Lähdekoodi sivulle Päättäjän tietomonopoli on murrettava

{{tiedonmuru|moderator=Jouni
|kirjoittajat = Jouni T. Tuomisto}}

Viisas päättäjä ymmärtää, miten hän valitsee eri vaihtoehdoista parhaan ja millä perusteella hän niiden hyvyyttä arvioi. Hän osaa faktat. Hän ymmärtää päätöksen taustat ja yhteisön arvot. Näiden tärkeiden asioiden oppiminen on se vaikea asia päätöksenteossa. Äänestysnappia pystyy kuka tahansa painamaan, jos tilaisuus tarjotaan.

Päätöksenteko kiinnostaa kansalaisia, mutta nykyään Suomessa se lähinnä turhauttaa. Tästä löytyy helposti esimerkkejä. Taloustieteilijät erosivat Martti Hetemäen asiantuntijaryhmästä, koska heitä ei ministeriössä kuultu. Pääministerinä Matti Vanhanen ei antanut puhua keskeneräisistä asioista. Kunnallisessa kaavoituksessa ei kyetä huomioimaan kansalaisten elinympäristöönsä liittämiä merkityksiä ja kokemuksellista tietoa (Raine Mäntysalo, HS 2.7.2010). VTT:n ja MTT:n tutkijoiden mukaan poliitikot hyödyntävät tutkimuksia omaksi edukseen ja tukeakseen valmiita näkemyksiään (HS 29.6.).

Kaikissa näissä tilanteissa ongelma on sama: päätöksentekijä on päässyt sanelemaan, minkä tiedon varassa päätöstä ollaan tekemässä. Tämä päättäjän tietomonopoli on murrettava. Muuten päättäjien nöyryys vähenee kontrollin puutteessa ja demokratian rapautuminen jatkuu. Onneksi muutoksen vaatimia työkaluja on jo riittävästi tarjolla. Nyt tarvitaan kansalaisilta poliittista painetta muutokseen, mutta se ei ole helppoa. Tietomonopoli on niin vakiintunut käytäntö, ettei sitä tule edes huomanneeksi, ellei asiaan varta vasten ala kiinnittää huomiota. Eikä tietomonopoli ole suinkaan päättäjien erikoisuus, vaan sitä esiintyy runsaasti kaikessa tietotyössä.

Tietomonopoli voi toimia kahdella tavalla: päättäjä valikoi, ketä asiassa kuullaan ja ketä ei. Tutkimusten hyödyntäminen omaksi edukseen on juuri tätä, samoin kuin vakiintuneiden verkostojen kuten kolmikannan hyödyntäminen päätösvalmistelussa. Toisaalta päätöksessä käytetyn tiedon panttaaminen ennen ja/tai jälkeen päätöksen ehkäisee tehokkaasti epämiellyttävää arvostelua. Ei voi arvostella, kun ei tiedä yksityiskohtia arvosteltavaksi. Tyypillinen kansalaiskritiikki kohdistuukin siihen, että kun lopulta kuulee päätettävästä asiasta yksityiskohtia, on enää liian myöhäistä vaikuttaa.

Tietomonopoli syntyy itsestään, jos siihen annetaan tilaisuus. Avoimuus paljastaisi päättäjän todelliset taidot. On helppo ymmärtää, että jos minun työni avattaisiin kaikissa yksityiskohdissaan kaikkien kiinnostuneiden arvosteltavaksi, sieltä varmasti löytyisi lukuisia pieniä ja ehkä joitakin isompiakin virheitä. Useimpien mielestä se on epämiellyttävää. Minun työrauhani ja mielenrauhani säilyvät, jos voin tehdä työni katseilta suojassa. Voinpa myös ajatella, että työni jälki on parempaa, jos pystyn keskittymään itse asiaan tarvitsematta koko ajan pelätä arvostelua. 

Tästä omakohtaisesta näkökulmasta katsottuna tietomonopoli ei näytä ongelmalliselta. Itse asiassa lukuisat tuntemani demokratian kannattajat sanovatkin, että valistunut itsevaltius olisi parempi kuin demokratia muissa suhteissa paitsi siinä, että itsevaltiaista sen valistuneen löytäminen on niin tuskallisen vaikeaa. Niin kauan kuin päättäjä näyttää perustellusti valistuneelta, monet eivät jaksa murehtia päätöksentekoon liittyvän tiedon panttaamista. Ja omassa työssään monet taitavat pitää itseään varsin valistuneena.

Melko tavanomainen tilanne nykyään onkin, että päätöksentekorakenteet ovat sinänsä demokraattisia ja valta vaihtuu vaaleilla, mutta vaalikauden aikana päättäjä voi toimia varsin itsevaltaisesti. Hallitus voi antaa välikysymykseen suppeita vastauksia ilman pelkoa eduskunnan epäluottamuslauseesta. Ammattiliiton, puolueen paikallisosaston tai osuuskaupan luottamustehtäviin valittujen ei vaalien jälkeen tarvitse murehtia jäsenistön kuulemista tai tehdä heille tiliä toiminnastaan.

Tietomonopoli sotii demokratian periaatteita vastaan. Se myös vakavasti estää päätöksenteon parantamista ja tehostamista. Viime vuosina syyt tietomonopolin ylläpitämiseksi ovat vähentyneet, koska on keksitty uusia demokraattisia keinoja toimia ilman että tarvitaan valistunutta itsevaltiutta. Tärkein keino on joukkoyhteistyö. 

Joukkoyhteistyö on löyhän, itseorganisoituneen ihmisjoukon työskentelyä yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Kuuluisimmat esimerkit ovat Linux ja Wikipedia. On jo vahvaa näyttöä siitä, että joukkoyhteistyö voi saavuttaa parempia tuloksia monimutkaisten asioiden arvioinnissa kuin kukaan yksittäinen asiantuntija. Ratkaisevaa on, että ihmiset arvioivat asioita itsenäisesti oman tietonsa perusteella ja että käytössä ovat hyvät työkalut hajallaan olevan tiedon keräämiseen ja jäsentämiseen. 

Sosiaalisen median ja tiedonvälityksen uudet työkalut ovat aivan viime aikoina parantuneet niin hyviksi, että joukkoyhteistyön aikakausi on alkamassa myös yhteiskunnallisessa päätöksenteossa, ei vain tietosanakirjojen ja tietokoneohjelmien tuottamisessa. Itse asiassa iso murros on tapahtumassa kaikessa tietotyössä, josta päätöksenteko on yksi tärkeä osa-alue.

Tietomonopolin murtaminen on periaatteessa suoraviivaista: heti mulle tänne kaikki tieto nettiin. Ongelma on kuitenkin niin tiukasti kytköksissä nykyisiin toimintatapoihin, että tyypillisiä ongelmakohtia on syytä tarkastella erikseen ja miettiä niihin tarvittavia muutoksia.

Vanhat työkalut ovat kaikille meille tietotyöläisille tuttuja: tekstinkäsittelyohjelmalla työstetään tiedostoa, joka tarvittaessa lähetetään kollegoille kommentoitavaksi. Tiedoston sisältö voi koskea yhteiskunnallisen päätöksen valmistelua, mutta kannattaa huomata, että samanlaista kankeaa työtapaa käytetään melkein kaikessa tietotyössä. Tiedostosta tuotetaan ajan myötä useita versioita, joita kierrätetään halutuilla henkilöillä parannettavana, kunnes työstä vastaava henkilö on tyytyväinen tai tekstin määräaika koittaa.

Monet pitävät tätä varsin näppäränä tapana toimia, varsinkin jos omakohtaisesti muistaa, kuinka tämä sama tehtiin postittamalla konekirjoitettuja liuskoja paikasta toiseen. Tiedostot ja sähköposti ovat kieltämättä parantaneet tilannetta. Nykyjärjestelmässä on kuitenkin perustavaa laatua olevia puutteita. 

Tärkein puute on se, että prosessi on lähtökohtaisesti suljettu, ja sen avaaminen vaatii aina erikseen päätöksen ja lisäresursseja. Kirjoittajien pitää erikseen miettiä, kuka muu voisi auttaa tekstin työstämisessä. Kirjoittajat voisivat myös miettiä, kuka voisi hyötyä tekstin lukemisesta. Tätä kuitenkin harvoin tapahtuu, koska tämä hyötyhän ei tule kirjoittajille itselleen eikä myöskään työn tilaajalle. Uusien ihmisten yhteystietojen etsiminen on oma lisävaivansa. Harmillisen tavallista on myös se, että joku unohtuu sähköpostilistalta eikä kukaan huomaa; vain unohdettu ihmettelee kun asia ei tunnukaan etenevän. 

Vanhassa järjestelmässä tieto on myös lähtökohtaisesti pirstoutunutta. Sama tieto sijaitsee monella eri ihmisellä monena eri versiona, ja on työlästä selvittää missä on uusin versio. Tekstin tueksi yleensä tarvitaan tausta-aineistoa tai -laskentaa, joka myös sijaitsee hajallaan. Taustalaskentaan käytetään jotakin erillistä ohjelmaa, jonka tuottamat tiedostot jäävät niiden tekijälle. Tekstiin liitetään ainoastaan lopullinen kaavio tai taulukko, josta on mahdotonta yksityiskohtaisesti päätellä, minkä datan ja millaisten välivaiheiden kautta lopputulokseen päästiin. Edes yksittäisellä kirjoittajalla ei siis ole kaikkea tarvittavaa tietoa käytettävissään, vaan se on hankalasti pirstoutunut kirjoittajajoukon tietokoneille.

Tekstiluonnoksen pitäisi päinvastoin olla alusta saakka avoimesti nähtävissä ja kommentoitavissa jossakin internetin wiki-järjestelmässä. Työstettävän tekstin pitäisi olla aina samassa paikassa löydettävissä, ja ihmiset käyvät tämän tekstin äärellä lukemassa, kommentoimassa ja parantamassa sitä. Ero sähköpostina lähetettäviin tiedostoversioihin kuulostaa pieneltä ja käytännölliseltä, mutta kyseessä on itse asiassa suuri ajatustavan mullistus. 

Kirjoittajan on luovuttava ajatuksesta, että se on minun tekstini, josta minä päätän kuka sen saa ja keneltä minä haluan kommentteja. Wikissä tekstistä tulee lähtökohtaisesti ja alusta saakka yhteistä omaisuutta, jota voi vapaasti kommentoida. Kirjoittajan rooli muuttuukin omistajasta moderaattoriksi, joka ohjaa avointa keskustelua ja varmistaa työn etenemisen mutta ei hallitse sitä. Myös tekstistä tulee kuin oma itsenäinen olionsa, joka elää omaa elämäänsä kirjoittajan voimatta määrätä siitä. Vanhan koulukunnan kasvatit eivät millään tahtoisi luopua ajatuksesta, että raportti on heidän omaisuuttaan ja heidän hallinnassaan, kunnes he luovuttavat sen tilaajalle. Mutta jos puhutaan yhteiskunnallisesta päätöksenteosta, myös päätösvalmistelussa syntyvät luonnokset ovat kansan omaisuutta. Niiden salaamiseen omistajalta täytyy olla erityisen painavat perusteet.

Oma kokemukseni on, että vain viisi prosenttia tietotyöläisistä lähtökohtaisesti pitää joukkoyhteistyön ajatuksesta. Kun he saavat omakohtaista kokemusta siitä, kuinka paljon helpompaa on seurata asian etenemistä wikissä kuin sähköposteja lukemalla ja kuinka pelättyä vandalismia esiintyykin vain vähän, kannattajien määrä nousee viidesosaan. Kuitenkin tietomonopolista luopuminen on henkisesti korkea kynnys eikä siksi kovin suosittua. Isoa muutosta ei tapahtune, ennen kuin ihmiset joutuvat julkisesti miettimään ja perustelemaan, miksi heidän käsittelemänsä tieto ei kestä avointa tarkastelua alusta alkaen. Todistustaakka on siis siirrettävä niille, jotka haluavat ylläpitää vanhoja tietomonopoleja. Toistaiseksi wikien puolustajat ovat altavastaajina, mutta muutos on jo näköpiirissä.

Päätökseen liittyvän tiedon julkistaminen on työlästä, jos itse työskentely päätösvalmistelussa on ei-julkista. Mutta asian voi tehdä myös päinvastoin. Jos kaikki asiaan liittyvä tieto varastoidaan ja työstetään tietotyökaluilla internetissä, ne ovat ilman eri vaivaa kansalaisten nähtävissä ja arvioitavissa. 

Olipa päätöksen aihe ja päättävä elin mikä tahansa, suurimmalla osalla kyseisen alan asiantuntijoista ei ole päätöksen suhteen mitään muuta roolia kuin kansalaisen rooli. Kansalaiset ja heidän asiantuntemuksensa onkin itse asiassa ollut erittäin pahasti alihyödynnetty luonnonvara. Perinteisesti on ajateltu, että kansalaisten viisaus kanavoituu puolueiden ja kansalaisjärjestöjen kautta yhteiskunnan päätöksentekoon. Tämä ajattelu on uusien verkko-osallistumisen muotojen takia täysin vanhentunut. Olisikin kiireesti kehitettävä yhteisiä toimintatapoja, jotta vahvistettaisiin avoimen, itseorganisoituneen verkko-osallistumisen virallista roolia päätöksenteossa. Uudet sosiaalisen median työkalut tekevät mahdolliseksi kansalaisten kuulemisen. Niinpä nykyiset toimintatavat vain turhauttavat tehottomuudellaan.

Tietomonopolien murtamisessa pitää edetä vaihe vaiheelta. Ensin on saatava aikaan pohdinta ja keskustelu, ja se ohjaa käytännön jatkotoimia. Tässä on luonnokseni siitä, miten uskon asioiden helpoimmin etenevän.

* Vaihe yksi: tehdään selväksi, että se joka valmistelee tai päättää ei silti voi määrätä kuka muu saa tietää asiasta tai keskustella siitä. Avoin keskustelu on demokratian ehdoton edellytys.
* Vaihe kaksi: vaaditaan perusteluja sille, miksei tieto ole vapaasti saatavissa ja käytettävissä. Pidetään huoli, että tieto tästä keskustelusta ja esiin tulleista perusteluista saatetaan kaikkien tietoon. Seurataan järjestelmällisesti sitä, missä asioissa ja millä alueilla tietomonopolia esiintyy.
* Vaihe kolme: Jos selitykset eivät ole vakuuttavia (joskus ne kuitenkin ovat), vaaditaan tieto saataville heti. Vaatimukset tietenkin esitetään julkisesti.
* Vaihe neljä: Vaaditaan siirtymistä avoimiin työkaluihin. Jos tähän päästään, avoimuutta ei tarvitse miettiä, siitä ei tarvitse väitellä, eikä se teetä ylimääräistä työtä. Siitä tulee luonnollinen osa normaalia työskentelyä, ja siitä saadaan avoimuuden lisäksi myös käytännöllistä työtehohyötyä.
* Vaihe viisi: Palkitaan ja kannustetaan niitä, jotka käyttävät avoimia työkaluja ja antavat tietonsa yleiseen käyttöön.

Olen puhunut lähes yksinomaan yhteiskunnallisesta päätöksenteosta, jollaiseksi usein ajatellaan erityisesti hallituksen ja eduskunnan toiminta. Tietomonopoleja esiintyy kuitenkin kaikkialla, missä tietotyötä tehdään. Esittämiäni periaatteita voisi soveltaa hyvin monilla alueilla, ja ainakin niiden vakava harkitseminen millä tahansa tietotyön alueella avartaisi toimijoiden näkemyksiä ja auttaisi löytämään aiemmin näkymättömiä ongelmia. Sovelluskohteet voivat olla vaikkapa tutkimustyön tekemisessä ja julkaisemisessa, organisaation uuden palkkausjärjestelmän kehittämisessä, perheen kesälomakohteen valinnassa tai nuorisojärjestön johtamiskulttuurin tervehdyttämisessä. 

Parhaan hyödyn tietomonopolien murtamisesta saa kuitenkin silloin, kun aiheena ovat erittäin monimutkaiset, monen päätöksentekijän ja monen toimintasektorin ongelmavyyhdet kuten ilmastonmuutoksen torjunta. Jo tämä yksi syy tekee tietomonopolien murtamisesta välttämätöntä.


Jouni Tuomisto, akatemiatutkija

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

kirjoittaja tutkii tieteellisen tiedon hyödyntämistä päätöksenteossa


'''Hylättyjä tekstejä:

Päättäjän tietomonopoli on murrettava
* Kaikki päätöksentekoon liittyvä tieto on julkistettava heti avoimeen käyttöön.
* Jos jotakin tietoa ei voida julkistaa valmisteluvaiheessa, on tämä perusteltava jokaisen tiedon osalta erikseen etukäteen.
* Jälkikäteen tietoa voi pimittää vain poikkeustapauksessa (yleensä jonkun yksilön yksityisyyden suoja, joka harvoin on ratkaiseva tekijä yhteiskunnallisissa päätöksissä).

On voitava arvioida kaikkia yhteiskunnallisia päätöksiä sen suhteen,
* mitä tietoa päättäjällä oli käytettävissään päätöshetkellä,
* miten hän käytti tätä tietoa perustelemaan päätöstään,
* mitä tietoa päättäjällä ei ollut mutta joka olisi ollut saatavilla,
* jos tietoa ei valmisteluvaiheessa julkistettu, mikä perustelu oli kunkin tiedon pimittämisessä.

Olettakaamme, että päätöksenteko yhteiskunnassa on järkiperäistä ja perustuu päättäjän tietoiseen harkintaan siitä, miten parhaiten saavutetaan tärkeiksi arvioituja tavoitteita. Päättäminen on siis oppimista siitä, miten tiedot ja arvot liittyvät päätettävänä olevaan asiaan. Varsinainen päättäminen on sitten vain tämän opitun panemista täytäntöön. 

Yhteiskunnallinen päätöksenteko on sitä, että tietoa kerätään ja jäsennetään sen tahon käyttöön, jolle on annettu päätösvalta. Yhteinen oppiminen aiheesta on päätöksenteon varsinainen ydin. Äänestysnapin painaminen on tietenkin seurausten kannalta tärkeää, mutta se on vain konkreettinen ilmaus siitä, mitä päättäjä on aiheesta omaksunut.

On inhimillistä, että avoimeen järjestelmään ei haluta siirtyä. Siirtyminen vaatisi uusien työkalujen ja -tapojen opettelua, ja tämä aiheuttaa tavallista muutosvastarintaa. Tietotyön työkalut kuitenkin muuttuvat koko ajan, joten organisaatio voi keventää muutosta ajoittamalla sen aikaan, jolloin siirrytään tekstinkäsittelyohjelman uuden version sijasta suoraan wiki-järjestelmään. 

Vuosikymmeniä sitten maalaisliittolaiset, kommunistit, sosialistit, tai kokoomuslaiset olivat poliittisesti niin eri linjoilla, että vähälläkin tiedolla pystyi hylkäämään omaan maailmankatsomukseensa sopimattomat puolueet. Muuten demokratia ei toimi kunnolla nykymaailmassa, jossa puolueet ovat liian samanlaisia pelkän puolueohjelman perusteella valittaviksi.

Julkisuuslaki antaa tähän joitakin työkaluja.

Niinpä arvioijien on oltava armollisia jälkikäteisarvioinnissa. Mutta jos/kun tieto vaaditaan nähtäväksi etukäteen, yhteisö voi paremmin neuvoa päättäjää. Jos neuvoja ei kuunnella päätöstä tehtäessä, ei tarvitse olla niin armollinenkaan.

==Katso myös==

==Avainsanat==

==Viitteet==

<references/>

==Aiheeseen liittyviä tiedostoja==

{{mfiles}}

{{julkaisu
| kirjoittajat  = Jouni T. Tuomisto
| nimi = Päättäjän tietomonopoli on murrettava
| selite        = Pamfletti
| julkaisuvuosi = 2010
}}
[[Luokka:THL:n julkaisuja vuonna 2010]]