiaan: tietää halutessaan pääsevänsä kulkemaan ovista, ja tietää ettei tarvitse pelätä rosvojen saaneen avaimia käsiinsä. Pienten metallinpalasten sijainti ei siis ole sinänsä tärkeää. Juuri avaimia koskevan tiedon tekee merkittäväksi se, että tiedolla on tarkoitus. Sillä on käyttöä tietyissä tilanteissa, ja varsinkin tämän tiedon puutteella voi olla hyvinkin ikäviä seurauksia.

• Tiedolla on käyttötarkoitus. Tiedon tuottamisen tarkoitus on käyttää sitä johonkin tarpeelliseen.

Kun yritän etsiä avaimiani, minulle tulee ensimmäisenä mieleen kysymys: missä ja milloin näin ne viimeksi? Sanotaan vaikka, että minulla oli varmuudella avaimet, kun tulin kotiin (koska muistan päässeeni ulko-ovesta ongelmitta), joten on epätodennäköistä, että avaimet olisivat muualla kuin kotona. Tämä lisätieto tarkentaa aika lailla tietoani niiden mahdollisesta sijainnista.

Koska tämä ei vielä auta löytämään avaimia, kysyn apua vaimoltani. Hänen mukaansa unohdan ne usein ulko-oveen, varsinkin jos kannan jotain toisessa kädessäni. Ilahtuneena menen katsomaan ulko-ovelta, mutta avaimet eivät olekaan siellä. Nyt minua alkaa toden teolla huolestuttaa, koska jos hän oli oikeassa (kuten usein tapahtuu), on aivan mahdollista että nyt on tapahtunut se ikävä asia, että varkaat ovat huomanneet tilaisuutensa ja kähveltäneet ulko-ovessa roikkuneet avaimet, vain odottaen tilaisuuttaan puhdistaa asuntomme.

Vaimon antama neuvo voi kuulostaa mitättömältä asialta, mutta itse asiassa tähän neuvoon sisältyy useita erittäin tärkeitä piirteitä, joita on syytä tarkastella.

Ensinnäkin on syytä huomata, että minun yksityiseltä tuntuvaan avainongelmaani liittyy muita henkilöitä. Vaimollani on intressi huolehtia, etten jätä avaimiani rosvojen käsiin. Minun avaimeni eivät siis ole pelkkä yksityisasia, vaan se koskettaa koko perhettä. Toiseksi, hänellä on tästä asiasta sellaista omakohtaista tietoa, jota minulla ei ole (koska en ole kiinnittänyt huomiota omaan toimintaani samalla tavalla kuin hän). Avainkysymystä koskevaa tietoa on siis ainakin kahdessa paikassa: minun ja minun vaimoni aivoissa. Jakamalla oman tietomme saamme kumpikin paremman kuvan kokonaisuudesta, ja siten avainten etsiminen helpottuu.

Aikaisemmin ajattelin, että olennainen tieto avainten sijainnista on itse avaimissa. Nehän olemassaolollaan osoittavat täsmällisesti missä ovat, ja kaikki tarvittava tieto asiasta paljastuu, kunhan niiden sijainti selviää. Enää en ajattele niin. Se että avaimet todellisuudessa sijaitsevat jossain ei ole tietoa lainkaan; se on pelkkää olemista. Tiedoksi se muuttuu vasta, kun joku ihminen havaitsee avaimet (tai sen ettei avaimia ole) ja tulkitsee sen perusteella avainten sijainnista jotain. Vain ihmisten päässä olevaa tietoa voi käyttää avainten etsimiseen. Avainten sijaitseminen jossain ei auta minua niiden etsimisessä, vaan ainoastaan tieto auttaa.

Kerron tähän väliin kuvanveistäjästä kertovan tarinan, josta minulla itselläni on ollut kaksi tulkintaa. Kuvanveistäjältä kysyttiin, miten hän osaa tehdä niin upeita ja todentuntuisia ihmispatsaita marmorista. Hän vastasi: "Ei se niin vaikeaa ole. Patsas on valmiina marmorin sisällä, ja minä vain otan kaiken ylimääräisen marmorin pois siitä ympäriltä." Aiemmin minä ajattelin, että kuvanveistäjä todella puhui niistä marmorikiteistä ja molekyyleistä, jotka kuuluvat tai eivät kuulu patsaaseen. Mutta eihän marmorin sisällä tietenkään ole mitään sellaista rajaa. Kyseessä täytyy olla se, että kuvanveistäjän aivoissa on kehittynyt patsaan malli tai kuvajainen, jonka hän näki marmorin sisässä. Mutta kuvajainen ei ole marmorissa ja sen rakenteessa, vaan se on kuvanveistäjän aivoisaa. Vaikka se hänestä todella tuntuisi olevan marmorissa ja vaikka hän todella näkisi sen patsaan ja sivukiven rajan, se raja ei ole kiven ominaisuus vaan hänen oma näkyväksi tullut ajatuksensa.

Vaimoni osallistuminen avainten etsintään opettaa meille siis kolme tärkeää asiaa tiedosta:

• Tieto on yhteisöllistä ja sen käyttötarkoitukset koskettavat usein monia ihmisiä.
• Tiedon jakaminen ja jaettavuus on olennaista. Tieto lisääntyy jakamalla, jolloin myös sen käyttömahdollisuudet paranevat.
• Tieto on aina jonkun ihmisen tai ihmisten päässä. Asiaintilat eivät ole tietoa, vaikka ne voivat tuottaa tiedon raaka-ainetta, havaintoja.

Vaimon ehdotusta on syytä tarkastella myös tieteen näkökulmasta. Hän esittää hypoteesin eli olettamuksen siitä, missä avaimeni voivat olla. Hänen hypoteesinsa perustuu aikaisempiin havaintoihin ja ajatukseen, että niiden taustalla on jokin syytekijä (minun hajamielisyyteni tavaroita kantaessani), joka synnyttää taipumuksen (unohtaa avaimet oveen). Tämän oletetun taipumuksen perusteella voidaan ennustaa tulevia tapahtumia tietyissä olosuhteissa (koska avaimet ovat hukassa, ne ovat mahdollisesti ulko-ovessa). Tässä tapauksessa hypoteesin paikkansapitävyys oli helppo testata havaintojen avulla (ovatko avaimet ovessa?), ja todeta tilanne (eivät). Tämän testin tulkinta ei kuitenkaan ole aivan suoraviivainen, koska mahdollisia päätelmiä on kaksi: joko hypoteesi on väärä ja avaimet ovat unohtuneet muualle, tai hypoteesi on oikea mutta joku on ehtinyt kähveltää avaimet ovesta.

Tieteellisestä päättelystä opimme siis seuraavaa:

• Tieteessä rakennetaan hypoteesejä eli olettamuksia, jotka perustuvat aiempaan tietoon.
• Hypoteeseja testataan sopivissa kokeellisissa tai havainnoivissa asetelmissa tutkimalla, havaitaanko hypoteesin ennustamat ilmiöt vai ei.
• Havaintojen kanssa yhteensopimattomat hypoteesit hylätään, ja jäljelle jääviä kehitetään edelleen.

Hypoteesien testaamista on myöskin tavallinen tavaroiden etsiminen. Hypoteesit ovat yksinkertaisia ja kuuluvat: "Se on varmaan tuolla." Havannointi on myös hyvin yksinkertaista, ja päätyy usein havaintoon: "Ei olekaan," joka tietenkin johtaa sen hypoteesin hylkäämiseen ja uutta paikkaa koskevan hypoteesin luomiseen. Tällaista tieteenteko loppujen lopuksi on, ei sen kummempaa. Usein hypoteesit ovat monimutkaisempia ja niiden kehittäminen vaatii erityistä ammattitaitoa. Mutta varsin usein hyvän tieteen esteenä ei suinkaan ole erityistaitojen puute vaan se, että unohdetaan nämä yksinkertaiset perusasiat hypoteeseista, testaamisesta ja hylkäämisestä ja aletaan miettiä ihan vääriä asioita. Näitä esittelen hieman myöhemmin.

Aiheeseen liittyviä tiedostoja

<mfanonymousfilelist></mfanonymousfilelist>

Jouni T. Tuomisto: Komiteoita, tiedostoja ja muita entisajan keksintöjä. Opasnet 2010. Viitattu 20.11.2024.