Keskustelu:Jaetun ymmärryksen menetelmä

Kohteesta Opasnet Suomi
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Jalostuneen demokratian paluu

Kirjoitusta on suunniteltu vieraskynäksi esim. Hesariin huhtikuussa 2017, ja se pohjautuu James Madisonin ja James Fishkinin ajatuksiin, täydennettynä Yhtäköyttä-hankkeen opetuksilla esim. Valassafarista.

"Tulee sellaisia hetkiä politiikassa, jolloin kansa, yllytettynä johonkin kummaan kiihkoon tai arveluttavaan eduntavoitteluun tai johdettuna harhaan taitavin hämäyksin, voi vaatia toimia, joita se itse jälkeenpäin on valmis häpeämään ja tuomitsemaan. Näinä ratkaisevina hetkinä, kuinka hyödyllinen onkaan jonkin maltillisen ja arvostetun kansalaisraadin väliintulo, tarkoituksena oikaista harhainen ura ja vaimentaa kansan itseensä kohdistama isku, kunnes järki, oikeus ja totuus jälleen palauttavat asemansa kansan mielissä?"

Tässä sitaatissa ei kerrota Ison-Britannian parlamentin toiminnasta Brexit-äänestyksen jälkeen tai USAn vaalikollegion velvollisuuksista marraskuun presidentinvaaleissa. #: . Usan vaalikollegion velvollisuudet lienee suurelle yleisölle tarkemmin ottaen tuntematon asia. Itse en esimerkiksi tunne niitä ja ilmaisu ei oikein aukea. Ehkä maahanmuuttoasiat, vaikka mitä Helsingin rautatieaseman ympäristössä on viime aikoina, olisi tunnetumpi esimerkki. Tosin, valtaosa rasisteista ei ikinä tule katumaan mielipiteitään.. eikä suvaitsevaisten ehkä kuulukaan koska ovat yleisen moraalin mukaisesti liikkeellä.. mutta rasisteista on mediassakin tullut esiin ainakin joku yksittäistapaus jotka ovat luopuneet rasismista ja tulleet ns järkiinsä --Raimom (keskustelu) 12. huhtikuuta 2017 kello 10.53 (UTC) (type: truth; paradigms: science: relevant comment) Kirjoitus on vuodelta 1788. Kirjoittaja James Madison, yksi Yhdysvaltain perustajista, puolustaa siinä senaatin tarpeellisuutta liittovaltion päätöksenteossa. Nykyajassa Madison varmaankin olisi vaatinut parlamenttia ja vaalikollegiota tunnustelemaan ja tulkitsemaan kansan todellista tahtoa eikä sokeasti hyväksymään kansanäänestyksen tulosta.

Yhteiskuntatieteilijä James Fishkin kuvaa kaksi erilaista lähestymistapaa kansalaismielipiteeseen. Paljas lähestymistapa tarkastelee, mitä ihmiset oikeasti ajattelevat, ja koettaa kuvata sitä totuudenmukaisesti kuin peili. Jalostunut lähestymistapa puolestaan koettaa suodattaa esiin sen, mitä ihmiset ajattelisivat, jos he paneutuisivat asioihin huolellisesti ja keskustelisivat eri mieltä olevien kanssa haastaen omia ja toisten näkemyksiä ja tietopohjaa. Jälkimmäistä kutsutaan neuvottelevaksi eli deliberatiiviseksi demokratiaksi.

Fishkinin mukaan "perustajaisät", Madison mukaanlukien, koettivat rakentaa nimenomaan sellaisen hallintomallin, jossa neuvottelulle ja harkinnalle on hyvät edellytykset. Siksi edustajainhuoneen rinnalle tarvittiin selvästi pienempi ja pitkäikäisempi senaatti ja suoran presidentinvaalin sijaan kokonaisharkintaan pystyvä vaalikollegio.

Nykypäättäjät pettivät Madisonin toiveen. Ajatus kokonaisharkinnan tarpeesta esitettiin sekä Yhdysvalloissa että Isossa-Britanniassa, mutta sen enempää vaalikollegio kuin brittiparlamenttikaan eivät uskaltaneet avata keskustelua peruskysymyksestä: jos tehdään kuten kansa haluaa, saadaanko sitä mitä se tavoittelee? #: . oliko tämä "saadaanko sitä mitä kansa tavoittelee" -huoli jonkun julkisuudessa esittämä puheenvuoro? Tekstin tyylillisesti sen nostaminen voisi toimia. --Raimom (keskustelu) 12. huhtikuuta 2017 kello 11.00 (UTC) (type: truth; paradigms: science: relevant comment) Kansakunnan tulevaisuus on toki liian monimutkainen kysymys vastattavaksi yksiselitteisesti. Silti monen keskeisen vaalilupauksen ja -väitteen osalta olisi voitu sanoa varmasti: ei tule onnistumaan.

Ehkä nykykansalainen on kasvanut täysi-ikäiseksi eikä hyväksy järjestelmää, jossa kansan edustajat holhoavat häntä - edes silloin, kun holhooja todellisuudessa ymmärtäisi paremmin. Olisiko sitten uusia tapoja varmistaa, että yhteiskunnalliset päätökset perustuvat tosiasioihin ja viisauteen?

Fishkin on tutkinut neuvottelevaa demokratiaa ja huomannut, että pienehköt, kasvokkain tapaavat ryhmät toimivat hyvin tällaisena jalostuneen demokratian suodattimena. Edustavuutta ryhmiin voi saada valitsemalla osallistujat satunnaisesti koko väestöstä. Yleensä osallistujien motivaatio on suuri, koska asioihin perehtymisen vaiva palkitaan suurena vaikuttavuutena ryhmässä, joka puolestaan tehokkaasti vaikuttaa lopputulokseen. Tämä toki sillä edellytyksellä, että ryhmälle on alunperinkin annettu valtaa. Osallistamistutkimuksessa yhdeksi tärkeimmistä innostuksen latistajista on tunnistettu se, että kansa ei usko saavansa todellista vaikutusvaltaa.

Tietotekniikka osittain vapauttaa meidät käytännön tarpeesta kokoontua yhteen paikkaan. Maailmalla on paljon verkkopohjaisia osallistamis- ja demokratiakokeiluja, ja Suomi tuntuu olevan aktiivisimmasta päästä. #: . Nestala tuli tästä juuri ulos raportti http://www.nesta.org.uk/publications/digital-democracy-tools-transforming-political-engagement Suomi ei välttämättä sijoitu ihan terväimpään kärkeen. Kansalaisaloite on toki kv-vertailussa ihan varteenotettava hyvä myönteinen tapaus, mutta monissa muissa maissa käyttäjien määrä ja vaikuttavuus ovat parempia --Raimom (keskustelu) 12. huhtikuuta 2017 kello 11.11 (UTC) (type: truth; paradigms: science: relevant comment) Suomessa myös hallinto on kiitettävästi mukana erilaisissa kokeiluissa (kokeilevasuomi.fi, tietokayttoon.fi, kokeilunpaikka.fi, kansalaisaloite.fi). Myös päätöksenteon tukijärjestelmiä on tarjolla lukuisia aina avoimen datan hallinnasta (avoindata.fi) päätöksenteon hallintajärjestelmiin (OpenAhjo).

Nämä eivät kuitenkaan tarjoa James Madisonin kaipaamaa toiminnallisuutta totuuden löytämiseksi ja harkinnan toteuttamiseksi.

Valtioneuvoston Yhtäköyttä-selvityshankkeen raportissa Tiedon sitominen päätöksentekoon tarjotaan keskeisenä ratkaisuna pyrkimystä jaettuun ymmärrykseen eli tilanteeseen, jossa eri osapuolten näkemykset, arvot ja erimielisyydet on avoimesti kuvattu ja siten tarjotaan kaikille mahdollisuus oppia ymmärtämään toisia. #: . Tässä pitänee ilmaista VN TEAS -suunnitelman osana toteutettu.. ei siis välttämättä sitä vakiolausetta, mutta nyt tuo melkein kuin antaa ymmärtää kiinteää erottamatonta osuutta, suhdetta --Raimom (keskustelu) 12. huhtikuuta 2017 kello 11.11 (UTC) (type: truth; paradigms: science: relevant comment)

Yksittäisen asian osalta tämä ei vaadi muuta kuin nettisivun, #: . nettipalvelun, - työkalun, -alustan paremminkin? --Raimom (keskustelu) 12. huhtikuuta 2017 kello 11.11 (UTC) (type: truth; paradigms: science: relevant comment) jossa on kommentointimahdollisuus ja yhteenvetoa tekevä moderaattori (esim. otakantaa.fi). Mutta kun kommenttien määrä kasvaa ja tarkasteltava asia muuttuu monimutkaisemmaksi, eivät perustoiminnallisuudet riitä. Todella suurten ja monimutkaisten haasteiden kuten Brexitin kuvaamiseen meillä ei vielä ole teknistä ratkaisua. Sellaisen rakentaisi nykytekniikalla nopeastikin, jos vain ymmärtäisimme millainen sen pitäisi olla.

Tiedon sitominen päätöksentekoon luettelee useita osatoiminnallisuuksia, joita on jo olemassa helposti yhdisteltävinä avoimen koodin ratkaisuina. Työkaluja on asiakysymysten kuvaamiseen ja hallintaan, tietotyön menetelmiin, työprosessien hallintaan ja osaajien rekrytointiin.

Yksi peruskysymys on ratkaisematta: miten kuvattaisiin erilaiset näkemykset ja arvot siten, että järjestelmä sallii rajattomasti ristiriitaisia näkemyksiä mutta silti pystyy kuvaamaan, mihin asioihin ne liittyvät ja mitkä asiat eivät voi yhtä aikaa olla tosia tai voimassa.

Esimerkiksi sote-järjestelmän rakentaminen on erittäin vaikeaa siksi, että kun jokin perusratkaisu kuten maakuntamalli on tehty, tuhannet yksityiskohdat riippuvat siitä. Jos jostain syystä perusratkaisu paljastuukin huonoksi, myös ne tuhannet yksityiskohdat vanhenevat ja on aloitettava alusta. Siksi pahojakaan valuvikoja ei voida valmistelun loppuvaiheessa korjata.

Myös tieteessä sama peruskysymys on ratkaisematta nykyisessä, muuttumattomiin etukäteen valikoituihin artikkeleihin perustuvassa järjestelmässä. Tutkijoiden pitäisi voida keskittyä kilpailevien hypoteesien analyysiin avoimen datan pohjalta ja erimielisten kollegoiden kanssa keskusteluun enemmän kuin oman yksittäisen aineiston analyysin julkaisemiseen.

Yhteiskunnallista päätöstä valmisteltaessa pitäisi olla mahdollista rakentaa lukuisia erilaisia ratkaisuehdotuksia vaikkapa sote-järjestelmästä yhtaikaa, kunhan kuvattaisiin mitkä yksityiskohdat sopivat mihinkin järjestelmään ja mihin ei. Modulaarinen rakenne auttaisi vaihtamaan suunnitelmaan isojakin osia lennosta, jos siihen tarvetta tulisi. Tämä auttaisi erityisesti suunnittelemaan monimutkaisia järjestelmiä ja kokeilemaan niiden yksityiskohtia, ennen kuin pääratkaisut toteutetaan ja tilanne sementoidaan.

Mahdotontako? Ei suinkaan, koska eräs erittäin monimutkainen ja hankalasti keskinäisriippuva järjestelmä rakennetaan juuri näin. Se on maailman yleisin käyttöjärjestelmä Linux. Kuka tahansa voi ehdottaa korjauspakettia mihin tahansa Linuxin osaan. Mutta jokainen korjausehdotus joutuu asteittain kovenevan tarkastelun, arvioinnin ja kokeilujen kohteeksi, joten lopulliseen järjestelmään pääsevät perusteellisen harkinnan jälkeen vain kaikkein erinomaisimmat osat.

Verkkotyökalujen avulla Madisonin harkitsevaan kansalaisraatiin voivat päästä kaikki, joilla on annettavaa jalostuneen demokratian työhön.

#: . Kirjoituksessa on ehkä liikaa suurelle yleisölle entuudestaan tuntemattomia käsitteitä jotta se aukeaisi helposti. Otsikko peräänkuuluttaa "jalostuneen demokratian paluuta", alussa käsitellään deliberatiivista demokrtiaa kansalaisraateineen ja julkisen mielipiteen eri käsitteellisiä määrittelyitä, tekstin puolivälistä alkaen tarkastellaan näkemysten ja arvojen mittaamista, tieteen peruskysymyksen toimivuuden nykytilaa ja vielä päätösvalmistelua sote-tapauksessa. Vaikka esim allekirjoitaneelle näiden asioiden suhteet aukeavat pienellä miettimisellä, niin ne eivät välttämätä aukea kaikille mahdollisille lukijoille. Olisiko liian iso uhraus selkeyden vuoksi keskittyä vain modulaarisuuteen ja kuvata sitä vielä vaikka "ongelman pilkkomiseksi paloihin" ja tiukasti rajata muut asiaan liittyvät ongelmat pois? --Raimom (keskustelu) 12. huhtikuuta 2017 kello 11.19 (UTC) (type: truth; paradigms: science: relevant comment)


Taustatekstejä

James Fishkin, a key proponent of deliberative democracy, describes two approaches to public opinion, raw vs. refined: what people actually think vs. what their opinion would be after it has been tested by the consideration of competing arguments and information coscientiously offered by others who hold contrasting views. Political process can be seen as whether a filter or a mirror. The filter creates counterfactual but deliberative representations of public opinion. The mirror offers a picture of public opinion just as it is, even if it is debilitated or inattentive. The conflicting images suggest a hard choice between the reflective opinion of the filter and the reflected opinion of the mirror.[1]

It is only through the deliberations of a small face-to-face representative body that one can arrive at the "cool and deliberate sense of the community" (James Madison, Federalist No 63). ... A key desideratum in the Founders' project of constitutional design was the creation of conditions where the formulation and expression of deliberative public opinion would be possible.[1] A smallish group of randomly selected people are likely to act as a filter, while e.g. a referendum would act as a mirror. During the early days of the United States, James Madison actively designed governance structures that would enable the formation of refined public opinion in the national US policy. The electorate was such a construct, designed to enable informed argumentation about president candidates before the final vote. However, this role has completely disappeared, as nowadays the outcome of the electoral vote is known as soon as the composition of the electorate is known.

Shared understanding follows these lines of reasoning and aims to produce a deliberative outcome of informed argumentation. However, the major difference is that the deliberative process does not aim to produce a decision by the participants, but a comprehensive description of shared understanding with all relevant points and disagreements. This written description enables other people to learn and form their own opinions of the matter, and thus help in other similar decision situations. Although producing such a description may be time-consuming and labourious, re-usability of the information makes it worth the effort.

James Madison, Federalist 63

"As the cool and deliberate sense of the community ought, in all governments, and actually will, in all free governments, ultimately prevail over the views of its rulers; so there are particular moments in public affairs when the people, stimulated by some irregular passion, or some illicit advantage, or misled by the artful misrepresentations of interested men, may call for measures which they themselves will afterwards be the most ready to lament and condemn. In these critical moments, how salutary will be the interference of some temperate and respectable body of citizens, in order to check the misguided career, and to suspend the blow meditated by the people against themselves, until reason, justice, and truth can regain their authority over the public mind?"[2]

Viitteet

  1. 1,0 1,1 James Fishkin. (2011) When the people speak. Democratic deliberation and public consultancy. Publisher: Oxford University Press. ISBN 978-0199604432
  2. James Madison. (1788) The senate continued. Federalist [1]

Tieteen tarinankerronta kaipaa uusia työkaluja

Julkaistu Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 3.8.2016.

Meillä voisi olla avoin Wikipedian tapainen verkkotyötila, johon tutkijat toisivat alkuperäisaineistonsa kaikkien tutkittaviksi ja kävisivät reaaliaikaista, kriittistä keskustelua päätelmistä.

Johannes Cairns ja Johanna Muurinen (HS Mielipide 1.8.) kirjoittivat hienosti tieteen tarinan paremmuudesta erilaisiin uskomusselityksiin verrattuna. Metafora on osuva, mutta tarinaa ei kerrota johdonmukaisesti. Tuore tieteellinen tieto julkaistaan satoinatuhansina irrallisina artikkeleina, ja uuteen aihepiiriin tutustuminen vie asiantuntijaltakin viikkoja.

Systeemi on kallis sekä lukijalle että kirjoittajalle ja rajoittaa tiedon leviämistä. Lisäksi artikkeleissa julkaistuja virheitä on hankala saada korjatuksi.

Jos haluaa selvittää uusia tieteellisiä yksityiskohtia, kuten tietyn rokotteen väitettyjä haittavaikutuksia, ei esimerkiksi avoimesta Wikipediasta ole apua. Siellä kun on vain vakiintunutta tietoa esimerkiksi oppikirjoista, ja alkuperäistulosten julkaiseminen on kielletty.

Käytännöt ovat siis kaukana ihanteesta, jossa avoimuus on itsestäänselvyys ja jossa tieteen itsekorjaavuus toimii nopeasti eikä vuosien viiveellä.

Tieteen tarina olisi aivan mahdollista kirjoittaa oikeastikin. Meillä voisi olla avoin Wikipedian tapainen verkkotyötila, johon tutkijat toisivat alkuperäisaineistonsa kaikkien tutkittaviksi ja kävisivät reaaliaikaista, kriittistä keskustelua päätelmistä. Synteesi olisi kaikkien luettavissa tiiviissä ja ymmärrettävässä muodossa.

Näin ei kuitenkaan tapahdu, koska tutkijoiden tiukka tulosohjaus tunnistaa tuotoksiksi vain perinteiset artikkelit.

Tässä olisi suomalaisille tieteen rahoittajille ja hallitukselle läpimurron paikka. Ohjaamalla tutkijoiden tarmoa ja tietoa yhteisen, kritisoitavan tarinan kerrontaan päästäisiin tutkimustiedossa samaan tilanteeseen, jossa elokuvissa ja Pokémonissa jo ollaan: on yksi paikka, josta tieto löytyy ilmaiseksi niin tarkasti ja luotettavasti kuin käytännössä on tarpeen.

Tutkijoiden aika ei millään riitä kaikkien somekeskusteluissa esitettyjen virheiden korjaamiseen. Mutta kun media, somettajat, kansalaiset ja muut tutkijat pääsevät hyödyntämään yhteistä tieteen tarinaa, harhaluulojen valta murtuu.

Jouni Tuomisto
johtava tutkija
Kuopio

Huomioita menetelmästä

#: . Tämä pitää kirjoittaa englanniksi Ben Goertzia varten ja muutenkin. --Jouni Tuomisto (keskustelu) 7. huhtikuuta 2017 kello 09.03 (UTC) (type: truth; paradigms: science: relevant comment)

#: . Miten kuvataan tarpeet arvojen erityistapauksena? Onko tämä tarpeellista? Voiko tehdä niin, että arvotetaan erikseen asia ja asian negaatio eli puuttuminen? Silloin asian ja sen puuttumisen välinen arvostusero kertoo, kuinka tarpeellinen se asia on. Toimiiko tämä helpoimmin niin, että negaation arvostukselle on oma relaatio, jossa subjektina on se alkuperäinen asia? --Jouni Tuomisto (keskustelu) 14. elokuuta 2016 kello 20.07 (UTC) (type: truth; paradigms: science: relevant comment)

Teko sisältää tyypillisesti nämä relaatiot (mutta on samassa triplettitietokannassa):

  • Mitä tehdään (tehtävänkuvaus)
  • Kuka, milloin, minkä jälkeen

Voidaanko kaikki eri oliot pistää triplettitietokantaan? Olion tyyppi pitää ilmoittaa jotenkin. Tägillä? Jos olio on tägätty tiettyyn tyyppiin, siihen lisätään oletusarvoisesti tietyt qualifierit.

Voi olla asia ja sillä monta tulkintaa. Kuitenkin jokainen tulkinta esitetään omana asianaan, jonka totuudenmukaisuutta keskustelijat sitten voivat arvioida. Eli tulkinta pelkistyy yksittäisen asian totuudenmukaisuuden arvioinniksi. Kokonaisuus puolestaan selviää sillä, että eri tulkinnat kytketään "kuuluu joukkoon" relaatiolla siihen asiaan, jonka tulkintoja ne ovat. Tulkintojen keskinäistä loogisuutta voidaan arvioida ja näistäkin voidaan esittää eri tulkintoja.

  • Kategoriset päätökset eivät tule mukaan utiliteettifunktioon vaan ne poistavat päätösvaihtoehtoja tarkastelusta.
  • Jos päädytään päätelmään päätösvaihtoehdoista joista ei olla itse päättämässä, seurauksena on poliittista liikehdintää varsinaisen päättäjän taivuttelemiseksi, jotta epätoivotut vaihtoehdot eivät tulisi valituksi tai jope kokonaan poistuisivat tarkasteltavien listalta.
  • Indikaattori pitää lisätä oliotyyppeihin.
  • Pitää olla myös kausaalimalli päätöksistä indikaattoreihin. Jokaisen kansalaisen ei tosin tarvitse pitää tätä relevanttina.
  • Hyvyys ja tärkeys ovat kaksi eri asiaa ja ne pitää toisistaan riippumattomasti pystyä kuvaamaan eli niiden pitää olla omina relaatioinaan. Jos tärkeys on nolla se tarkoittaa että henkilö pitää asiaa täysin epärelevanttina.
  • Tässä kuvauksessa ei vielä kunnolla selviä se että rokotuspäätöksiä tehdään vuosittain satojatuhansia ja niiden yhteisvaikutus näkyy laumasuojassa. Tämä on kuitenkin tärkeä näkökohta. Miten se tehdään helposti ilman että simuloidaan satojatuhansia rokotuspäätöksiä?
    • Tehdään attribuutti toistuu kertaa vuodessa jolloin päätöksen volyymi selviää. Sitten voisi olla relaation qualifierina kuvaus siitä, millä ehdoilla relaatio pätee. Esimerkiksi: jos yksittäistapahtuma niin. Jos kaikki yhteensä niin. Mitä enemmän sitä. Vasta kun kaikki niin.
  • Onko jos-niin-relaatio koskaan kausaalilinkki vai käytetäänkö sitä vain loogisissa päätelmissä?
    • Jos-niin nuoli on mallissa päättelyä eikä kausaalisuutta. On ehkä parempi etä sitä ei käytetä molempiin vaan kausaalinuoli on erikseen. Kausaalinuolen nimi on "vaikuttaa" (ei "aiheuttaa" kuten kirjoitin aiemmin).
  • Päätösasiasta pitää lähteä kausaalinuoli ainakin yhteen indikaattoriin. Relaatio ei lähde yksittäisestä vaihtoehdosta vaan koko päätöksestä ja indikaattori vastaavasti saa arvoja ehdolla eri vaihtoehdot.

Indikaattori on asia joka on merkitty tärkeäksi. Sillä on usein mutta ei välttämättä myös preferenssifunktio.

  • Mielenkiintoista on että rokotuskattavuus on eri päätöksissä eri rajauksella. Rokotuspäätös on yksilökohtainen ja silloin kattavuuskin koskee vain tätä yksilöä. Rokotuspakko kouluissa taas on koulukihtaimem ja koskee koulun oppilaita joiden joukossa yksilöt ovat. Onko jotain helppoa tapaa toteuttaa tämä muuten kuin simuloimalla koko väestö?

Ilmiö vs asia. Muuttujat kuvaavat ilmiötä, kun taas asiat ovat tosiasiaväitteitä tai preferenssejä. Niinpä väitteiden välille on mielekästä vetää jos - niin nuolia mutta ilmiöiden välille ei. Ilmiöiden välille puolestaan on mielekästä vetää vaikuttaa-nuolia. Muuttujat kannattaa siis piirtää kaavioihin eri tavalla kuin väitteet.

Miten kytketään toisiinsa muuttuja ja väite, jos väite on joko dataa muuttujaan tai osa vastausta? Onko syytä ajatella, että se aina ajatellaan datana muuttujaan nähden ja sisällytetään muuttujan sisäiseen pohdintaan? Entä jos muuttuja tuottaa tiedon väitteen todenperäisyydestä? Jos tämä onkin tärkeämpi suuntaa kaavion kannalta? Tämä olisi sikäli perusteltua, että muuttujat ovat tieteellisiä olioita, jotka ammentavat sisältönsä tutkimusaineistoista ja ovat ainakin periaatteessa riippumattomia esitetyistä väitteistä tai preferensseistä. Mutta silloinhan tämä relaatio on yksinkertaisesti jos-niin, koska jos muuttuja saa tietyn arvon niin silloin väite saa tietyn arvon. Mutta tämähän käy järkeen, koska muuttujista voi ammentaa tietoa poliittiseen keskusteluun.

Kannattaa kuitenkin huomata, että yleensä väitteet ovat muuttujien sisällä osana keskustelua vastauksen sisällöstä. Näiden väitteiden informaation voi ajatella kulkevan väitteestä kohti muuttujan vastausta. Mutta tällä ei oikeastaan ole väliä, koska näitä väitteitä ei politiikkakaavioon tarvitse piirtää.

Politiikkakaavioille muuten pitäisi keksiä jokin naseva ja kuvaava nimi. Jo kauan sitten otin käyttöön termin laajennettu syykaavio (Help:Extended causal diagram), mutta syysuhteet eivät välttämättä ole avainasemassa näissä kaavioissa, joissa tarkastellaan nimenomaan poliittista argumentaatiota. Päätös lienee useimmiten läsnä, mutta päätöskaavio terminä vaikuttaa kaaviolta, jossa kuljetaan polkua pitkin ja risteyksissä kysymyksen perusteella käännytään eri suuntiin. Politiikkakaavio ei ole naseva, mutta käytän sitä toistaiseksi.