Lähdekoodi sivulle Perusteltu kritiikki on huomioitava

{{ensyklopedia|moderator=Jouni}}

Tämä teksti käsittelee otsikossa mainittua vaatimusta '''perusteltu kritiikki on huomioitava''' ja sen vaikutusta asioiden hoitamiseen käytännössä. Luulisin useimpien ihmisten lähtökohtaisesti kannattavan kyseistä vaatimusta. Kuitenkin vaatimuksen soveltaminen johdonmukaisesti aiheuttaisi radikaaleja muutoksia nykykäytäntöihin. Niinpä on tärkeää tarkastella vaatimuksen merkitystä, nykyjärjestelmään sisäänrakennettuja poikkeamia ja mahdollisuuksia edetä kohti maailmaa, jossa vaatimus toteutuu paremmin. Uskoakseni se olisi ihmisten kannalta nykyistä parempi ja myös ihmiskunnan pitkäaikaisennusteen suhteen toiveikkaampi.

Päätöksiä on tehtävä, jotta yksilöt ja varsinkin yhteisöt voivat johdonmukaisesti edistää päämääriään. Vuosituhansien aikana on kehittynyt lukuisia erilaisia tapoja päätöksentekoon. Me nykydemokratian kasvatit pidämme alkeellisina käytäntöjä, jossa vahvin määrää ja tarvittaessa vaientaa vastapuolen. Pidämme tärkeänä sitä, että myös oppositiolla on oikeus tulla kuulluksi, ja että sillä on tasaveroiset mahdollisuudet yrittää päättäjän rooliin. Olemme myös kehittäneet lainsäädännön, joka rajoittaa päätöksentekijän mielivaltaa. Haluamme siis varmistaa, että olipa päättäjänä kuka tahansa, päätökset ja siitä seuraava toiminta ovat joissain yhteisesti sovituissa rajoissa.

Päättäjällä on siis demokratiassakin varsin suuri valta päättää mitä haluaa, kunhan pysyy sääntöjen puitteissa eikä epäreilusti estä muita toimimasta. Näiden sääntöjen rikkomisesta seuraa nopeasti rangaistus ja viraltapano. Tällä tavalla yhteisö kontrolloi päätöksentekoa.

On kuitenkin myös toinen vallankäytön kontrolloimisen muoto, jota on syytä myös tarkastella. Yhdelle päättäjälle nimittäin yleensä annetaan päätösvaltaa vain rajattuun määrään asioita. Näin estetään vallan keskittyminen ja ylilyönnit, ja varmistetaan, että aina on olemassa jokin päättäjää kontrolloiva taho, joka pitää yllä vallan tasapainoa. Kuitenkin tästä seuraa myös se, että on vaikea saada aikaan päätöksiä asioista, jotka ylittävät kaikkien päätöksentekijöiden valtuudet. Kööpenhaminan epäonnistuneet ilmastoneuvottelut ja Euroopan pankkikriisi ovat esimerkkejä tilanteista, joissa hyvinkin vaikutusvaltaiset päättäjät ovat kuitenkin vain osaroolissa laajan kokonaisuuden valmistelussa. Lukuisilla eri toimijoilla on valtaa hidastaa prosessia, mutta kenelläkään ei ole riittävästi valtaa jyrätä näitä vastarannankiiskiä, vaikka monesta tuntuu että syytä olisi. Vasta äärimmäisen vakava kriisi luo niin paljon painetta, ettei kukaan halua jättäytyä järjestelmän romahduttajan rooliin. Sitten asiat voivat edetä nopeastikin, joskin demokratian kannalta ongelmallisesti mutkia oikoen. Tätä päätöksenteon piirrettä tarkastelen lisää myöhemmin toisesta näkökulmasta.

Mitä tällä on sitten tekemistä perustellun kritiikin kanssa? Jos tarkastellaan edellä kuvattuja päätöksenteon muotoja, huomataan, ettei niissä itse asiassa ole kyse siitä, että perusteltua kritiikkiä olisi pakko huomioida. Kyse on siitä, että että kritiikkiä (myös perustelematonta) on pakko kuunnella, ja sen jälkeen voi päättää oman valtansa puitteissa mitä haluaa. Järjestelmä siis keskittyy varmistamaan, että valtaa annetaan vain sen verran, että vaikka päättäjä päättäisi mitä haluaa, se on kuitenkin siedettävää yhteisön kannalta. Rajallisten valtaoikeuksien lisäksi toinen tehokas keino tässä ovat tietenkin vaalit, jotka ennaltaehkäisevät pahoja ylilyöntejä silloinkin, kun valtaoikeudet antaisivat siihen mahdollisuuden.

Perusteltu kritiikki päätöksenteon yhteydessä tarkoittaa pohjimmiltaan sitä, että kritisoijan mielestä esitetyillä keinoilla ei todellisuudessa saavuteta asetettuja tavoitteita. Otan esimerkin terveydenhuollon toimialalta: sähköiset potilastietojärjestelmät.

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri on hankkimassa uutta yhtenäistä potilastietojärjestelmää, kustannusarvio on 350 - 450 miljoonaa euroa. Kyseessä on siis erittäin iso ja kallis asia, joten päätöksenteon toivoisi menevän oikeaan suuntaan. Asiasta on esitetty kritiikkiä, jonka mukaan suunnittelun lähtökohtana oleva ajatus yhden ison järjestelmätoimittajan valitsemisesta avoimella kilpailutuksella on virhe. Sen sijaan pitäisi rakentaa järjestelmä avoimen lähdekoodin varaan osajärjestelmä kerrallaan, jolloin myös pienet toimittajat voisivat osallistua tuotantoon. Riippumattomuus yhdestä toimittajasta mahdollistaa myös sen, että jos jokin toimittaja tekee huonoa jälkeä, se voidaan tiputtaa kyydistä ja ostaa osajärjestelmä muualta; koodi kun ei ole toimittajan omistamaa kuten yleensä vaan kuuluu tilaajalle.

Tämä kritiikki on selvästi perusteltua: se puhuu oikeasta asiasta eli potilastietojärjestelmästä, se on tunnistanut nykysuunnitelmassa virheen, ja se tarjoaa vaihtoehtoista ratkaisua virheen korjaamiseksi. Tarkastellaanpa ensin kritiikin sisältöä ja sitten toimintatapoja Helsingin terveyslautakunnassa, joka joutuu lähiviikkoina ottamaan asiaan kantaa nyt käsillä olevassa valmistelun alkuvaiheessa.

Lautakunnan käytettävissä saattaa olla asiantuntija, joka tuntee aihepiirin erityisen hyvin ja tietää, että kritiikki perustuu vääriin tietoihn tai oletuksiin, ja siksi se ei vaikuta hänen käsitykseensä oikeasta päätöksestä. Kritiikki voi kuitenkin olla perusteltua riippumatta siitä, pitääkö joku sen sisältöä virheellisiä. Niinpä alkuperäisen vaatimuksen mukaan tämä kritiikki "on huomioitava". Mitä se sitten tarkoittaa?

Huomioiminen siten kuin tuo vaatimus sen tarkoittaa on vaativa tehtävä. Ei riitä, että terveyslautakunnan käyttämä asiantuntija toteaa perusteluiden olevan virheellisiä ja lautakunta sivuuttaa koko asian pitäessään omaa asiantuntijaansa pätevämpänä kuin kritisoijaa. Ei myöskään riitä, että kritiikkin sisältö kuvataan lautakunnan pöytäkirjaan ja todetaan, että lautakunta piti sitä virheellisenä. Asiallinen huomioiminen edellyttää, että kritiikki käydään kohta kohdalta läpi ja osoitetaan, missä sen virheet olivat ja minkä tiedon nojalla niitä voidaan pitää virheinä. 

Todistustaakka on siis lautakunnalla tai pikemminkin asiantuntijalla, mikä voi kuulostaa kohtuuttomalta. Mutta ajattelepa tätä: jos sinä olet lautakunnan jäsen ja yrität päästä selvyyteen siitä, miten asiat ovat, haluat ehkä haastaa oman asiantuntijanne. Hänhän tietää valmiiksi, missä ne virheet ovat; olihan hän äsken valmis kirjauttamaan päätelmän pöytäkirjaan. Nyt vain vaaditaan päätelmän perusteluiden kirjaamista. Tämä ei ole kohtuuton vaatimus, varsinkin kun kyseessä on satojen miljoonien investointi.

Kuitenkin huomioiminen edellyttää muutakin: alkuperäisen kritiikiin esittäjälle on annettava mahdollisuus kommentoida asiantuntijan nakemyksiä, ja nämäkin kommentit on kirjattava. Asiantuntijahan on saattanut ymmärtää jonkin asian väärin, tai hänkin voi olla väärässä. Myös asiantuntijalle annetaan mahdollisuus kommentoida kommentteja, ja niin edelleen, kunnes kukaan ei enää keksi lisää asiallisia perusteluja asiasta. Toimintatapa poikkeaa aika tavalla normaalikäytännöstä, ja siksi on syytä tarkastella sitä sekä teorian että käytännön kannalta.

Teoriassa tämä käytäntö alkaa lähestyä sitä, mitä tutkimustyön piirissä kutsutaan juhlallisella nimellä ''tieteen menetelmä''. Yksinkertaisuudessaan se tarkoittaa sitä, että jotakin asiaa koskevat tiedot julkaistaan kaikkien nähtäville, ja kenellä tahansa on mahdollisuus esittää omia näkemyksiään ja hypoteesejaan siitä, miten asiat ovat. Kenellä tahansa on myös mahdollisuus kritisoida kenen tahansa muun näkemyksiä. Viime kädessä väittelyt ratkeavat sillä, että jotkin näkemykset nyt vain eivät ole yhteensopivia pikku hiljaa kertyvän havaintoaineiston kanssa, ja ne näkemykset hylätään. Tärkeää on huomata, että vaikka jotkin tutkijat ovat suurempia asiantuntijoita ja auktoriteetteja kuin toiset, he saavat tästä vain tilapäistä etua. Lopulta arvovaltainenkin teoria kaatuu, jos havainnot puhuvat sitä vastaan.

Tieteen menetelmää pidetään yleisesti parhaana tunnettuna käytäntönä hankkia tietoa maailmasta. Ei liene syytä olettaa, että päätöksenteon tueksi tarvittavan tiedon hankkiminen poikkeaisi tässä suhteessa jotenkin periaatteellisella tavalla siitä, mitä kaikilla tieteenaloilla on havaittu hyväksi. Pikemminkin päätöksenteon tuki paranee, jos siihen saadaan paremmin kytkettyä tieteen menetelmän kaltaisia käytäntöjä.

Mutta entä käytäntö? Jos asiantuntija saapuu lautakunnan kokoukseen mukanaan oma esityksensä siitä, miten potilastietojärjestelmää lähdetään tekemään, ja jonkun tuntemattoman henkilön kritiikki esitystä vastaan, mitä lautakunta voi tehdä? Se voi kuunnella asiantuntijaa ja esitettyä kritiikkiä ja kirjauttaa sen pöytäkirjaansa, mutta kommentointiin suostuminen väkisinkin jättäisi asian pöydälle. Tästä riemastuneena erilaiset kriitikot varmasti alkaisivat lähettää lautakunnalle tiedoksi omia näkemyksiään, jotka jouduttaisiin ottamaan seuraavassa kokouksessa esille. Mutta päätöstä ei edelleenkään saataisi aikaan, koska jotakuta ei olisi ehditty kuunnella kommentteja varten. Päätöksentekohalvaus olisi ilmeinen riski siitä, että kritiikin huomioiminen otettaisiin näin vakavasti.

On tärkeää huomata, että tämä huomioimista vastustava perustelu on pelkästään käytännöllinen; vakavaa kritiikkiä tieteen menetelmää vastaan ei ole nähty vuosikymmeniin. Olisiko siis löydettävissä toimintatapa, joka antaa mahdollisuuden vapaaseen perusteltuun kritiikkiin mutta silti tekee mahdolliseksi saada asiat käsittelyyn ja päätettäväksi ajallaan?

Ongelmana on siis ajoitus. Kaikki kritiikki pitäisi saada käsittelyyn ja pureskelluksi hyvissä ajoin ennen asiasta päättämistä. Tässä auttaisi todella paljon se, että toimittaisiin täsmälleen päinvastoin kuin Vanhasen hallitus, joka lannisti ministereitään puhumasta asioista ennen päättämistä. Mitä aikaisemmin asioista tiedetään, sitä aikaisemmin myös kritiikki tulee esille, ja sitä helpompaa on selkeyttää näkemykset etukäteen. 

Tämä tietenkin edellyttäisi, että asioiden valmistelun toimintatapoja muutettaisiin perusteellisesti, ja siihen satsattaisiin resursseja selkeästi nykyistä enemmän. Toisaalta resursseja myös syntyisi, koska tällaisessa avoimessa toimintavassa kriitikot muuttuvat keskustelun jäsentäjiksi ja edistäjiksi, sen sijaan, että he vain tuottaisivat lisää käsiteltävää paperia ja siten kuormitusta valmistelubyrokratiaan kuten nykyisin.

Vaikka ehdottamani toimintatapa poikkeaa siitä, miten asioita nykyään hoidetaan, siitä ei ole sinänsä mitään käsittämätöntä tai ylivoimaista: asioita nostetaan keskusteluun aiemmin ja ihmisiä kuullaan herkemmin. Lisäksi pitää opetella parempia käytäntöjä siitä, miten erotetaan perusteltu ja perustelematon (esimerkiksi asiaan liittymätön tai tyhjänpäiväinen) keskustelu toisistaan. Mutta tämäkin vaatii lähinnä vanhojen hyvien käytäntöjen tarkempaa soveltamista kuin sitä, että pitäisi keksiä jotain uutta mullistavaa.

Olen useassa yhteydessä puhunut avoimuuden puolesta. On varmaan paikallaan tässä korostaa sitä, että avoimuus on välttämätön seuraus vaatimuksesta kritiikin huomioimiseksi. Avoimuus ei ole itsetarkoitus, vaan käytännöllinen pakko, jos halutaan tehokkaasti soveltaa tieteen menetelmän kaltaista keskusteluun ja huonojen ideoiden hylkäämiseen perustuvaa toimintatapaa. Keskustelulle ei yksinkertaisesti jää riittävästi aikaa, ellei asioissa olla avoimia alusta alkaen.

===Kritiikin huomioiminen rakenteellisena vaatimuksena===

Jos kritiikin huomioimiseen suhtaudutaan vakavasti, sillä on muitakin vaikutuksia kuin vain avoimuuden lisääntyminen. Se aiheuttaa perusteellisia rakenteellisia muutoksia, joita käyn seuraavaksi kuvaamaan.

Pysytään aikaisemmassa esimerkissä eli potilastietojärjestelmässä. Siinähän todettiin, että kritiikinhuomiointivaatimus pakottaa avaamaan päätösprosessia ja jakamaan tietoa aiemmin. Se kuitenkin muuttaa myös potilastietojärjestelmän vaatimuksia. Myös itse tietojärjestelmän on nimittäin pystyttävä huomioimaan sitä vastaan esitetty kritiikki ja käyttäjäpalaute. Nykyiset järjestelmät ovat isojen ohjelmistoyhtiöiden tuotteita ja niiden omistamia. Kunnilla ja sairaaloilla on ohjelmistoon vain lisenssi eli käyttöoikeus. 

Kun käyttäjät huomaavat ongelmia tai keksivät parannuskohteita, tieto välitetään ohjelmistoyhtiöön. Jollain aikataululla ja sopivaa lisäkorvausta vastaan ohjelmistoon voidaan tehdä käyttäjän haluamat parannukset. Valta asiassa on kuitenkin täysin ohjelmistoyhtiöllä, koska ohjelmat ovat suljettua lähdekoodia, eikä muilla ole oikeutta eikä mahdollisuutta ohjelmien ongelmia korjata. Jos yhtiö sattuu olemaan kiireinen tai kunta rahapulassa, toivottua korjausta ei tehdä, vaikka se aiheuttaisi huomattavaa terveydellistä tai toiminnallista haittaa.

Tämä esimerkki paljastaa, että nykykäytännössä on rakenteellinen ongelma: perustellun kritiikin huomiointi ei ole kuntalaisen eikä potilaan, ei lääkärin eikä kunnanvaltuutetun vallassa. Kunta ei voi siis luvata, että kritiikkiä huomioidaan, vaikka sillä siihen hyvä tahto ja kova halu olisikin. Tätä asiaa ei muuta muuksi se markkinataloudellinen perustelu, että totta kai ohjelmistoyhtiö yrittää palvella asiakastaan jotta se ei menettäisi markkinoita. Käytäntö nimittäin osoittaa, että käyttäjät pitävät potilastietojärjestelmiä surkeina ja katsovat, ettei heidän tarpeitaan ole kuultu. Jos ohjelmistoyhtiöt todella yrittävät ratkaista kaikki käyttäjien kokemat ongelmat, tämä entistä selvemmin puhuu sen puolesta, että kyseessä on rakenteellinen ongelma, jota ei pysty ratkaisemaan sekään, jolla siihen on valta.

Juuri tämä on se syy, miksi on vaadittu avointa lähdekoodia potilastietojärjestelmiin. Kritiikin huomiointi saadaan pois ohjelmistoyhtiön vallasta, ja ratkaisun toteutus voidaan antaa kenelle tahansa, joka esittää uskottavan ratkaisuehdotuksen. Rakenteellinen ongelma saadaan siis purettua sillä, että ongelma voidaan ratkaista riippumatta ohjelmistoyhtiön kyvyistä tai sen ja kunnan välisistä sopimuksista tai muista rakenteista.

Olen aiemmin esittänyt käyttöönotettavaksi niin sanottua poikkemaperiaatetta. Se tarkoittaa, että työntekijä saa poiketa organisaation pysyväismääräyksestä, jos hän etukäteen tekee kirjallisen selvityksen siitä, miksi kyseinen määräys vaikeuttaa tai estää häntä tekemästä tiettyä tehtävää organisaation ydintavoitteiden eteen. Poikkeamaperiaatteen ansiosta organisaation joustavuus lisääntyisi, koska tilanteessa voitaisiin toimia käytännön sanelemalla tavalla. Kuitenkaan organisaation moraali ei löystyisi, koska poikkeamat pitää aina perustella, ja perustelut arvioitaisiin jälkikäteen. Pätevä perustelu johtaisi pysyväismääräyksen muuttamiseen, kun taas huono perustelu johtaisi lisäkoulutukseen tai muuhun sellaiseen vastaavan ongelman välttämiseksi - ei kuitenkaan koskaan työntekijän rankaisemiseen poikkeaman takia.

Poikkeamaperiaatteen ajatuksena on luoda mekanismi sille, että perusteltu kritiikki huomioitaisiin organisaation toiminnassa jollakin nopealla ja joustavalla tavalla. Harva työntekijä on niin tarmokas, että lähtisi ajamaan jonkin pysyväismääräyksen muuttamista helpottaakseen oman työnsä tekemistä, koska tie on varmasti työläs ja lopputulos parhaimmillaankin epävarma. Monissa organisaatioissa kun ei täyty vaatimus kritiikin huomioimisesta, vaan niiden toimintarakenteet estävät tämän vaatimuksen toteutumisen.

Perustellun kritiikin huomioimisen vaatimus on varsin suoraviivainen, ja sitä voidaan käyttää tutkittaessa toimintatapoja. Tarvitsee vain kysyä: mitä tapahtuu, jos huomaan ja tuon esille perustellun ongelman tässä asiassa? Johtaako se asian arviointiin ja korjaamiseen, vai hautautuuko kritiikki vaikuttamatta mihinkään? Rakenteellisia ongelmia voi paljastaa tällä kysymyksellä: mitä asioita puuttuu, jotta kritiikkiä voitaisiin huomioida tilanteessa, jossa ratkaisevat henkilöt ovat kanssani yhtä mieltä kritiikin kohteena olevasta asiasta?

===Perusteltu kritiikki laajojen ongelmien ratkaisuissa===

Tähän asti on käsitelty pääasiassa tilanteita, joissa on kysymys yhden päätöksentekijän päätöksistä ja siihen liittyvästä kritiikistä. Seuraavaksi suuntaan katseeni monen päätöksentekijän ongelmaan. Siihenkin perustellulla kritiikillä on sanansa sanottavana.

Perusteltu kritiikki auttaa sovittelemaan yhteen monia hankalia ratkaisuja, jotka eivät ole kenenkään yhden päättäjän hallittavissa. Miksi näin on? 

Tutkimuksen vahvuus on siinä, että tieteellisten hypoteesien täytyy olla sopusoinnussa ''kaiken'' julkaistun havaintoaineiston kanssa. Yhden tieteenalan löydökset saattavat siis karsia toisella tieteenalalla vakiintuneita käsityksiä. Avoimuus tekee tällaisen tiedon leviämisen mahdolliseksi. Esimerkiksi fossiileja kaivavat ovat joutuneet paleontologit joutuvat päivittämään käsityksiään nisäkkäiden esi-isien esiintymisajankohdista, koska molekyylibiologit ovat onnistuneet tekemään DNA-vertailuja nykyään elävien lajien välillä. Saman uuden tiedon takia biologit puolestaan joutuvat päivittämään käsityksiään siitä, mitkä lajit ovat keskenään sukua ja myöntämään, että norsupäästäisenä tunnettu eläin ei olekaan päästäinen jolla sattuu olemaan norsun kärsää muistuttava kuono, vaan se onkin norsun lähimipiä sukulaisia, joka sattuu olemaan päästäisen kokoinen, kuten Tiede-lehdessä X/2012 todettiin. Aikanaan päädyttiin virheelliseksi paljastuneeseen päätelmään siksi, että se oli pelkän eläimen fysiologiaan ja anatomiaan liittyvän tiedon perusteella uskottavin selitys.

Norsupäästäisen kytkennät päätöksentekoon voivat tuntua etäisiltä, mutta tilanteessa on olennainen samankaltaisuus. Vanha käsitys perustui niin sanottuun osaoptimointiin, jossa etsittiin parasta selitystä tai ratkaisua pienehkön havaintojoukon puitteissa. Kun tarkastelualuetta laajennettiin, huomattiin, että vanha selitys olikin aivan kyvytön selittämään uusia havaintoja, kun taas toinen selitys sopi niihinkin aivan kelvollisesti.

Päätöksenteossa vaikeimmat kysymykset ovat sellaisia, joissa jokainen päättäjä voi ainoastaan osaoptimoida. Tilanteeseen voi olla jokin kaikille selkeästi paras ratkaisu, mutta sen toteutuminen edellyttää sitä, että jokainen päättäjä luopuu jostain yksityiskohdasta, jonka voisi varmistaa omille tavoitteilleen edulliseksi. Pulma tunnetaan myös nimellä vangin dilemma, jossa kaksi vankia voivat selvitä pulmasta ainoastaan tukemalla toisiaan, mutta kumpikin voi hankkia itselleen pientä etua kantelemalla toisesta. Vangin kannataa tavoitella ainoastaan omaa etuaan eli osaoptimia, ellei hän tiedä toista vankia ehdottoman luotettavaksi.

Perustellun kritiikin huomioinnin vaatimus tulee mukaan kuvaan siten, että se edellyttää huonojen vaihtoehtojen hylkäämistä, jos on olemassa perustellusti parempia vaihtoehtoja kokonaisuuden kannalta. Tätä periaatetta noudattamalla osaoptimit tulevat hylätyiksi jo valmistelevan keskustelun kuluessa ennen kuin varsinaiseen päätöksentekoprosessiin edes päästään. Päätöksentekijät eivät siis joudu vangin tapaan miettimään sitä, kuinka luotettavia muut päättäjät ovat ja vetääkö joku välistä muiden vahingoksi. Sen sijaan he kyllä joutuvat miettimään sitä, onko perustellun kritiikin huomiointia sovellettu oikein ja tehokkaasti eli ovatko kokonaisuuden kannalta huonot vaihtoehdot todella saatu karsittua pois. Tämän varmistamiseksi päättäjän erityisessä intressissä on tukea toimintakäytäntöjä, jotka vahvistavat perustellun kritiikini huomioinnin periaatetta.

Edellä kuvattu kuulostaa idealistiselta ja siinä onkin eräs vakava käytännöllinen sudenkuoppa. Ajatus nimittäin toimii vain siinä tapauksessa, että eri päättäjät ovat kutakuinkin yksimielisiä siitä, mitkä asiat ovat niitä tärkeimpiä tavoittelemisen arvoisia asioita. Alussa mainitsemani Euroopan pankkikriisi on esimerkiksi ongelmallinen sikäli, että toiset toivovat pankkiunionia tai liittovaltiota, kun taas toiset kammoavat niitä. Yhteistä kokonaisoptimia ei siis voi niistä asioista löytää. Kuitenkin laajasti hyväksytty kokonaisoptimi on Euroopan taloudellisen toimintakyvyn säilyttäminen ja euroalueen romahduksen estäminen. 

Niinpä on mahdollista keskustelun kautta etsiä niitä toimenpidejoukkoja, jotka aiheuttaisivat romahduksen ja varmistaa, että sellaista ei päästetä missään oloissa syntymään. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa sitä, että yksittäiset päättäjät painostetaan etukäteen lupaamaan pidättäytymistä sellaisista päätöksistä, jotka yhdessä tiettyjen toisten päätösten kanssa aiheuttaisivat romahdusvaaran.