Palveluvastuut-kirjallisuuskatsaus

Opasnet Suomi
Loikkaa: valikkoon, hakuun




Sivustolle kerätään aineistoa budjetointiin, kestävyysvajeeseen ja palveluvastuuvelan rahoitukseen liittyviin näkökohtiin. Suurin osa alla olevista lainauksista on kirjaimellisia (joko ilman lainausmerkkejä tai toisinaan lainausmerkein korostamalla). Omia huomioita voi lisätä kommentointityökalulla tai ((kaksoisuluissa)). Kannanotot voivat olla keskenään ristiriitaisia ja niitä voidaan linkittää toisiinsa. Tarkoituksena on kerätä termien määritelmiä, identifioida kiistanalaisia näkemyksiä sikäli kun ne liittyvät budjettipelin toteutukseen, sekä löytää aineistolinkkejä tarvittavaan dataan ja mallinrakennukseen.


Hoivan rahoitus - Kansainvälisiä käytäntöjä ja kotimaisia vaihtoehtoja

(Hoivan rahoitus - Kansainvälisiä käytäntöjä ja kotimaisia vaihtoehtoja; R. Volk, T. Laukkanen, Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2010:22)


s. 15-16 ((HUOM:!)) Hoivan määritelmä:

  • Kaikki ikäryhmät tarvitsevat ja käyttävät periaatteessa samoja sosiaali- ja terveyspalveluja, mutta eri ikäryhmien tarpeisiin liittyy erikoispiirteitä. Nuoren ihmisen avuntarve voi olla tilapäistä, mutta ikääntymiseen liittyvä toimintakyvyn heikkeneminen on usein jatkuvaa ja eri toiminta-alueille laajenevaa, jolloin myös avuntarve kasvaa iän myötä. Tässä tutkimuksessa lähtökohtana on ikääntyneiden, pitkäaikaissairaiden ja vammaisten kodeissa ja kodinomaisissa asuinoloissa – esimerkiksi palvelutaloissa ja ryhmäkodeissa – tuotettavat sosiaali- ja terveydenhuollon avopalvelut, jotka voivat olla tilapäisiä tai jatkuvia.
  • Tässä työssä koteihin tuotavien, asiakkaan koko elämäntilanteen huomioon ottavien avopalvelujen kokonaisuudesta käytetään käsitettä hoiva erotukseksi hoidosta, jolla pyritään erilaisin tarkoin rajatuin toimenpitein hoidettavan tervehtymiseen. Hoivan käsite on lyhyt ja yläkäsitteeksi sopivan abstrakti kattamaan eri laeissa yksilöidyt avopalvelut. Hoivan käsite ei ole yksiselitteinen, ja kussakin yhteydessä sitä käytetään tarkoitukseensa sopivalla tavalla. Esimerkiksi verolaissa kotitalousvähennystä koskevan osan maininta hoiva- ja hoitopalvelut tarkoittaa kotiin ostettavia sosiaali- ja terveydenhuoltolain mukaisia avopalveluja.
  • Yleispiirteisesti ja lyhyesti hoiva määritellään tässä työssä seuraavalla tavalla (vrt. Sipilä 2003, 23 ja Gleckman 2007): Hoiva on kokonaisvaltaista henkilökohtaista huolenpitoa sellaisesta ihmisestä, jolla on pysyvää tai pitkäkestoista toimintakyvyn vajausta ja, joka sen vuoksi tarvitsee toistuvasti tai päivittäin toisen ihmisen apua.
  • Toimintakyvyllä tarkoitetaan erilaisilla mittareilla mitattavissa olevaa fyysistä, kognitiivista, psyykkistä ja sosiaalista toimintakykyä. Ikääntyneen hoivantarvetta tarkasteltaessa pääpiirteissään kuvaten fyysinen toimintakyky käsittää hänen kykynsä suoriutua päivittäisistä perustoiminnoista, kuten syömisestä, pukeutumisesta, wc-käynneistä jne., sekä kotiaskareiden hoitamisesta, asioinnista kodin ulkopuolella jne. Kognitiivinen toimintakyky käsittää muistin, oppimisen, tiedon käsittelyn, toiminnan ohjauksen ja kielellisen toiminnan. Psyykkisen toimintakyvyn käsite liittyy ihmisen elämänhallintaan ja yleiseen tyytyväisyyteen, mielenterveyteen ja psyykkiseen hyvinvointiin. Sosiaalinen toimintakyky käsittää kyvyn toimia ja olla sosiaalisessa vuorovaikutuksessa toisten kanssa.
  • Hoivan ja palvelujen tarvetta arvioitaessa toimintakykyä mitataan laajasti ottaen huomioon yksilöllisiä seikkoja, mutta huomioon tulisi ottaa myös ihmisen asuin- ja elinympäristö. Toimintakykyä arvioitaessa voidaan käyttää hyväksi laitteita kuten vaikkapa verenpainetta tai puristusvoimaa mittaavaa laitetta, mutta myös muita mittausmenetelmiä, kuten kävely- ja tasapainotestejä. Yhteistä mittareille on, että niitä on testattu suurilla joukoilla ja että ne ovat yleisesti luotettaviksi katsottuja ja hyväksyttyjä.

s.17-18 Lakisääteinen hoivapalvelujen sisältö:

  • Muu kuin laitosmuotoinen hoiva muodostuu Suomessa kotipalveluista, palveluasumisesta, omais- ja perhehoidosta sekä kansanterveyslain mukaisesta kotisairaanhoidosta.
(A) Kotipalveluilla tarkoitetaan asumiseen, henkilökohtaiseen hoivaan ja huolenpitoon, lasten hoitoon ja kasvatukseen sekä muuhun tavanomaiseen ja totunnaiseen elämään kuuluvien tehtävien ja toimintojen suorittamista tai niissä avustamista. Kotipalveluina järjestetään 1) kodinhoitajan tai kotiavustajan antamaa kodissa tapahtuvaa yksilön ja perheen työapua, henkilökohtaista huolenpitoa ja tukemista; sekä 2) tukipalveluja, kuten ateria-, vaatehuolto-, kylvetys-, siivous-, kuljetus-, saattaja- sekä sosiaalista kanssakäymistä edistäviä palveluita.
(B) Palveluasuminen sisältää asumisen ja sosiaali- ja terveydenhuollon avopalvelut. Asiakas maksaa erikseen asumisestaan ja käyttämistään palveluista. Palveluasumisesta ei ole säädöksissä tarkempaa määritelmää, mutta käytännössä se on jaettu tavalliseen palveluasumiseen, jossa henkilökuntaa on paikalla vain päivisin, ja tehostettuun palveluasumiseen, jossa henkilökuntaa on paikalla ympäri vuorokauden. Kela hyväksyy tehostetun palveluasumisen yksiköt avohoidon palveluiksi.
(C) Omaishoidolla tarkoitetaan vanhuksen, vammaisen tai sairaan henkilön hoidon ja huolenpidon järjestämistä kotioloissa omaisen tai muun hoidettavalle läheisen henkilön avulla.
(D) Omaishoidon tuki on kokonaisuus, joka muodostuu hoidettavalle annettavista tarvittavista palveluista kuten hoidon järjestäminen omaishoitajan vapaiden aikana, sekä omaishoitajalle annettavasta hoitopalkkiosta, vapaasta ja omaishoitoa tukevista palveluista. Palkkio, jonka taso määräytyy hoidon sitovuuden ja vaativuuden mukaan, on veronalaista työkorvausta, josta peritään myös eläkevakuutusmaksu, ja se oikeuttaa myös eläkkeeseen. Monet kunnat järjestävät omaishoitajille erilaisia koulutus- ja virkistystilaisuuksia, joiden tarkoituksena on tukea omaishoitajia raskaassa työssä.
(E) Perhehoidolla tarkoitetaan jatkuvan hoidon ja ylläpidon järjestämistä yksityiskodissa. Perhehoitajalaissa on saman tyyppisiä kunnalle asetettuja velvoitteita palvelujen järjestämiseksi kuin omaishoidon tukea koskevassa laissa. Perhehoidon järjestämisestä vastaava kunta tai kuntainliitto vastaa perhehoitajalle annettavasta tarvittavasta valmennuksesta, työnohjauksesta ja koulutuksesta. Perhehoitajan palkkio on veronalaista tuloa kuten omaishoitajan palkkiokin.
(F) Kotisairaanhoidolla tarkoitetaan ammatillisesti tuotettujen hoitopalvelujen kokonaisuutta, johon luetaan lääkärin suorittama tutkimus ja hänen antamansa tai valvomansa hoito. Se annetaan henkilölle, joka kykenee sairaudestaan huolimatta asumaan kodissaan tai kodinomaisissa oloissa, mutta joka tarvitsee apua sairautensa tai vammansa vaatimissa hoitotoimenpiteissä ja voinnin seurannassa.
(G) Hoivapalveluihin voitaneen liittää myös asiakkaan turvallisuutta edistävät palvelut, kuten turvapuhelin ja turvaranneke. Sähköiset turvajärjestelyt edellyttävät ihmistyövoimaa eli hälytyksiä vastaanottavaa ja edelleen käsittelevää henkilökuntaa. Saksassa pakollisen hoivavakuutuksen etuuksiin on liitetty apuvälineet ja asunnon muutostyöt (Häkkinen 2000, 38–39). Suomessa apuvälineistä osa kuuluu erikoissairaanhoidon ja lääkinnällisen kuntoutuksen piiriin, ja valtio ja kunnat myöntävät avustusta vanhusten ja vammaisten asuntojen korjaamiseen.



Mistä rahat? Hoivan rahoituksen tasapainoa etsimässä

(Mistä rahat? Hoivan rahoituksen tasapainoa etsimässä; P. Poikonen, T. Silvola, Finanssi- ja vakuutuskustannus Oy FINVA)


s.8

  • Valtion ja kuntatalouden velkakirjavelat ovat n. 120 mrd euroa mikä on noin puolet vuotuisesta BKT:sta. Julkisen talouden merkittävin velka on kuitenkin muualla, nimittäin palvelulupauksiin sidottuna (eläkkeet, terveydenhuolto, vanhushoiva, työttömyysturva, koulutus yms.). Tämän palvelulupausvelan kustannukset ylittävät vuosittain 100 mrd euroa. Palvelulupaus voi olla ns. subjektiivinen oikeus tai perusteltu oletuksemme siitä, että lapsemme koulutetaan tai vanhuksemme hoidetaan nykyiseen tapaan myös tulevaisuudessa.
  • Palvelulupausten katteena ovat vain työeläkejärjestelmän 155 mrd euron rahastot sekä kansantalouden suorituskyky tulevaisuudessa. Meidät on tavallaan tuomittu talouden kasvuun.
  • Leppoistaminen (degrowth) ei ole vaihtoehto koska sitä harjoittaisivat juuri ne, joiden koulutukseen yhteiskunnan varoja on satsattu eniten ja joiden työn tuottavuus on korkea.
  • Julkisen talouden kestävyysvaje johtuu ikääntyneiden absoluuttisen ja suhteellisen osuuden voimakkaasta kasvusta, joka on voimakkainta koko Euroopassa. Palvelutarve kasvaa voimakkaasti viimeisinä elinvuosina.

s.9

  • Kansantalous ei kestä kokonaisveroasteen nostamista. Siksi tarvitaan kanslaisten omaa vapaaehtoista rahoitusta etenkin elämänkaaren loppupään palveluihin.
  • Vapaaehtoisen rahoituksen lisäämiseen on paljon mahdollisuuksia sillä 80%:lla eläkkeelle siirtyvistä on maksettu asunto, finanssi- ja metsävarallisuutta)
  • Finanssialan työkaluja kanslaisten oman rahan hyödyntämiseen: käänteinen asuntolaina, kertamaksuiset eläkevakuutukset ja hoivavakuutukset. Lainsäädännössä on monia esteitä näiden välineiden hyödyntämiselle.

s.10-12

  • Yhteiskunnallinen kehitys (myös hyvinvointipalveluiden osalta) on polkuriippuvaista. Pohjoismaisen mallin lähtökohtana on sosiaalinen ja demokraattinen markkinatalous sekä siihen liittyvä universalismi. Universaalisuusperiaate toteutuu rahoittamalla merkittävä osa kansalaisten tarpeista julkislla lakisääteisillä palveluilla.
  • Historiaa: talvisodan aikana tehty tammikuun kihlaus eli STK tunnusti SAK:n ja ammattiliitot neuvotteluosapuoliksi, mikä synnytti kolmikantaisen työmarkkinajärjestelmän (sovittaessa työtä, sosiaalipolitiikkaa ja verotusta koskevista asioista). Ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen kesken (Liinamaa I) 1969.

s.13

  • Beibibuumin huippuvuodet 1947 ja 1948. Muualla maailmassa sama buumi tapahtui hitaammin ja kesti kaksi vuosikymmentä.

s.14

  • Yhteiskunnallisessa politiikassa tapahtui muutos 1950-luvun alussa kun siirryttiin maanviljelyvaltaisesta yhteiskunnasta teollisuusvaltaiseen mikä aiheutti mm. muuttoliikettä kaupunkeihin. Suomi teollistui myöhään mutta nopeasti. Tyypillistä oli teollisuus- ja palveluliiketoiminnan syntymisen samanaikaisuus toisin kuin 'vanhemmissa' yhteiskunnissa.

s.15

  • Ruotsiin muutti 60- ja 70-luvuilla satojatuhansia suomalaisia.
  • nykyään suomalaisista 84% asuu taajamissa.

s.16

  • Sosiaalpoliittisen ajattelun muutosta toisen maailmansodan jälkeisenä aikana on kuvattu siirtymän residuaalisesta mallista (jossa markkinat nähdään hyvinvoinnin tärkeimpänä lähteenä ja yhteiskunnan sosiaalipolitiikan tehtävä on residuaalin eli jäännöksen jakaminen) institutionaalisen malliin. Institutionaalisessa mallissa markkinoilla tapahtuva jako nähdään epätäydelliseksi ja epäoikeudenmukaiseksi. Julkinen valta on keskeinen toimeenpanja, joka pyrkii universalismiin toiminnassa.
  • Yhteiskuntapoliitikko Pekka Kuusen 1960-luvulla esittelemän ajattelun johdattaman sosiaalipolitiikan perinteiset poliittiset ja eettiset perustelu alkoivat korvautua taloudellisilla perusteilla ((HUOM: vertaa nykyään kuinka kaikki perustellaan muillakin alueilla vain taloudellisesti))

s.17

  • Keskeisimpiä uudistuksia hyvinvointivaltioksi kehittymisessä 60-luvulta alkaen olivat sairausvakuutusjärjestelmän luominen, terveyskeskusten perustaminen, lasten päivähoiden kehittäminen, sosiaalinen asuntotuotanto, asumistukijärjestelmä, työttömyysturvan parantaminen ja työeläketurva. Hyvinvointiyhteiskunnan perusrakenteen on katsottu tulleen valmiiksi 70-luvun alussa kansanterveyslain ja terveyskeskusjärjestelmän toteutuessa. Terveydenhuoltojärjestelmä ei koskaan toiminut yhtä hyvin kuin koulujärjestelmä (jonot, palvelupuutteet).
  • vaikka hyvinvointiyhteiskunnasta yritettiin tehdä 90-luvun laman syntipukkia, laman todelliset syyt olivat muualla: idänkaupan romahtaminen, Länsi-Euroopan taantuma, rahoitusmarkkinoiden hallitsematon vapauttaminen. Seurasi konkursseja, korkotason voimakasta nousua, kahden asunnon loukkuja jne. Julkinen sektori joutui ((syyttään)) maksumieheksi ja lamaa seurasivat sosiaaliturvan leikkaukset.

s.18

  • Köyhyys on muuttunut absoluuttisesta suhteelliseksi.

s.10-18

  • Tiivistykset perustuvat teokseen "Matkalla nykyaikaan: elintason, elämäntavan ja sosiaalipolitiikan muutos Suomessa" (Karisto, Takala, Haapala, 1997).

s.22

  • Arvot eivät ole pehmeitä vaan kovia. Ne kehittyvät pitkän ajan kuluessa ja niillä on huomattava vaikutus päätöksentekoon.

s.23

  • Yhteiskunnan rooli korostuu tasa-arvon ja autonomian kaltaisiin arvoihin uskovissa yhteiskunnissa. Tavoitteen on yksilön riippumattomuus suvusta ja tasa-arvoisten mahdollisuuksien turvaaminen kaikille. Tätä taustaa vasten yhteiskunnan vahvan roolin voi nähdä vapauttavan yksilöitä toimimaan haluaallaan tavalla tasapäistämisen sijasta ((HUOM: mutta tämä ei tarkoita äärimmäistä liberalismia automaattisesti))
  • Näiden arvojen vuoksi suomalaisen on vaikea toimia hierarkkisissa (mm. epätasainen resurssijako perusteltavissa hiearkkisella asemalla) ja juurtuneisuutta (sisäryhmän paine, yksilö palvelee yhteisöä) arvostavissa yhteiskunnissa.

s.25

  • Sosiaaliturvalainsäädännöstämme on vuosikymmenien aikana tullut hyvin monimutkainen. Käytännössä kukaan ei hallitse sitä kokonaan. Usein on kehitetty jotain osaa lainsäädännöstä eikä uuden lainsäädännön vaikutuksia olemassa oleviin lakeihin ole osattu ottaa huomioon riittävästi.

s.26

  • Kannustinloukut: Tukien varassa elävän efektiivinen veroaste voi nousta lähemmäksi sataa kuin viittäkymmentä prosenttia, mikäli hän ottaa jonkin työn vastaan, koska tulosidonnaiset etuudet katkaistaan henkilön saadessa lisätuloja.
  • Kansantaloudessa syntyvän työn arvosta karkeasti puolet jaetaan Suomessa asuvile ihmisille lainsäädännön nojalla (julkinen talous) ja yksilöt itse päättävät toisen puolen käytöstä (yksityinen talous).

s.27

  • Kokonaiskulutus/henkilö -käyrä iän funktiona kasvavaa erittäin voimakkaasti 75 ikävuodesta ylöspäin vaikka yksityinen kulutus pysyy lähes vakiona. Toisin sanoessa iäkkäimmät käyttävät enemmän terveydenhoito- ja hoivapalveluita jotka rahoitetaan julkisin varoin.

s.28

  • Ikääntymisen aiheuttamat julkisen talouden paineet liitetään yleensä julkisessa keskustelussa eläketurvaan vaikka pääosa julkisista rahoista kuluu ikääntyneiden palveluihin, ei heidän eläketurvaansa. ((HUOM: !))

s.29

  • Hyvinvoinnin rahoitus toimii ketjukirjemallilla: Kulloinkin työelämässä olevat ovat vastuussa koko kansan samanaikaisten kulujen rahoittamisesta. Meneillään oleva huoltosuhteen heikentyminen tulee johtamaan siihen että palvelut on muunnettava enenevässä määrin käyttäjien itsensä kustannettaviksi. Palveluiden omavastuuosuuksien ((HUOM!)) lisääntyminen johtaa osaltaan siihen, että tulevaisuuden eläkkeiden pitäisi riittää normaalien elinkustannusten kattamisen lisäksi myös lisääntyvien palvelumaksujen rahoittamiseen.

s.30

  • Julkinen sektori on kasvanut kaikissa länsimaissa viimeisen sadan vuoden aikana paljon nopeammin kuin kokonaistuotanto mutta ei juurikaan enää 90-luvun jälkeen.
  • Parhaaseen tulokseen verotuksessa päästään teoriassa laajalla veropohjalla ja matalalla verotasolla. Tämä ei ole onnistunut Suomessa. Julkisen sosiaaliturvamme tason on korkeampi kuin monissa niissä maissa, joiden kanssa joudumme kilpailemaan kv. markkinoilla. Voidaksemme pitää sisaaliturvan rahoittamiseksi yllä korkeaa verotuksen tasoa Suomessa on eritytetty verokannat ((HUOM: ?)) Kovimman kv. verokilpailun kohteena olevat yhtiö- ja pääomatuloverokannat on eriytetty ansiotuloverotuksen korkeammasta tasosta. Näiden lisäksi työnantajien ja työntekijöiden omaa sosiaaliturvamaksujen rasitusta on nostettu merkittävästi viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Erityisesti on kuitenkin korotettu kulutuksen verotusta (ALV). Verotuksen rakenne ja taso eivät sisällä enää kovin paljon uusia mahdollisuuksia julkisten palveluiden lisärahoittamiseen.

s.31

  • Yritysverotus, pääomatuloverotus ja arvonlisäverotus perustuvat tasaverokantoihin. Kuntavero (tasaprosenttiverona) sekä ansiotulojen valtionvero ovat progressiivisia.

s.33

  • Kun vähennykset huomioidaan, menee valtionveroa käytännössä vasta n. 30000 euron vuosituloista eli valtionveroa eivät maksa läheskään kaikki palkansaajat. Sen sijaan työeläke- ja työttömyysvakuutusmaksua sekä sairausvakuutuksen päivärahamaskua menee jo heti ensimmäisestä ansaitusta eurosta. Palkasta maksetaankin tyypillisesti etenkin kunnallisveroa ja työeläkemaksua.

s.34

  • Suomen palkkaverotus on kilpailukykyistä pienillä ja keskisuurilla tuloilla.

s.36

  • Arvio työeläkemaksun kehityksestä: maksun nouseminen taittuu 2030-luvulla, siihen saakka se jatkaa nousemistaan. TyEL-menot voivat nousta lähes 30% palkkasummasta ellei järjestelmään tehdä muutoksia. Vuonna 2013 menot ylittivät maksut ensimmäistä kertaa mutta Eläketurvakeskuksen arvion mukaan menot ja rahoitus ovat kuitenkin tasapainossa sillä sijoitustuotot kattavat menojen ja maksujen välisen erotuksen.

s.37

  • Verojen jakautuminen: 37% sosiaaliturva, terveydenhuolto 14%, yleinen julkishallinto 13%, koulutus 12%, elinkeinot ja liikenne 9%, puolustus ja yleinen järjestys 5%, muu 4%.
  • Sosiaalivakuutuksella pyritään kuitenkin pidemmän tähtäimen vastuiden parempaan hallintaan kuin suorassa verorahoituksessa. Sosiaalivakuuts on sosiaaliturvan vakuutusmuotoinen osa, joka on järjestetetty sosiaalisten henkilöriskien varalta (vanhuus, sairaus, työkyvyttömyys, työttömyys, kuolema). Sosiaalivakuutuksia ovat muun muassa lakisääteinen eläke ja lakisääteinen sairausvakuutus. Sosiaalivakuutus tekee rahasta korvamerkitympää kuin mitä verorahoitus on. Tähtäin on myös pitkäkestoisempi kuin verorahoituksessa joka on enemmän kädestä suuhun -tyyppinen rahoitusmuoto joka pelaa verovuosi kerrallaan. Joissain muissa maissa sosiaalivakuutukseen tarvittavat varat kerätään veroluonteisella maksulla ((HUOM: !))

s.41

  • Hyvinvointiyhteiskunnan perusteet luotiin aikana jolloin huoltosuhde oli erinomaisen hyvä.

s.42

  • Varautumisesta huolimatta eläkkeiden rahoittaminen on kuitenkin jäänyt vajaaksi. Toisin sanoen kansalaisille on luvattu liikaa kerättyihin maksuihin nähden. ((HUOM: !))
  • Eläketurva on kuitenkin ikääntymiseen varautumisen järjestelyistämme ehdottomasti pisimmälle kehittynyt ja edes jossain määrin rahastoitu. Samaa ei voi sanoa vanhuushoivaan varautumisesta jossa ei edes kunnolla tiedetä tulevien vastuiden määrää. Hoivan vastuiden rahastoimiseen olisi pitänyt alkaa jo aikoja sitten, mikäli se aiottaisiin rahoittaa kokonaan julkisen varoin. ((HUOM: !?))

s.43

  • Suomen julkiset ja muut lakisääteiset menot ovat yli 100 mrd euroa vuodessa eli puolet bruttokansantuotteesta. Kokonaisveroaste on n. 45%. Julkisista menoista yli puolet on sosiaali- ja terveysmenoja (eläketurva, terveydenuolto, hoiva ja työttömyysturva). 2/3:aa sosiaali- ja terveysmenoista on tulonsiirtoja. Sote-menojen kansantuoteosuuden ennaoidaan nousevan useita prosenttiyksiköitä ikääntymisen seurauksena. Valtaosan eli 80% menojen kasvusta ennustetaan kohdistuvan työeläkemenoihin, loput 20% sosiaali- ja terveyspalveluihin. Sosiaalimenojen ennusteet ovat kuitenkin hyvin herkkiä ennusteiden taustalla olevien työllisyyttä, väestökehitystä tai palvelujen tarvetta koskemvien oletusten suhteen (ks. Vaarama, Moisio, Karvonen, 2010 s. 27) ((HUOM: tärkeää mallinuksen kannalta!))
  • kestävyysvajeella tarkoitetaan sellaista julkisen talouden vahvistamisen tarvetta, joka Suomessa johtuu vanhushuoltosuhteen heikkenemisestä. Kestävyysvajelaskelmissa vaje lasketaan nykypäivän arvoon. Kestävyysvajeella ei tarkoitata tällä hetkellä vallitsevaa julksen talouden rakenteellista alijäämää eikä suhdannetilannetta.
  • Valtionvarainministeriön näkemys kestävyysvajeesta: vanhuushuoltosuhteen heikkenemisen, hitaan talouskasvun pitkittymisen ja julkisten ikäsidonnaisten menojen kasvun vuoksi Suomella on edessään mittava julkisen talouden kestävyysvaje. Valtionvarainministeriön uusimmissa arvioissa (EU-menetelmä) kestävyysvaje on 4.2% BKT:stä. Se kertoo, kuinka paljon julkista taloutta tulisi sopeutta laskelman lähtövuoteen 2017 mennessä jotta julkinen velkaantuminen olisi hallittua.

s.44

  • Eri tutkimuslaitosten kestävyysvajelaskelmissa vaje on välillä 0.5-8% BKT:stä. Laskelmat ovat luonteeltaan painelaskelmia. "Kunnianhimoisinkaan realistisista talouskasvun tasoista ei riitä korjaamaan ikääntymisestä aiheutuvaa kestävyysvajetta" ((HUOM: tärkeä johtopäätös myös mallipohjaiselle päätöksenteolle että tämä voidaan todeta vaikka mallit sisältävät suuria epävarmuustekijöitä!))

s.45

  • Valtionvarainministeriö käyttää ikäsidonnaisten menojen laskennassa mallia, jossa menot on jaoteltu 120 luokkaan, joista on kaikist lähtövuoden tieto kunkin menoluokan keskimääräisestä suuruudesta ikäryhmittäin. Tulevia menoja arvioidaan ikäryhmien kokoennusteiden ja menoluokittaisten kustannusarvioiden avulla. Laskelmassa arvioidaan myös, miten ikäryhmien menoprofiilit muuttuvat eliniän pidentyessä sekä miten palveluiden kysyntä muuttuu tulotason noustessa. Eläkkeille on oma laskentamenetelmänsä, joka huomioi eläkkeiden alkamiset, karttumat, elinaikakertoimen sekä muut eläkejärjestelmän erityispiiirteet. Kestävyysvajelaskelmissa eläkejärjestelmä on jopa lievästi ylijäämäinen. Pelkkä eläkejärjestelmän tarkastelu ei kuitenkaan riitä, vaan on tarkasteltava julkista taloutta kokonaisuutena. ((HUOM: Mallinnus!))
  • Mallit näyttävät suunnan mihin kuljetaan jos ei ryhdytä riittäviin toimenpiteisiin julkisen talouden tasapainottamiseksi. Sopeutuksen lykkääminen lisää menoja entisestään, kun julkisen talouden velka ja korkomenot kasvavat. Julkisen talouden tulojen ja menojen pitkän aikavälin tasapainottaminen ETUPAINOTTEISESTI on välttämätöntä, jotta kansalaisille annettu palvelulupaus pystytään täyttämään rikkomatta ns. sukupolvisopimusta. ((HUOM: tärkeää mallinukselle mutta onko sopimusta varsinaisesti tehty!?))

s.46

  • Kun hyvinvointivaltiota kehitettiin 1950-1980 -luvuilla hyvinvoinnin kustannuksia 'vivutettiin' sukupolvisopimuksella. Sen idea on, että kulloinkin työelämässä olevat kansalaiset maksavat sekä lasten, nuorten, sairaiden ja eläkeläisten hyvinvoinnin. Sukupolvisopimus on ikään kuin nykyaikainen ja "ulkoistettu" versio vanhasta perheen ja suvun antamaan turvaan perustuvasta hyvinvointimallista.
  • Yhteiskunta on antanut Suomessa asuville ns. julkisen palvelulupaksen, jonka sisältö on monissa eri laeissa, kuten terveydenhuoltolainsäädännössä, kansaneläkelaissa, työeläkelainsäädännössä tai sairausvakuutuslaissa. ((HUOM: PALVELULUPAUKSEN MÄÄRITTELY JA LÄHTEET!))
  • Lähtökohtana on, että kansalainen saa sosiaali- ja terveyspalvelunsa kotikunnaltaan ja ne rahoitetaan veroilla ja veroluonteisilla maksuilla. Osa palveluista on kuitenkin siirretty lainsäädännöllä esimerkiksi työeläkejärjestelmälle tai Kelalle. Valtio tasaa kuntien epätasaisia mahdollisuuksia rahoittaa asukkaittensa hyvinvointia maksamalla kunnille n. 10 mrd euroa valtionapuja. Lisäksi kuntien välillä siirretään kuntaveroja rikkailta kunnilta köyhemmille ns. kuntaveron tasausjärjestelmällä.
  • Julkisen talouden vastuulla tarkoitetaan niitä asioita, joiden järjestämisestä ja rahoituksesta yhteiskunta (valtio, kunnat ja sosiaaliturvarahastot) vastaa. Julkisen talouden vastuun arvo = palveluvastuuvelka ((HUOM: PALVELUVASTUUVELAN MÄÄRITTELY!))
  • Julkisen talouden kestävyysvaje johtuu siitä, että emme ole malttaneet sopeuttaa yhteiskunnan ja kansalaisen omalle vastuulle kuuluvaa vastuuta hyvinvoinnin rahoituksesta samalla kun huoltosuhteemme on muuttunut radikaalista. Kestävyysvaje on toisaalta elke- ja toisaalta palvelujärjestelmän rahoituksen riittämättömyyttä ((HUOM: KESTÄVYYSVAJEEN MÄÄRITTELYÄ.))

s.47

  • Valtion velka on . 95 mrd euroa 2013 lopussa, kuntien velka 14 mrd ja kuntakonsernien 25 mrd euroa. Valtion velka nousee n. 10% vuosivauhdilla. SOSIAALI- JA TERVEYSPALVELUIHIN KOHDISTUVA PALVELUVASTUUVELKA ON MONINKERTAINEN VALTIONVELKAAN VERRATTUNA ((HUOM: !)). Siksi julkisen talouden palvelulupausten pitäminen tulee kestävyysvajeen vuoksi olemaan käytännössä mahdotonta. Syynä tähän on vanhushuoltosuhteen muutamia vuosia sitten alkanut pitkän kestävä heikkeneminen sekä työn tuottavuuden liian alhainen taso.
  • Kuinka hyvä talouden kuvaaja on vanhushuoltosuhde? ((HUOM: hyvä kysymys!)) Esimerkiksi moni työmarkkinoiden ulkopuolella oleva tekee rahanarvoista työtä ilman palkkaa ja on siis kansantalouden kirjanpidon ulkopuolella. ((HUOM: vrt. s.23 "imputation", G. Mankiw: "Macroeconomics")).
  • muita syitä BKT:n heikkenemiseen: 2008 finanssikriisin aiheuttama lommo maailmantalouteen, raaka-aine intensiivisen puu- ja paperiteollisuuden sekä elektroniikkateollisuuden rakennemuutos, kansalaisten vaatimustason nousu.

s. 48

  • ELÄKKEIDEN PALVELUVASTUUVELKA TIEDETÄÄN työeläkejärjestelmän osalta. Vastuuvelka vuonna 2013 on n. 500 mrd euroa. Vastuuvelka on yksinkertaistettuna se määrä rahaa, minkä järjestelmä on vakuutetuille velkaa tähän mennessä tehdyn työn johdosta. ((HUOM: Palveluvastuuvelan määritelmän lisäys.)) Vastuuvelka on osittain katettu rahastoilla, sillä työeläkejärjestelmällä oli vuoden 2013 maaliskuussa 155 mrd euron rahastot. Rahastoimatonta vastuuta oli n. 360 mrd euroa. Vastuuvelka kasvaa lisäksi n. 20 mrd euroa vuosittain. ((HUOM: !)) Järjestelmän rahastot eivät enää kasva ja niitä jouduttiin ensimmäisen kerran purkamaan v. 2013, eli maksamaan osa työeläkkeistä aikaisemmin kerätyistä varoista. Lakisääteisen työeläketurvan vuosittaiset maksut eivät enää riitä samana vuonna maksettuihin eläkkeisiin.
  • Muu sosiaali- ja terveydenhuollon vastuuvelka tunnetaan huonommin. TÄMÄN VASTUUVELAN RAHASTOIMATON VASTUU ELI PALVELUVASTUUVELKA ON AINAKIN KAKSI KERTAA NIIN SUURI KUIN TYÖELÄKEJÄRJESTELMÄN RAHASTOIMATON VASTUU. ((HUOM: Palveluvastuuvelan määritelmän lisäys!))
  • Tällä hetkellä työeläkkeiden vuotuiset menot ovat runsaat 20 mrd euroa. Terveydenhuoltoon kuluu n. 14 mrd euroa, iäkkäiden hoivapalveluihin n. 3 mrd ja työttömyysturvaan runsaat 4 mrd euroa. Työeläkejärjestelmä muodostaa vain n. 40% sosiaali- ja terveydenhuollon kokonaismenoista. Muut tämän alueen menot ovat n. 60% eli 35 mrd euroa vuodessa.

s.49

  • Vanhushuoltosuhteen merkittävään ja pitkään kestävään smuutokseen on osattu varautua kohtuullisesti vain työeläkejärjestelmän osalta. Sama ei ole onnistunut terveydenhoiden tai ikääntyneiden hoivapavlveluiden puolella. ((HUOM: !)) Ongelmana on että, muuta sosiaali- ja terveydenhuollon vastuuvelkaa kattamaan ei ole osittaistakaan rahastointia puskuroimassa kustannusten nousua. Kuntien tietoisuus oman kunnan velkaosuuden suuruudesta ja sen realisoitumisesta ei toisaalta ole yleensä riittävä, eikä kunnilla ole riittävävsti keinoja rahoittaa tulevia menojaan ((HUOM: kunnilta puuttuu sekä tietoa että rahoitusmekanismeja!))
  • Perustuslain 19. pykälä turvaa toimeentulon ja huolenpidon sellaiselle henkilölle, joka ei pysty itse pitämään itsestään huolta. Sosiaaliturvaa koskeva lainsäädäntö pohjautuu ko. perustuslain pykälään, mutta muodostaa vaikeaselkoisen tilkkutäkin, jonka osat eivät aina sovi toisiinsa (esim. monien etuisuuksien veronalaisuus johtaa kannustinloukkuihin).

s.50

  • Iääntyneiden hoivapalveluiden sisällöstä ei ole ollut oleassa erillistä lainsäädäntöä. Sosiaali- ja terveydenhuoltoa koskevan yleisperiaatteen mukaan asuinkunta on velvollinen järjestämään perustuslain mukaisen huolenpidon. "Hoivalain" puuttumista on kompensoinut jonkin verran se että STM on antanut ikääntyneiden hoivapalveluita koskevia suosituksia. Ne eivät ole sitovia ja antavat kunnille varsin paljon liikkumavaraa. Koska pakottavaa normistoa ei ole toisin kuin esim. peruskoulutuksen järjestämisessä, hoitopalvelujen taso eri puolilla Suomea vaihtelee.
  • Vuonna 2013 voimaan tulleella vanhuspalvelulailla taataan ainoana selkeänä uutena oikeutena ikäkkään henkilön mahdollisuus päästä hoivan tarpeen arviointiin.

s.51

  • Hoivan sisällön määrittäminen lainsäädännössä olisi tärkeä mutta erittäin vaikea tehtävä, koska esim. nykykäsityksemme vaatimustasosta on todennäköisesti jotain muuta kuin 20 vuoden päästä. Lupaukset voivat myös hidastaa palvelujen kehittymistä koska lupaus voi käytännössä muuttua toimintaohjeeksi. Joka tapauksessa sisällön määrittely auttaisi tulevien kustannusten arviointia.

s.52

  • Omaishoidon tukea saa vain n. 30000 omaista vaikka ikääntyneiden hoivapalveluihin osallistuu arvioilta kymmenkertainen määrä palkattomasti "työskenteleviä" läheisiä.

s.54

  • Palveluvastuuvelan rahoitus ongelma "löytyy yksityisen ja julkisen rahoitusvastuun kumppanuudesta". Teknisesti tämä kumppanuus voidaan toteuttaa palvelusetelin tyyppisillä ratkaisuilla.
  • kansantalous on "tuomittu kasvuun".
  • Suomen talous ja hyvinvointilupaukset ovast suurelta osin velkavipuun pohjautuvia ((HUOM: !)). Kasvu on erityisesti viime vuosina perustunut velkavipuun: valtion velanottoon, kuntien kulujen kasvuun BKT:ta nopeammin ja kattamattoman eläkevastuun nopeaan kasvuun. Velkavipu toimii kiihdyttävästi sekä vaurautta luodessa että siitä luovuttaessa. Siksi maltillinenkin downshitaus tarkoittaisi käytännössä hyvin tuskallista elintason laskua.

s.55

  • Tärkeimmät taloutemme vivut: (1) Valtion velan kasvu. Kasvava velka rasittaa työssä käyviä, koska he maksavat velkaa ja velanhoitokuluja aikanaan takaisin veroina. (2) Eläkelupausten suuruus: Eläkejärjestelmällämme on varoja n. 155 mrd euroa ja eläkelupauksia 500-600 mrd euroa korkokannasta riippuen. Eläkevastuun kasvutahti on nopea, n. 20 mrd euroa vuodessa. Kasvavat eläkemaksut kasvattavat työvoimakustannuksia ja heikentävät kilpailukykyä. (3) Työvoiman tarjonta: huoltosuhde heikkenee ja toimii myös eräänlaisena vipuna. (4) Kuntasektorin kasvavat kustannukset: tämä trendinomainen kehitus on myös eräänlainen vipu (kuntien kustannukset kasvavat jatkuvasti BKT:tä nopeammin). Kuntavelan kasvu tai verojen nousu heikentää myös kilpailukykyä.

s. 56

  • Talouskasvun avaimia: (1) Työuria on pidennettävä (2) Osallistumisasteen on noustava ((kohtaanto-ongelma. Esim. kotiäitien siirtyminen töihin kasvattaa osallistumisastetta))
  • Vartiaisen näkemyksen mukaan kansantalouden koko (työvoiman tarjonta) ei lisää työttömyyttä mikä on nähtävissä siitä että suuremmissa kansantalouksissa ei välttämättä ole enempää työttömiä. Työttömyys ei ainakaan kasva jatkuvasti, vaikkakin se voi kasvaa tilapäisesti työvoiman tarjonnan lisääntyessä. Elinkeinopolitiikka (hallitus luo uusia työpaikkoja) ei auta, jos osallistumiaste ei nouse! ((HUOM: KS. yksinkertainen tasapainomalli s. 60!))

s.60

  • yleisestä tuottavuuskasvusta ei ole pelastajaksi jos kasvu menee myös julkisen sektorin palkkohin koska tällöin julkisen talouden kustannukset nousevat yksityisen tuottavuuskasvun myötä. Sen sijaan julkisen sektorin oma tuottavuuskasvu helpottaisi merkittävästi kestävyysvajetta. "Julkisen tuottavuuden paraneminen 0.5 prosenttiyksikköä korjaisi kestävyysvajetta saman verran kuin yksityisen elinkeinotoiminnan tuottaavuuden kasvu peräti 2.25 prosenttiyksiköllä, ks. Ikääntymisraportti 2009.".
  • Julkisen sektorin tuottavuutta voidaan edistää mm. oikeantyyppisellä digitalisoinnilla, organisaatioita madaltamalla ja lisäämällä kilpailua (vrt. Ruotsin haastamismenettely palvelutuotannossa). Ulkoistaminen ei tarkoita yksityistämistä (edellisessä palvelu vain ostetaan ulkopuoliselta, omistajuus ei siirry.) Ulkoistaminen koskee yleensä kuntalaissa säädettyjä tehtäviä. Näitä tehtäviä ei edes voi yksityistää koska kunnat on laissa velvoitettu hoitamaan ko. tehtävät (vastuu palvelun onnistumisesta säilyy kunnalla). Kunta voi tuottaa palveluita myös omistamansa liikelaitoksen kautta.

s.64

  • Baumolin tauti: kun tuottavuus ja palkat kasvavat useilla aloilla, joudutaan palkkoja nostamaan myös sellaisilla aloilla, joilla tuottavuuden kasvua ei ole tapahtunut. Palkannousu tapahtuu koska myös heikommat alat joutuvat kilpailemaan työvoimasta vahvempien kanssa.
  • Wagnerin tauti: vaikka yleinen talouskasvu jatkuisi, kasvaa myös vaatimustaso, joten BKT:n kasvukaan ei välttämättä ole patenttiratkaisu hyvinvointivaltion rahoitusongelmaan.

s.70

  • Työeläkkeen tehtävänä on pidetty sen kulutustason kohtuullista turvaamista, minkä henkilö on työssäoloaikanaan saavuttanut työtulojensa perusteella. Lakisäästeistä työ eläkettä EI ole siis tarkoitettu toimintakyvyn ja terveyden heikkenemisestä johtuvien palveluiden rahoittamiseen. ((HUOM: !))
  • "Suomalaisen hyvinvointivaltioajattelun mukaan jokaisen ikäihmisen pitäisi saada tavitsemansa hoivapalvelut maksutta tai lähes maksutta kotikunnaltaan. Näin ei kuitenkaan tapahdu edes nyt, saati tulevaisuudessa."
  • "Pitkäaikaisen laitoshoidon ASIAKASMAKSUN suuruuden perustena ovat palveluiden käyttäjän tulot. Suurellakaan asiakasmaksulla ei kuitenkaan ole mahdollissta saada sen parempaa palvelua kuin mitä pienituloisempi kuntalainen saa pienemmällä asiakasmaksulla." Asiakasmaksu on siis luonteeltaan maksukyvyn mukaan määräytyvä vero.

s.71

  • "On luonnollista, että verorasitus jakautuu kantokyvyn mukaan, jolloin parempituloinen maksaa samasta julkisesta palvelusta enemmän kuin pienituloinen. Elämänkaaren loppupuolella todelliset vaurauserot ja hoivan rahoitusmahdollisuudet perustuvat kuitenkin tulojen sijasta OMAISUUTEEN. Siksi olisi järkevää saada varakkaiden henkilöiden omaa omaisuutta palveluiden rahoituslähteeksi. Tämä ei kuitenkaan saisi tapahtua omaisuutta takavarikoimala siten, että kunnalisten palvelujen asikasmaksun perusteeksi otettaisiin tulojen lisäksi myös omaisuus ja siten pakotettaisiin kansalainen realisoimaan varallisuuttaan julkista palvelua nauttiessaan. ((koska tämä rikkoisi universaalisuusperiaatetta ja heikentäsi myös veronmaksuhaluja))"
  • Julkisen rahoituksen ja oman rahoituksen yhdistäminen edellyttää JULKISEN palvelun muuttamista kansalaisen niin halutessa rahaksi eli ostovoimaksi. Tässä kunnallisen palvelusetelijärjestelmän kehittäminen on ratkaisevan tärkeä asia.

s.72

  • Rahoitusongelmaan on olemassa ratkaisuja. "Oman vastuun ottaminen pitää tehdä nykyistä helpommaksi. Uutta ratkaisua ei pidä vaikeuttaa kiristämällä oman vaurastumisen ehtoja tai jättämällä luomatta mahdollisuuksia uusien rahoitusinnovaatioiden kehittämiselle.". Pitää löytää hyvä yhteistyön muoto valtion, kuntien, yksiön ja palvelumarkkinoiden välille.

s.73

  • Iso osa hoidosta ja hoivasta on jo nyt tosiasiassa yksityisen vastuun vasrassa, kuten esimerkiksi omaishoiva. ((HUOM: !))
  • Hyvinvoinnin rahoituksessa julkisen ja yksityisen vastuun kumppanuus Public-Private-Partnership tarkoittaa sitä, että yksityisellä rahalla täydennetään julkisin varoin kustannettua palvelua ((HUOM: Määritelmä !? Tarkoittaako vain rahoitusta vai myös palvelun tuottamista/järjestämistä?)). PPP:ssä yksityinen ja julkinen rahoitus eivät ole toistensa vastakohtia vaan ne on mahdollista sovittaa yhteeen.

s.74

  • Julkiseen talouteen kohdistuvat uhat muuttuvat yhä suuremmiksi, mikäli yksityisen rahan ei sallita täydentävän julkista, koska tällöin on riskinä että syntyy kaksi erillistä hyvinvointijärjestelmää. Yksityistä järjestelmää käyttävät henkilöt maksaisivat samasta asiasta kahteen kertaan ja alkaisivat voimakkaasti kyseenalaistaa sen, iksi heidän pitää maksaa veroina palveluista, joita he eivät itse käytä. Tämä on solidaarisen rahoitusjärjestelmän perimmäinen uhka. ((HUOM: !))
  • Eroja hyvinvointipalveluiden ja infrahankkeiden rahoituksen välillä: hoivalaitoksen perustaminen ei vaadi niin suurta alkuinvestointia kuin infran rakentaminen, mutta panosta ei myöskään voida laskea lopulta maksetuksi koska laitoksen laatuun ja palveluun kohdistetut vaatimukset kasvavat ajan myötä elintason noustessa. Tämä vaikeuttaa pysyvien standardien kirjaamista lakiin. ((HUOM: analogia ehkä ontuu mutta ajasta riippuva palveluvaatimus pitää paikkansa.))

s.76

  • Suomalaisten arvoja: n. 50% sitä mieltä että nykyinen terveydenhuoltomenojen taso on riittävä. Terveydenhuollon rahoittamista pääsiasiassa verovaroin on pidetty ensisijaisena vaihtoehtona. Sen sijaan nykyisenkaltainen rahoitusjärjestelmä jossa suurimman rahoitusvastuun kantavat kunnat, ei saanut väestön keskuudessa suurta kannatusta. Terveydenhuoltoon kohdennettavat korvamerkityt verotulot olivat selvästi kunnallisverotuloja suositumpi vaihtoehto.

s.77

  • Varallisuutemme on suurimmillaan elämämme loppupuolella vaikka tulomme ovat pienimmillään.

s.79

  • Kannustettu eli verotuettu säästäminen on mahdollista eläkevakuutuksella tai sidotulla pitkäaikaissäästämisellä (ns. PS-säästäminen).

s.80

  • TEE ja EET-säästämismallit, eri maissa käytössä erilaisia malleja.

s.83

  • Käänteisessä asuntolainassa asunnon omistaja panttaa osan oman asuntonsa arvosta. Pankki maksaa tätä panttausta vastaan rahaa asiakkaalle joko kuukausierinä tai kerralla. Menetelmän ideana on vapauttaa asunnon arvoa kulutukseen siten, ettei henkilön kuitenkaan tarvise muutttaa asunnostaan pois. Asunnon omistus- sekä asumisoikeus säilyvät siis edelleen omistajalla itsellään.

s.84

  • Käänteinen asuntokauppa

s.85

  • Elinikäinen eläkevakuutus: Vakuutuksen avulla elinaikaepävarmuutta voidaan hallita jakamalla riskiä kaikkien vakuutettujen kesken. Osa ehtii kuolla ennen kuin he saavat vakuutusmaksujaan vastaavan osuuden eläkkeenä kun taas osa elää pidempään ja saa eläkettä pidempään kuin mihin omat varat olisivat riittäneet. Tulovirran tasaaminen olämän loppuun saakka erottaa vakuuttamisen tavanomaisesta säästämisestä.

s.87

  • Palveluseteli on osa järjestelyä, jossa kunta antaa konkreettisen palvelun sijaan asiakkaalle rahanarvoisen sitoumuksen, jonka avulla asiakas voi hankkia palvelun valitsemastaan paikasta. Tätä rahanarvoista sitoumusta kustutaan palveluseteliksi. Palvelusetelin arvo ei ania kata asiakkaan hankkiman palvelun koko hintaa, vaan asiakas maksaa osan palvelun hinnasta itse.

s.88

  • Palvelusetelillä kansalainen voi itse hankkia yksityiseltä palveluntuottajalta sellaisia sosiaali- ja terveyspalveluja, joiden on katsottu kuuluvan yhteiskunnan järjestämisvastuulle. Varsinaisen palvelutuotannon hoitaa yksityinen palveluntuottaja ja rahoitusvastuu jaetaan yhteiskunnan ja kansalaisen kesken.

s.89

  • Kunta tai kuntayhtymä päättää its, ottaako se palvelusetelin käyttöön ja mihin palveluihin se antaa setelin. Kunta myös hyväksyy ne terveyden- ja sosiaalihuollon palvelujentuottajat, joiden palvelujen ostamiseen palveluseteliä voidaan käyttää. Lisäksi kunta määrittelee yksitysen pavlelun sisällön kriteerit, joiden tulee olla vähintään yhtä tiukat kuin julkisen palvelun kriteerit.

s.90

  • Ostopalvelumallissa kunta yksin valitsee, miltä tuottajalta se palveluja ostaa. Palvelusetelijärjestelmässä kaikki hyväksymiskriteerit täyttävät palveluntuottajat pääsevät mukaan. Tällöin ei sovelleta lakia julkisista hankinnoista, eikä kuntien ole pakko kilpailuttaa palveluntuottajia.

s.91

  • Merkittävä ongelma nykyisessä palvelusetelilainsäädännössä on sen kuntakohtaisuus.

s.94

  • Palvelusetelin arvon määrittäminen edellyttää kunnan oman tuotannon hinnan muodostumisen tuntemista. Koska tämä hinta tunnetaan yleensä kovin huonosti ja sitä silti käytetään hinnoittelussa ((HUOM: sama ongelma kuin yksityisellä puolella oman palvelun hinnoittelussa...!)) palvelusetelin arvo on jäänyt usein kovin vaatimattomaksi. Myös markkinahinnat on tunnettava. Palvelusetelin hinta ei saisi lähtökohtaisesti koskaan olla kunnan omia tuotantokustannuksia korkeampi.
  • Palvelusetelin hinnoittelu edellyttää lisäksi sosiaali- ja terveyspalveluiden tuotteistamista. Kotimaisten ja ulkomaisten palveluntuottajien kokemusten mukaan 30-50 tuotenimikettä kattaa lähes koko sosiaali- ja terveydenhuollon kentän. ((HUOM: mistä saisi luettelon? Tämä voitaisiin ottaa pohjaksi kuluttajan palvelukorin sijaan?))

s.96

  • Asiakkalta perittävät kunnalisten sosiaali- ja terveyspalveluiden enimmäismaksut määritellän laissa ja asetuksessa. Kunta voi päättää ottaa käyttöön niitä pienemmät maksut tai antaa palvelun maksutta. Kunta ei saa periä palveluista niiden tuotantokustannuksia suurempaa maksua. Suomen kunnissa on tällä hetkellä käytössä n. 20 erilaista asiakasmaksun määrittelytapaa.
  • Vanhainkodissa olevalta peritään maksukyvyn mukaan määräytyvä maksu, joka voi nykyään olla 85% henkilön nettotuloista (palkka-, eläke- ja pääomatulot), kuitenkin enintään hoidon todellisia tuotantokustannuksia vastaava määrä. ((HUOM: Mutta tunnetaanko todelliset kustannukset, jos kerran kunta ei osaa hinnoitella omaa palvelutuotantoaan palvelusetelin arvon määrityksessä, kuten ylempänä todettiin?))

s.101-104

  • Muita hyvinvointimallin uudistustapoja:
(1) Henkilökohtainen budjetti, jolla tarkoitetaan tilannetta, jossa erilaisiin palveluihin oikeutettu henkilö saa palvelukokonaisuuden sijasta palveluiden rahallisen arvon käyttöönsä. Henkilökohtainen budjetti voi palvelumallina toimia siis niin kauan kun käytettävissä on selkeä käsitys normaalisti myönnettävästä tavanomaisesta palvelukokonaisuudesta ((HUOM: mutta tämä juuri puuttuu ja tuntematon on yleensä myös kunnan oman palvelutuotannon arvo)). Suurin este henkilökohtaiselle budjetille lienee sen ajatuksen hyväksymisessä, että yhteisiä varoja käytetään "vääriin tarkoituksiin" henkilökohtaisella päätöksellä
(2) Palveluhaaste ja palvelutodistus: Ruotsissa monet kunnat ovat ottaneet käyttöön palveluhaasteen (utmaningsrätt). Palveluhaasteessa kunnalle esitetään vaihtoehtoinen tapa tuottaa jokin palvelu toisen tahon toimesta. Kunnan tulee ottaa haaste vastaan, arvioida oman palvelun laatu ja kustannukset, vertailla omaa ja ehdotettua tuotantotapaa ja päättää jatkotoimenpiteistä.
(3) Singaporen tilimalli: sosiaaliturvatili jossa palkasta maksetaan osa henkilökohtaiselle sairaanhoitotilille niin että tietty saldo pysyy koko ajan. Yhteiskunta kuitenkin huolehtii niiden henkilöiden sairaanhoidosta joilla ei ole riittävästi varoja tilillään. Ohjausvaikutus, sillä käyttämällä säästeliäästi tilinsä saldoa välttyy maksujen perimiseltä palkasta.
(4) Ruotsin eläketilimalli: Vanhuuseläke koostuu tuloperusteisesta eläkkeestä ja takuueläkkeestä (maksetaan verovaroin).



Tulevaisuuden voittajat - Hyvinvointivaltion mahdollisuudet Suomessa

(Tulevaisuuden voittajat - Hyvinvointivaltion mahdollisuudet Suomessa; Toimittaja: J. Saari, Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 5/2010)


J. Kiander (PPT)

s.160

  • Väestön ikääntymisen vaikutukset julkisiin menoihin
  • sosiaali- ja terveysmenot kasvavat selvästi v. 2030 asti, sen jälkeen kasvu on hieman hitaampaa.
  • Veropohjan kehitys riippu keskeiseti kansantalouden kasvusta, minkä puolestaan määrittää tuottavuuden (teknologia), väestönkasvun ja työllisyysasteen kehitys.

s.161

  • Kuviossa 49 on esitetty myös se vaihtoehto, että kansantalous ja julkinen talous eivät jostain syystä toipuisikaan v. 2009 syvästä taantumasta. Tällöin julkisten menojen BKT-osuuden (hitaan kasvun skenaario kuviossa 49) nousu jäisi pysyväksi ja samoin kävisi menojen ja tulojen erotukselle eli alijäämälle. Tuloksena olisi nopeasti hallitsematon velkakierre, jonka välttäminen pakottaisi julkisten menojen leikkaamiseen.
  • Väestön ikääntymisestä johtuva julkisten menojen kasvu 2010-luvulla on merkittävä. Vuoden 2008 lukuja käyttäen se tarkoittaisi v. 2020 mennessä noin 9 mrd euron reaalista lisäystä julkisiin menoihin (ks. kuvio 50) ja vuoteen 2030 mennessä kasvupaineen voi arvioida nousevan jo n. 15 mrd euroon. Tällainen kasvupaine tuntuu suorastaan mahdottomalta v. 2009-2010 tilanteessa, missä valtiontalous on jo 10 mrd euroa alijäämäinen. Tämän alijäämän kattaminen ja ikääntymisestä johtuvien menopaineiden kattaminen edellyttäisi lähes 20 mrd euron lisätuloja julkiselle sektorille. Rahaa tarvittaisiin lisää valtiolle, kunnille ja eläkejärjestelmälle (ns. julkinen sektori).

s.163

  • kuvio 50 Väestön ikääntymisestä johtuva julkisten sotemenojen kasvupaine v. 2030 mennessä.

s.164

  • Bruttososiaalimenot eivät kerro koko totuutta sosiaalimenojen suuruudesta. Monissa maissa tulonsiirrot ovat verollisia, minkä vuoksi osa sosiaalimenoista palautuu verotuloina julkiselle sektorilla. Tällöin paremman kuvan sosiaalimenojen tasosta antaa nettososiaalimenojen vertailu.

s.165

  • Kun yhdistetään vuoden 2009 talouskriisistä aiheutunut julkisen talouden alijäämäisyys laskelmiin väestön ikääntymisen vaikutuksista julkisiin menoihin, päädytään helposti arvioon, jonka mukaan kokonaisveroastetta olisi nostettava peräti 10 prosenttiyksikköä, jotta lisätuloja saataisiin kerättyä 20 mrd euroa ja julkinen talous voisi saavuttaa uudelleen tasapainon. Tällainen kulu saadaan, kun lasketaan yhteen vuodelle 2010 ennakoitu julkisen talouden alijäämä ja ikääntymisestä aiheutuva kumulatiivinen julkisten menojen BKT-osuuden kasvu. Näin suuri kokoaisveroasteen nousu tuntuu kuitenkin mahdottomalta. ... Näin suurta rahoitusalijäämää ei voida kuroa umpeen pelkästään veroja korottamalla. Veronkorotustarvetta voidaan luonnollisesti supistaa myös leikkaamalla julkisia menoja tai hidastamalla niiden kasvutahtia. Edellä esitettyjen menokehitysarvioiden pohjana on oletus, jonka mukaan valtion ja kuntien tehtävät säilyvät entisellään eikä menoleikkauksia tehdä.

s.166

  • Päätöksentekijän kannalta yksinkertaisinta on heikentää erilaisten sisiaalietuuksien suhteellista tasoa niin, ettei niiden kehitys vastaa ansiotason kehitystä. Tällöin tulonsiirtomenot supistuvat vähitellen suhteessa veropohjan kehitykseen. Näin tehtiin 1990-luvulla; seurauksena oli toisaalta julkisten menojen BKT-osuuden supistuminen ja toisaalta tulonsiirtojen varassa elävien pienituloisten suhteellinen köyhtyminen ja tuloerojen kasvu. ((HUOM: !))

s.167

  • Kehittyipä kokonaistuotanto hyvin tai huonosti, julkisten menojen BKT-osuus kääntyy joka tapauksessa uudelleen jatkuvaan kasvuun. Tämä johtuu siitä että väestön ikääntymisen vuoksi julkisten menojen kasvu on nopeampaa kuin talouden pitkän ajan trendikasvu. Tästä aiheutuu julkiseen talouteen joko asteittain paheneva kestävyysvaje tai tarve nostaa kokonaisveroastetta useilla prosenttiyksiköillä 2020-luvulla.
  • Julkisen talouden kannalta keskeinen riippuvaisuus vallitsee TYÖLLISYYSASTEEN ja tasapainoveroasteen välillä. Mitä kodkeammaksi työllisyysaste nousee, sitä matalammaksi muodostuu julkisen talouden tasapainottava kokonaisveroaste. Työllisyysaste on julkisen talouden kannalta jopa TÄRKEAMPI muuttuja kuin taloudellinen kasvu ((HUOM: !))

Työllisyysasteen sijasta voidaan puhua myös työurien pituudesta.

s.169

  • ... on mahdotonta, että talouskasvun kriitikoiden esittämä utopia nollakasvusta ja samanaikaisesta köyhyyden vähenemisestä ja hyvistä julkisista palveluista olisi toteutettavissa ((HUOM: !))



Hyvinvointitalous

(Hyvinvointitalous; Suomen sosiaali ja terveys ry SOSTE, Toimittajat: R. Särkelä, A. Siltaniemi, P. Rouvinen-Wilenius, H. Parviainen, E. Ahola)


Johdanto

s.13-16

  • Miten hyvinvointia koskeva (sosiaali poliittinen ja muu) keskustelu voitaisiin saada tasavertaisemmaksi talouspoliittisen keskustelun kanssa? ((HUOM: tätä hyvä korostaa myös budjettipelin motivaationa.))
  • Voidaanko talousdiskurssin ylivalta murtaa ja miten se voisi tapahtua käyttäen esim. hyvinvointitalouskäsitettä? Miten hyvinvointitavoitteiden ja taloudellisten tavoitteiden välille saataisiin nykyistä parempi tasapaino?
  • Olli Kangas: Kolmannessa aallossa huomio kiinnitettiin välineisiin ja lopputulokseen ja kasvun hedelmien oikeudenmukaiseen jakoon.
  • Meri Koivusalo tarkastelee kriittisesti talouspolitiikasta lähteneiden tarpeiden ja analyysien siirtymistä yhä vahvemmin ohjenuoraksi terveyspolitiikkaan ja terveydenhuollon tutkimukseen.
  • Kyösti Urponen: Sosiaalityö tulisi nähdä talouteen kytkeytyvänä. Urponen analysoi sosiaalityön piirteitä ja toimintaa poliittisena taloustieteenä.
  • Heta Alexandra Gylling: voitaisiinko siirtyä näennäis-objektiivisesta tarpeiden määrittelystä kohden yksilöllisempiä valinnanmahdollisuuksia.
  • Mirjam Kalland: Artikkeli nostaa esiin sosiaalisen pääoman käsitteen ja järjestöjen merkityksen hyvinvoinnin kehittämisessä sekä vapaaehtoistyön kansantaloudelliset vaikutukset. ((HUOM: Vrt. kolmannen sektorin palvelutuotanto tai omaishoitajien työn arviointi GDP:ssä bujettipelissä.))
  • Eva Österbacka tarkastelee taloustieteen tulkintaa hyvinvointivaltion taloudesta. Hän arvioi, että jos markkinamekanismi ei pysty järjestämään taloutta tehokkaasti, on tarpeen puuttua siihen hyvinvoinnin lisäämiseksi. Vastuu oikeudenmukaisuudesta kuuluu politiikan alueelle.
  • Kolmas kokonaisuus – Mitä mitataan, siihen tartutaan - koostuu kirjoituksista, joissa arvioidaan nykyisiä tapoja mitata hyvinvointia ja taloutta. Kirjoittajat haastavat myös vaihtoehtoisiin mittaamistapoihin.
  • Markku Pekurinen pohtii hyvinvointitalous -käsitteen sisältöä, säästämisharhaa, mittareiden tarvetta ja välttämättömyyttä sekä toisaalta arvojen merkitystä. Hän arvioi hyvinvointitalouden tehtäväksi tarjota välineitä hyvinvoinnin tehokkaalle tuottamiselle – ja muistuttaa myös, että mitä ei mitata, siitä ei piitata.
  • Jukka Hoffrén tarkastelee hyvinvoinnin mittaamista jälkiteollisessa yhteiskunnassa. Artikkelissa pohditaan taloustieteen ja BKT:n kömpelyyttä sekä tehotonta ja resursseja haaskaavaa nykyjärjestelmää. Hoffrén nostaa esiin vaihtoehtona aidon kehityksen mittarin (GPI)
  • Ismo Linnosmaa ja Antti Väisänen: tarkastelevat ehkäisyn käsitettä sosiaali- ja terveydenhuollossa sekä esittelevät taloudellisessa arvioinnissa käytettyjen kustannusvaikuttavuus ja -hyötymenetelmien keskeisiä käsitteitä ja lähestymistapoja. ((HYOM: kustannys-hyötymallit vaikutusarvionnissa.))
  • Jussi Ahokas tarkastelee suomalaisen investointiajattelun kulta-aikaa ja sen seurauksia taloushistorian ja uuskeynesiläisen ajattelun perspektiivistä. Hän nostaa esiin keynesiläisen talouspolitiikan ja -ajattelun vahvuuksia ja mahdollisuuksia ja arvioi, että hyvinvoinnin rakentaminen ja progressiivinen yhteiskuntapolitiikka edellyttävät investointien vahvistamista. ((HUOM: Jos budjettipelissä esitellään varallisuuskäsite voitaisiin tarkastella myös investointeja!))
  • Risto Rinne analysoi koulutusta resurssina ja investointina, koulutusinflaatiota, sekä koulutuspoliittisen ajattelun ja toiminnan muutosta perinteisestä pohjois maisesta mallista uusliberalistiseen suuntaan. Lisäksi hän tarkastelee kolmen esimerkin kautta säästöjen ja koulutuspoliittisten muutosten rapauttavaa vaikutusta hyvinvoinnille ja koulutuksen tuottavuudelle sekä yhteiskunnan menestykselle.
  • Timo Voipio muistuttaa globaalin näkökulman välttämättömyydestä. BKT:n kasvu ei ole aina kohentanut hyvinvointia. Eriarvoisuus eri muodoissaan estää hyvinvoinnin ja talouden kehitystä.
  • Sakari Möttönen nostaa esiin hyvinvoinnin ja talouden kehityksen kannalta tärkeitä tekijöitä ja arvioi, että hyvinvointivaltion tulevaisuus lepää entistä vahvemmin kansalaisyhteiskunnan varassa.


Kangas

s.20

  • Siirtymä kohti onnellisuuden käyttämistä hyvinvoinnin mittarina heijastaa laajempaa siirtymää, jossa ’objektiivisista’ mittareista on siirrytty kohti ’subjektiivisia’ mittareita (Veenhoven 2002). Siirtymässä on kyse myös siitä, mikä paino pannaan hyvinvoinnin edellytyksille (välineille) ja mikä paino lopputulokselle. Aiemmin vertailevassa hyvinvointitutkimuksessa on keskitytty pitkälti välineisiin, ei niinkään lopputulokseen. On mitattu kansantuotetta, sosiaalimenoja, sosiaalisten oikeuksien laajuutta (Esping-Andersen 1990) tai yksilön käytössä olevia resursseja hankkia hyvinvointia.

s.21

  • Ensimmäisen aallon hyvinvointivaltiotarkasteluissa BKT/capita oli keskeisimpiä indikaattoreita. Mittarilla on ansionsa mutta siihen sisältyy koko joukko ongelmia.
(1) BKT kuvaa tuotannon määrää tiettynä vuotena ja osin tästä syystä se ei ole kovin hyvä hyvinvoinnin mittari.
(2) Mittari on poikkileikkaustyyppinen eikä kerro kansallisen varallisuuden historiallisesta kertymästä mitään.
(3) BKT/capita -mittarista ei ilmene, millaisin työponnistuksin tulos on saavutettu. Maassa A BKT/capita on 20 % korkeampi kuin maassa B, mutta vastaavasti A:ssa vuotuinen työaika on keskimäärin 25 % pitempi kuin maassa B. Miten tässä tapauksessa painottaa korkeampaa tulotasoa pitempään vapaa-aikaan ja parempaan sosiaaliturvaan nähden?
(4) Kansantulomittari ei myöskään huomioi tulon saavuttamisen aiheuttamia ympäristö- ym. haitakkeita, joita taas on yritetty sisällyttää aidon kehityksen GPI-mittariin (Genuine Progress Indicator; ks. Jukka Hoffrénin ja Jouko Kajanojan artikkeli; Hämäläinen and Michaelson 2014).
(5) BKT per capita ei kerro kansantulon jakaantumisesta mitään. Siksi onkin yritetty rakentaa indeksejä, joissa myös kansatulon jakaantuminen huomioitaisiin (lähemmin esim. Sen 1982; Kangas 2008).


Kiander

s.31

  • Liikkumavaran vähäisyys korostuu silloin, kun valtiolla ei euromaiden tapaan ole omaa rahaa eikä itsenäistä rahapolitiikkaa. Taloudellinen ja poliittinen integraatio ovatkin johtaneet siihen, että talouden asettamat rajoitteet ovat voimakkaita ja politiikan liikkumavara vähäinen.
  • Tällaisessa tilanteessa yhteiskuntapolitiikan sisällöksi tulee helposti vaihtoehdottomuus ja sopeutumisen pakko. Lamakausina tämä tarkoittaa sopeutumista niukkuuteen. Käytännössä sopeutuminen merkit see tulonjakotaistelun muuttumista nollasummapeliksi ja hyvinvointipolitiikan muuttumista leikkaus- ja säästötalkoiksi. EU:n budjettikurisäännöt, komission kontrolli ja luottoluokituslaitosten luoma markkinakuri pitävät huolen siitä, että politiikka pysyy kaidalla tiellä. Julkisen talouden kriisissä taloutta ei nähdä niinkään hyvinvoinnin luomisen välineenä vaan sopeuttajana; koko yhteiskunnan on talouskuriretoriikan mukaan sopeuduttava yhä kovenevan kilpailun maailmaan. Kyse on pikemminkin pakosta ja vaihtoehdottomuudesta kuin vapaaehtoisista valinnoista.
  • Kun keskitytään kestävyysvajeeseen ja julkiseen velkaan, unohtuu helposti se, miksi julkisia menoja aiheuttavat hyvinvointipalvelut ja sosiaaliturva ovat olemassa ja miten koko yhteiskunta ja kansantalous niistä hyötyvät.

s.33

  • Kansallinen talouspolitiikka tuki hyvinvointivaltion kasvun edellytyksiä pitämällä huolta viennin kilpailukyvystä ja edistämällä voimakkaasti kotimaista pääomanmuodostusta ja teollisuuden kasvua. Tämä oli mahdollista niin kauan kuin talouspolitiikalla oli välineinään kotimaisten rahamarkkinoiden ja kansainvälisten pääomaliikkeiden säätely, itsenäinen rahapolitiikka sekä valtion vahva rooli elinkeinoelämässä. Tässä suhteessa asetelma muuttui ratkaisevasti toisenlaiseksi 1990-luvulle tultaessa.
  • 1980-luvulla länsimaissa alkoi paluu taloudelliseen liberalismiin – ja samalla paluu hyvinvointivaltioiden kukoistuskautta edeltäneeseen talouden hallintamalliin. Muutoksen voi katsoa alkaneen Thatcherin konservatiivisesta vallankumouksesta Britanniassa vuonna 1979. Sen jälkeen on kaikkialla pyritty asteittain keventämään verotusta, vapauttamaan markkinoita ja supistamaan julkisen sektorin roolia. Muutoksen eetoksena on ollut vankka usko markkinamekanismin tehokkuuteen ja vapaasti toimivan talouden hyödyllisyyteen.

s.35

  • Esimerkiksi Suomen julkisesta taloudesta tehdyt laskelmat osoittavat, että kasvavienkin hyvinvointimenojen rahoitus on kestävällä pohjalla, jos työllisyysaste vain on riittävän korkea.
  • Talouksien entistä tiiviimpi integroituminen ja markkinoiden vapauttaminen on tehnyt useimmat kansantaloudet entistä alttiimmiksi erilaisille kriiseille. Kehityksen hallittavuuden kannalta tilanne on siten heikompi kuin aiemman säätelytalouden aikana.

s.36

  • Palvelutuotannossa joudutaan etsimään keinoja, joilla parannetaan tehokkuutta ja vähennetään kustannuksia. Sosiaaliturvassa taas kaivataan malleja, jotka samanaikaisesti tukevat työllistymistä ja työurien pidentymistä ja silti tuottavat riittävän tasoisen toimeentuloturvan.
  • Eräs tapa edistää rakentavien ratkaisujen löytymistä on hyvinvointitalouden tutkimus ja hyvinvointitaloudellisten argumenttien huomioiminen päätöksenteossa. Hyvinvointivaltioiden erilaisia rakenteita ja tulonsiirtoja perustellaan usein sillä, että ne ovat investointeja tulevaisuuteen. Niiden yhteiskunnallisia tuottoja on kuitenkin vaikea arvioida. Jotta hyvinvointiargumenteilla olisi painoa päätöksenteossa, niitä pitäisi pystyä tukemaan tutkimukseen perustuvilla arvioilla eri vaihtoehtojen vaikutuksista. Tämä edellyttää myös hyvinvointi- ja tulonjakomittarien kehittämistä ja julkisten palvelujen kustannusten ja hyötyjen nykyistä parempaa arviointia.
  • Ekonomistisen talousdiskurssin ylivallan murtaminen on vaikeaa. Se on kuitenkin tarpeen, koska lyhytnäköinen taloudellinen tarkastelu ei useinkaan huomioi eri järjestelmien laajempia tai pitkäaikaisempia vaikutuksia.
  • Monet markkinaehtoiset uudistusehdotukset kuten palvelusetelit ja sosiaalitilimallit lähtevät liikkeelle taloustieteen ihmiskuvasta. Sen mukaan yksilöt ovat rationaalisia hyödyn maksimoijia.
  • ((HUOM: Kuitenkin näkemys, joka perustuu pelkästään taloustieteelliselle ihmiskuvalle, olisi voitava myös kyseenalaistaa, koska:)) "Tärkeää olisi myös taloustieteen ahtaaseen rationaalisuusoletukseen perustuvan ihmiskäsityksen haastaminen niin, että ymmärrettäisiin paremmin inhimilliseen käyttäytymiseen ja päätöksentekoon liittyvät kognitiiviset, kulttuuriset ja sosiaaliset rajoitukset.


Harisalo

s.37

  • Julkisen sektorin hoivalupausta ei ole määritelty selvästi, mutta on helppo ennustaa, että resurssipula lisää painetta täydentävän tai korvaavan rahoituksen etsimiseen.
  • ((HUOM: yksilökohtaiseen varautumiseen perustuvat järjestelmät johtavat ylisäästämiseen:)) Jos terveys ja toimeentulo ovat yksityisen varautumisen varassa ja jos suurin osa kansalaisista on rationaalisia, on seurauksena kansantalouden ylisäästäminen ja liika varautuminen. Kiina tarjoaa esimerkin tällaisesta mallista. Samanlaisia piirteitä on myös niissä Euroopan maissa (esim. Ruotsissa, Tanskassa ja Hollannissa), joissa on siirrytty rahastoituihin eläkejärjestelmiin. Sosiaalivakuutuksen osittainen yksityistäminen johtaa uudelleenjaon vähentymiseen ja siihen, että kokonaisuuden kannalta joudutaan säästämään liikaa.

s.40

  • Vastoin yleistä uskomusta demokratia ei laajenna kansalaisten valinnan mahdollisuuksia, vaan rajoittaa niitä. Mitä useammasta asiasta demokraattisessa prosessissa on päätettävä, sitä yksiulotteisemmaksi yhteiskunta muuttuu.
  • ((HUOM: Liian yksilöllisyyden lisäksi myös demokratia johtaa resurssien 'tuhlailuun': )) "Poliittiset puolueet käyttävät demokratiaa keinona toteuttaa kansalaisille annetut vaalilupaukset. Koska poliittisten puolueiden on helpompaa luvata kuin ottaa pois, demokratiasta on muodostunut krooninen ylikulutuksen lähde (Langby 1984)."

s.41

  • Hyvinvointivaltiossa yhteiskunnallinen valta ihmisten oman elämän sisällön ja suunnan valinnoista on siirtynyt enenevässä määrin julkisille organisaatioille. Hyvinvointivaltion kasvaessa ja monimutkaistuessa valta julkisen hallinnon sisällä on siirtynyt poliitikoilta hallinnon ammattilaisille. Lasch (1996) on kutsunut tätä prosessia eliitin kumoukseksi ja demokratian pettämiseksi, koska poliitikot eivät kykene suojelemaan kansalaisia hallintoa vastaan.
  • Poliittis-hallinnollisen vallan keskityksestä johtuen hyvinvointivaltio on enenevässä määrin toiminut spesifien intressien asianajajana ja vähemmän yleisen edun edistäjänä.
  • Hyvinvointivaltion tuottamista julkisista palveluista on tehty vajavainen taloudellinen analyysi. Ensinnäkin siinä korostetaan tarjontaa huomattavasti enemmän kuin valinnan vapautta. Kun julkisille palve luille halutaan taata monopoliasema, lähestytään vääjäämättä tuottajien diktatuuria, jossa kuluttajien ei anneta kyseenalaistaa heille suunnattua palvelutarjontaa. Tuottajien diktatuuria on perusteltu kahdella argumentilla, jotka ovat loogisesti ja kokemuksellisesti kestämättömiä. Ensimmäisen argumentin mukaan julkiset palvelut ovat kansalaisille niin tärkeitä, että heille ei voida antaa oikeutta omiin valintoihin. Toisen argumentin mukaan valtio ottaa kansalaisia paremmin huomioon yhteiskunnan kokonaisedun palvelutuotannon suunnittelussa.
  • Erityisen vaikea ongelma julkisissa palveluissa liittyy hinnan ja kysynnän väliseen suhteeseen. Tämä logiikka toimii pääpiirteittäin niin, että hinnan noustessa hyödykkeen kysyntä vähenee ja vastaavasti hinnan laskiessa hyödykkeen kysyntä alkaa kasvaa. Kun julkisissa palveluissa ei käytetä hintajärjestelmää, luodaan olosuhde, jossa kysyntä todennäköisesti ylittää tarjonnan mahdollisuudet. Julkinen valta on siten valitsemallaan toimintatavalla itse pulatekijä.
  • Tilastotiedoista ei ole hintajärjestelmän korvaajaksi, vaikka tapana on niin uskoa. Kun julkisissa palveluissa ei ole hintoja, viranomaisten on mahdotonta tietää toiminnan todellisia kustannuksia ((HUOM: !)). He eivät myöskään osaa sanoa milloin he tuhlaavat ja milloin tekevät oikeita asioita. Todennäköisesti vakavin ongelma julkisessa hyvinvointiajattelussa on pitää markkinataloutta yhteiskunnallisten ongelmien pääasiallisena aiheuttajana. Tällä ajattelulla on pitkät historialliset perinteet (Mises 1990, 60 ja Mises 1981, 199). Sen analyysi markkinoista ongelmien lähteenä ja valtiosta ongelmien korjaajana on liian pelkistetty ja yksiulotteinen.

s.45

  • "Vaikka kansalaisten huomattava enemmistö puolustaa hyvinvointivaltiota, se on jo kauan ollut valistuneen vähemmistön projekti. Institutionaalisen asemansa perusteella tämä vähemmistö määrittelee yhteiskuntaa koskevat arvot, tavoitteet ja keinot."


Koivusalo

s.47

  • Hyvinvointitalouden kannalta Pikettyn (2013) teos Pääoma 21. vuosisadalla tulee olemaan tärkeä ja sen on jo nyt katsottu muuttaneen taloustieteen ja yhteiskuntatieteiden analyysiä ja sen lähtökohtia (ks. esim. Krugman 2013). Sen keskeinen teesi on pääoman tuoton kasvu talouden kasvua nopeammin. ((HUOM: vertailukohta omaisuuden/sidotun pääoman realisoimiseen yhtenä maksukanavana.))

s.48

  • "Mitä enemmän markkinavetoisen talouspolitiikan lähtökohdat murenevat taloustieteilijöiden piirissä, sitä kummallisempaa on tavoitteiden vahva tuonti terveys- ja sosiaalisektorille palveluiden lähtökohdaksi." Jos talouspolitiikan lähtökohtia on kyseenalaistettu taloustieteilijöiden piirissä, markkinaehtoinen talousargumentaatio näyttää nyt etenevän sektorilla, jolla markkinoistamisen eduista on ehkä vähiten näyttöä. Terveydenhuollossa globalisaatioparadoksi johtaa käytännössä kulujen karsimiseen keinoilla, jotka niitä lisäävät.

s.53

  • Kilpailun, kilpailuttamisen ja markkinamekanismien käyttö terveydenhuollossa on saanut kasvavaa jalansijaa, vaikka näytöt hyödyistä ovat olleet heikkoja ja järjestelmätasolla suurelta osin puuttuvia. Yksityisiin vakuutuksiin pohjaavat järjestelmät ovat edelleenkin kokonaiskuluiltaan kalliimpia. Suomessa SOSTEn kartoituksen mukaan kunnista kolmasosa on siirtynyt juuri kustannussyistä pois yksityisiltä palvelutuottajilta (Eronen ym. 2013). Kilpailutuksen ja lääkäripalveluiden ulkoistuksen on todettu aikaisemman kyselytutkimuksen perusteella aiheuttaneen ennemmin lisäkustannuksia kuin säästöjä käytännössä (Mikkola 2009).
  • Markkinamekanismien kokeilu ja käyttö julkisrahoitteisissa palveluissa ei olisi ongelma, mikäli tämä ei vaikuttaisi palvelujärjestelmän kokonaisuuteen laajemmin ja ellei samanaikaisesti Euroopan unionin ja kansainvälisten kauppapolitiikan ja investointisopimusten osalta neuvoteltaisi sopimuksia, jotka vaikeuttavat tai voivat estää palvelumarkkinoilta takaisin omaan palvelutuotantoon siirtymistä. Palveluiden sirpaloituminen ja eriytyminen ovat ongelmallisia tehostamisen tavoitteiden, yhteistyön ja kalliiden resurssien tehokkaan käytön kanssa. Vapaan valinnan painotukset ovat ongelma, jos sen kääntöpuolena kansalaisten on samalla hyväksyttävä suurempi henkilökohtainen vastuu sekä yhä suuremmat yksiköt ja etäisyydet palveluiden saatavuudessa.

s.54

  • Julkisrahoitteisten palveluiden markkinoistumisen kehityksen seuraavana vaiheena voidaan pitää kulujen kasvun seurauksena syntyviä vakuutusmarkkinoita tai muutosta kohti henkilökohtaisia tilejä, joiden kautta jokaiselle voitaisiin allokoida oma osuus terveyskuluista säästettäväksi tai sijoitettavaksi. Ruotsalaisen Göran Dahlgrenin arvio kehityssuunnasta on tuonut esille, että julkisrahoitteiset palvelumarkkinat voidaan nähdä osavaiheena kehityksessä, jossa rahoituksen yksityistäminen ja yksilöllistäminen on sen viimeinen vaihe (Dahlgren 1994). Tässä loppuetappina voidaan nähdä joko lisääntyvien yksityisvakuutusten kautta siirtyminen kohti amerikkalaistyyppistä järjestelmää tai vielä vahvemmin yksilökohtaiset Singaporen mallin mukaiset terveystilit, jotka tosin nekin ovat yleistyneet Yhdysvalloissa viimeisten vuosien aikana. Terveystilit estävät resurssien ja riskien jakamisen osana kokonaisjärjestelmää, jota usein käytännössä kompensoidaan erillisellä vakuutuksella.
  • "Rahoitusmarkkinoiden kriisin jälkeen vaarana on kuitenkin se, että koska terveydenhuollossa liikkuu merkittävästi rahaa, terveydenhuollon rahoituksesta etsitään myös uutta kapasiteettia rahoitusmarkkinoiden käyttöön, riippumatta siitä minkälaisia seuraamuksia tällä on terveyspalvelujärjestelmien rahoitukselle ja riskien ja resurssien jaolle."
  • ((Julkisen ja yksityisen työnjaon taloudellisen tehokkuuden arvioinnissa huomioitava myös tyypillisen asiakaskunnan maksupotentiaali.))


Gylling

s.69

  • "Perinteinen suomalainen tarpeiden näennäis-objektiivinen määrittely voidaan idealistisesti nähdä kauniina ja yhteisöllisenä, mutta realistisempi tulkinta muistuttaa autoritaarisesta keskusjohtoisuudesta, yksilöiden omien arvojen ja arvostusten aliarvioinnista ja halujen vähättelystä. Tarpeiden ja halujen erilaisuus johtuu yhteiskunnallisista ideaaleista. Ongelmana on se, että tarpeita on pidetty ensisijaisina, haluista ja arvostuksista riippumattomina vaatimuksina."


Loukola

s.76

  • Tämän päivän hyvinvointivaltiokeskustelu näyttäisi kiteytyvän kahteen kysymykseen, jotka haastavat hyvinvointivaltion olemassaolon ja mahdollisuuden radikaaleilla tavoilla. Ensimmäinen, keskustelun keskiössä pitkään ollut on siis tuo institutionalisoinnin haaste, kysymys hyvinvointivaltiopalveluiden resursoimisesta, eli siitä, onko meillä ’varaa’ hyvinvointivaltioon. Toinen haaste koskee hyvinvointivaltion päämääriä ja siihen sisältyy erityisesti jyrkentynyt vastakkainasettelu yksilöllisten ja yhteisöllisten pää määrien välillä, sekä kysymys siitä, ketkä tänä päivänä ovat relevantteja yhteiskunnallisia toimijoita.

s.77

  • Mutta jatkakaamme yhteiskunnan jaetuista päämääristä eli yhteisistä hyvistä, siitä mitä ne ovat ja miten ne muotoutuvat. Yksinkertaisin ajatus on, että ne syntyisivät aggregoimalla yksilöllisistä päämääristä. Taloustieteet ovat tietenkin parhaimmillaan laskiessaan tällaisia ’yhteisiä hyviä’, jotka ovat lähinnä yksilöllisten preferenssien matemaattisia summauksia. Mutta ajatuksessa on ongelma, sillä tällaiset kalkyloinnit hukkaavat käsitteen olennaisen piirteen: Aidot yhteiset hyvät ja yhteisölliset päämäärät ovat sisällöllisiä päämääriä, asioita, joista päätetään yhdessä, ei yksilöinä, ei kuluttajavalintoina, eikä maksuhalukkuustutkimuksina, vaan näkemyksinä siitä, mitä yleisesti ajatellaan oikeaksi tavaksi elää. Ja tämän todistamiseen ei tarvita edes yhteiskuntafilosofista teoriaa, vaan se käy ilmi aivan tavallisesta empiirisestä arvotutkimuksesta: niissä ihmiset ilmaisevat eksplisiittisesti yhteisiä arvoja, esimerkiksi näkemyksiä siitä, mitä he ajattelevat suomalaisessa yhteiskunnassa olevan tärkeää. Haastateltavat osaavat omaksua yleisen ja yhteisen näkökannan ja erotella sen omista henkilökohtaisista toiveistaan ja päämääristään. ((HUOM: yhteisen hyvän määritelmä!)) Mutta yhteisissä hyvissä on ennen kaikkea se yleinen ongelma, että kaikki eivät ole niistä samaa mieltä. Olennaista silti olisi, että yhteisten hyvien muodostuminen tapahtuisi tavalla, jonka yhteiskunnan jäsenet voisivat hyväksyä, jotta ne olisivat legitiimejä yhteisiä päämääriä, joihin he voisivat sitoutua, ja jotka sitten motivoisivat myös käytännössä. Samalla eräs demokratiateorian keskeisiä kysymyksiä on, kuinka saamme toisinajattelijat toimimaan enemmistön mielipiteen mukaisesti.


Kalland

s.84

  • Hyvinvoinnin taloustiede on vakiintunut tutkimusperinne, jonka käytännön soveltamista kutsutaan hyvinvointitaloudeksi (Rimpelä 2014). Wikipedian määritelmän mukaan ”hyvinvointitaloustiede on taloustieteen haara, jossa käytetään mikrotaloustieteen menetelmiä makrotalouden tehokkuuden ja tulonjaon tutkimiseen”. Hyvinvointitaloudessa (welfare economics) tutkitaan julkisen talouden yhteyttä ja vuorovaikutusta talouden toiminnan tehokkuuteen, talouden kasvuun, oikeudenmukaisuuteen ja tulojakoon. Lisäksi hyvinvointitalouteen liittyy kiinteästi hyvinvoinnin mittaamiseen sekä hyvinvointipalvelujen vaikuttavuuden ja tuottavuuden arviointi.
  • Kotitalouksien aineellista hyvinvointia mitataan kotitalouden tuloilla, mutta kotitaloudessa tehtävää työtä ei lasketa mukaan. Iso, jopa suurin osa siitä mitä ihminen elämänsä aikana tekee jää näin arvioinnin ulkopuolelle: ihminen hoivaa, huoltaa, siivoaa, korjaa jne. Arkinen palkaton toisen, yhteisön tai oman itsensä hyväksi tehty työ ei yleensä näy missään luvuissa, eikä varsinkaan bruttokansantuotteessa.

s.85

  • Mittareita: GPI (genuine progress indicator) (Kajanoja 2005), Jukka Hoffrén (2001, 2011) on tehnyt vastaavanlaisen laskelman kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksistä ISEW (Index of Sustainable Economic Welfare). ISEW on Herman Dalyn ja John B. Cobb Jr:in vuonna 1989 kehittämä kestävän taloudellisen hyvinvoinnin mittari

s.88

  • Helsingin Ruralia-instituutin (Laasanen 2009) tutkimuksen tarkoituksena oli laskea vapaaehtoistyön rahallinen arvo ja sen kansantaloudellinen vaikutus. Järjestöjen vapaaehtoistyön rahallisen arvon ja kansantaloudellisen vaikutuksen laskemiseksi arvioitiin laskemalla vuosittaista työtuntimäärää ja toiminnan kokonais- tai palkkakustannukset, josta laskettiin vapaaehtoistyön keskimääräinen tuntihinta.


Hiilamo

s.91

  • Hyvinvointitalous pyrkii haastamaan taloustieteen ylivallan keskustelussa hyvinvointipolitiikasta.
  • "Taloustieteen hegemonia näkyi 1990-luvun jälkeen selvimmin työväenkysymyksessä. Siinä missä sosiaalipoliitikot olivat korostaneet työvoiman kysynnän merkitystä työttömyysongelman ratkaisussa, taloustieteilijät painottivat työvoiman tarjontaa lisääviä toimia, ennen muuta sosiaaliturvan kannustimien parantamista. Nyt tiedämme, että perusturvaan kohdistuneen kannustinpolitiikan tulokset ovat olleet masentavia: työllisyysaste on laskenut rajuimmin juuri niiden keskuudessa, joita on kannustettu ankarimmin työmarkkinoille."

s.95

  • Paneeliaineistot ja niiden analysointimenetelmät ovat onneksi yleistymässä sosiaalipolitiikassa. Sosiaalisten investointien – esimerkiksi varhaiskasvatuksen – pitkän aikavälin tuotto- ja kustannusvaikutusten analyysit ovat kuitenkin vasta alkamassa Suomessa.
  • Sosiaalipoliittiset ongelmat ovat ylikansallisia. Onneksi myös Suomen sosiaalipolitiikan tutkimuksesta on tullut aikaisempaa kansainvälisempää. Ristivalotus auttaa meitä ymmärtämään enemmän omasta maastamme, mutta myös siitä, miten universaaleja sosiaalipoliittiset kysymyksenasettelut ovat. Pulmana on sosiaalipolitiikassa kuten muillakin tieteenaloilla se, etteivät kansainväliset tutkimustulokset ja kotimaiset keskustelut kohtaa toisiaan. Päätöksentekijät tarvitsisivat yleistajuisia vertailuja eri maiden järjestelmistä, mutta sellaisia ei ole juurikaan tarjolla. Kansainvälisissä tiedelehdissä julkaistut artikkelit ovat tutkijauran valuuttaa, jota kirjoittajat eivät välttämättä osaa tai halua jakaa kotimaan päätöksentekijöille.



Skenaarioita sosiaalimenoista - Terveyden edistämisen vaikutukset ja analyysimallin esittely

(Skenaarioita sosiaalimenoista - Terveyden edistämisen vaikutukset ja analyysimallin esittely; R. Myhrman, A. Alila, E. Siljander, Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2009:7)


s. 43 Kestävyysvajeen määritelmä ((HUOM: !)):

  • Julkisen talouden pitkän aikavälin kestävyyden mittarina käytämme S2-indikaattoria (12), joka muodostetaan samalla menetelmällä kuin Euroopan komission ikäriippuvaisten menojen laskelmissa. S2-indikaattori kuvaa, kuinka paljon veroja pitäisi välittömästi nostaa tai menoja vähentää suhteessa bkt:een, että julkinen talous olisi pitkällä aikavälillä tasapainossa, kun huomioidaan projektioiden mukaiset muutokset julkisissa menoissa ja pääomatuloissa. Tulosta kutsutaan myös kestävyysvajeeksi: kuinka paljon lähtövuoden rahoitusjäämän tulisi muuttua, että julkisen talouden rahoitus pysyisi vakaana pitkällä aikavälillä.
  • S2-indikaattorin aikahorisontti on teoriassa ääretön. Koska edellä esitetyt menoprojektiot päättyvät vuoteen 2060, oletetaan menojen ja tulojen bkt-osuuksien pysyvän vuodesta 2060 eteenpäin vakioina. Vaikka menoprojektioiden lähtövuosi on 2005, kestävyyslaskelman lähtövuodeksi on valittu 2012, kuten valtiovarainministeriön Kasvu- ja vakausohjelman tarkistuksessa 2008. Tällä pyritään siihen, että julkisen talouden rahoitusaseman lähtötilanne ei riippuisi liikaa lähtövuoden suhdannetilanteesta.
  • Kestävyyslaskelman kannalta keskeiset lähtötiedot ovat julkisen talouden rahoitusjäämä sekä julkinen velka. Bruttovelka on niin sanotun EMU-velan mukainen. Lisäksi tarvitaan tieto julkisyhteisöjen varallisuudesta. Muut laskelmassa tarvittavat tiedot sisältyivät jo aiemmin esiteltyyn menoprojektioon.
  • S2: laskentakaava:
S_2 = \frac{ D_{t_0} }{ \sum_{i=t_0 + 1}^{\infty} \frac{ 1 }{ \alpha(t_0+1,i) } } - PB_{t_0} - \frac{ \sum_{i=t_0 + 1}^{\infty} \frac{ \Delta{{PB}_i} }{ \alpha(t_0+1,i) } }{ \sum_{i=t_0 + 1}^{\infty} \frac{ 1 }{ \alpha(t_0+1,i) } }


D_{t_0} on lähtövuoden bruttovelka suhteessa bkt:een. PB_{t_0} on julkisen talouden perusjäämä lähtövuonna suhteessa bkt:een. Perusjäämä on rahoitusjäämä ilman korkomenoja. ΔPBt on perusjäämän muutos suhteessa lähtövuoden perusjäämään osuutena bkt:sta.
α(t0 + 1,i) on diskonttaustekijä, jolla saadaan eri vuosille ajoittuvat perusjäämän muutokset vertailukelpoisiksi keskenään. Alfa lasketaan kaavalla α(t0 + 1,i) = (1 + rt)(1 + rt + 1)...(1 + ri), jossa r on julkisen velan koron ja bkt:n kasvuvauhdin välinen erotus.



The 2012 Ageing Report: Underlying Assumptions and Projection Methodologies

(http://ec.europa.eu/economy_finance/publications/european_economy/2011/pdf/ee-2011-4_en.pdf European Economy 4/2011)


p.21

  • CSM (Cohort Simulation Method (Carone, 2005))

p.22

  • As a general rule, actual unemployment rates are assumed to converge to structural unemployment rates (= the 'NAWRU' rates)

p.24

  • Total Factor Productivity = TFP
  • Labour productivity (= output per hour worked)

p.25

  • Labour productivity growth becomes the sole source for potential output growth in both the EU and the euro area starting from 2028.

p.35

  • A description of the methodologies used to project fertility rates, life expectancy and net migration in EUROPOP2010 can be found in Eurostat (2011). ( See Lanzieri (2011), 'The Greying of the baby boomers: A century-long view of ageing in European populations', Eurostat Statistics in Focus 23/2011 and 'Eurostat Population Projections 2010-based 'EUROPOP2010': Methodology and results of a long-term scenario of demographic convergence (forthcoming). The Europop2010 (Eurostat Population Projections 2010-based) convergence scenario provides population projections (and assumptions on total fertility rates (TFR), life expectancy at birth by sex and net international migration) )

p.44

  • The EUROPOP2010 projection: A detailed overview of the projection methodology is provided by Eurostat. (See 'Eurostat Population Projections 2010-based 'EUROPOP2010)': Methodology and results of a long-term scenario of demographic convergence' (forthcoming).)

p.68

  • Labor force projections: The cohort simulation model (CSM) developed by the European Commission (DG ECFIN) is used to project participation rates by gender and single age. This methodology is based on the calculation of the average probability of labour force entry and exit.
  • Project future participation rates as older generations are progressively replaced by younger ones. For those Member States having legislated pension reforms, average exit rates are changed (after fifty years of age) to take into account (The methodology was initially developed at the OECD, see J.-M. Burniaux, R. Duval, and F. Jaumotte (2003).)

p.122

  • Labor productivity and potential GDP (Production function approach for the long-term projection exercise)

p.142

  • Interest rates
  • In the 2009 projection exercise, the European Commission and the EPC decided:
1. to assume a constant real interest rate in the baseline scenario with a prudent value of 3.0% over the entire projection period;
2. to run a sensitivity test on the interest rate (see chapter 5).

p.145

  • To produce the overall set of assumptions, a bottom-up approach was followed, i.e. from population projections through labour input and to GDP growth projections. Therefore, each sensitivity test may involve the recalculation of all assumptions and to run again the labour force and productivity function-based models, in order to keep a consistent macroeconomic framework.

p.160

  • Mandatory private pension schemes are similar to public schemes. Transactions occur between the individual and the insurance provider. Transactions are not recorded as government revenues or government expenditure and, therefore, do not have an impact on government surplus or deficit.

p.163

  • Decomposition into stock and flows of pension expenditure ((KAAVA))

p.208

  • The projections for public expenditure on health care are made on the basis of the baseline assumptions on population projections provided by Eurostat (EUROPOP2010) and assumptions on labour force, labour productivity, GDP and interest rates agreed by the EPC.
  • The methodology and scenarios to be used in the forthcoming 2012 Ageing Report are similar to those in the previous 2009 EPC-EC projection exercise. As in 2009, macro-simulation models are used to project health expenditure. The exception is when the effect of technology and other non-demographic determinants of expenditure is estimated using econometric analysis.
  • Macro-simulation models assume that the whole population is divided into groups with certain characteristics (e.g. age, gender, per capita expenditure, health status...). Changes in the size and features of these groups lead to expenditure changes overtime. These types of models are widely used in long-term expenditure projections. Note that such methodology tries to identify the impact of each quantifiable determinant separately on the basis of hypothetical assumptions (an estimated guess, or a "what if" situation). Therefore, the results of the projections should not be interpreted as forecasts of expenditure.

p.209

  • ((Simple rule: 1. take population projection by cohort, 2. multiply by the age dependent public unit cost of production service 3. multiply by time dependent change in unit production cost due to tehnology changes etc. (NOTE: the ORGANIZATION, FINANCING and DELIVERY of the health care services (institutional features of the health system) affect this component! ((HUOM: !))) 4. sum up all contributions from different cohorts to get the overall costs.))

p.217-218

  • The difference with the "pure demographic scenario" lies in the way we assume age/gender specific public expenditure per capita evolves over time. As before, we assume that age/gender-specific expenditure profiles grow in line with GDP per capita growth. However, and contrary to the previous scenarios, for each projection year and for relevant age/gender groups, the age/gender specific expenditure profiles is progressively shifted to older age groups in direct proportion to the projected gains in age/gender-specific life expectancy.

p.224

  • Income elasticity scenario
  • This scenario attempts to capture the effect of changes in national income on demand forhealth care goods and services. This effect is the result of a number of factors: higher living standards, the fulfilment of the basic needs and therefore growing expectations and social pressure to catch-up with the health care quality and coverage provided in richer neighbouring countries.

p.229

  • Sector-specific composite indexation scenario
  • Given the special character of the health care sector (high level of government regulation, investment in new technologies, high labour intensity) it might be more appropriate to use sector-specific rather than economy-wide elements as determinants of unit costs in the model.

p.230

  • Data sources for long-term public expenditure projections in the field of health care.

p.234

  • Long term care projections
  • The methodology to project long-term care (LTC) expenditure is based on a simple macro-simulation model. This is the same procedure used in previous projection exercises conducted jointly by the European Commission (EC) and the Ageing Working Group (AWG). Such a macro-simulation model assumes that the whole population is divided into groups which are assigned certain characteristics (e.g. age, gender, per capita expenditure, health status, type of care/support...). Changes in the (relative) size or features of these groups lead to expenditure changes overtime. These types of models are widely used in long-term expenditure projections, especially when the precise micro information on the individuals and their transition rates from one health status to another is missing or not reliable.
  • The methodology aims at analysing the impact of changes in the assumptions made about:
  • the future numbers of elderly people (through changes in the populati on projections used);
  • the future numbers of dependent elderly people (changes to the prevalence rates of dependency);
  • the balance between formal and informal care provision (assuming a given shift in demand or exogenous changes in the availability of informal carers);
  • the balance between home care and institutional care within the formal care system;
  • the unit costs of care.
  • ((These factors are multiplied together and summed up to produce the total cost of long term care.))

p.249

  • Long-term care computation ((KAAVAT))
  • NOTE: data sources from national accounting or questionnares

p.258 Education

  • Projection of education expenditure requires consideration of a number of important issues, namely
  • (i) the definition (or perimeter) of education activities;
  • (ii) that studying can take place on a part-time basis after compulsory education; and
  • (iii) that there are various outlays for public spending on education.

p.260

  • ((KAAVAT))



Pensions and public finances in Finland - A generational accounting perspective

(Pensions and public finances in Finland - A generational accounting perspective; R. Vaittinen, R. Vanne, Finnish Center for Pensions, Working Papers 01/2013)


p.5

  • We perform two sustainability calculations. Assuming the current structure of public income and expenditure, the sustainability gap in public finances, measured as a need to increase the overall tax rate, is estimated to be 7.2 per cent of GDP, when future taxes and benefits are discounted by a 3.5 per cent interest rate. Due to the 2005 pension reform and recent labor market agreements, both contribution and benefit structures are changing. Using actuarial estimates of the impacts of the pension reform, the sustainability gap diminishes to 5.8 per cent of GDP. Using an alternative discount rate of 5 per cent, the respective figures would be 4.6 and 3.6 per cent.
  • The contribution of earnings-related pensions to the sustainability of public finances, assuming the current structure of benefits, is 1.1 per cent relative to GDP. Using actuarial estimates of pension expenditures, we find out that the pension system as a whole has a positive contribution to the sustainability of public finances, which is 0.3 per cent relative to GDP. A significant proportion of the difference compared to a status quo calculation is due to the automatic adjustment as a result of the life expectancy coefficient that is reflected only in actuarial calculations. The diminishing size of public sector pensions liabilities is another major reason.

p.16-17

  • Definitions of generational accounts, fiscal imbalance and sustainability indicator for fiscal policy (inter-temporal public net liabilities).

p.23

  • Demography and primary balance graph in time. The primary deficit continues to deteriorate towards the end of the century because of the growing population at old-age deficit ages, with the annual deficit being almost 10 per cent of GDP. Given the projected population prospect, the current fiscal stance with age-related expenditures and revenues would not be sustainable.



Linkkejä