Kasvihuonekaasupäästöjen kehitys ja niihin vaikuttaminen pääkaupunkiseudulla

Tämän sivun teksti on julkaisusta Pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030 - Ilmastonmuutoksen hillintä keskeiseksi osaksi kaupunkien suunnittelua ja päätöksentekoa.

Sisällysluettelo

1 Kasvihuonekaasupäästöjen kehitys pääkaupunkiseudulla
- 1.1 Nykyinen tilanne ja kehitys vuodesta 1990
- 1.2 Kehitystrendejä vuoteen 2030
2 Kaupunkien vaikutusmahdollisuudet päästöjen vähentämiseen
3 Tehdyt toimet ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi pääkaupunkiseudulla
4 Johtopäätöksiä
5 Katso myös

Kasvihuonekaasupäästöjen kehitys pääkaupunkiseudulla

Nykyinen tilanne ja kehitys vuodesta 1990

Pääkaupunkiseudulla syntyviä päästöjä on tässä raportissa tarkasteltu kulutetun energian näkökulmasta eli on laskettu seudulla kulutetun hiilienergian tuottamisesta syntyneet päästöt. Syntyviä päästöjä ja niiden kehitystä arvioidaan asukasta kohden laskien. Tavoitteena on ollut tunnistaa asukkaan energiankulutukseen vaikuttavat ratkaisut, joiden merkitys kasvihuonekaasupäästökehityksen kannalta on suuri.

Kulutuksen perusteella laskettuna kasvihuonekaasupäästöt olivat pääkaupunkiseudulla yhteensä noin 6,2 miljoonaa tonnia hiilidioksidi-ekvivalenttia vuonna 2004, mikä oli noin 8 prosenttia koko maan päästöistä. Asukasta kohti tämä tarkoittaa noin kuutta tonnia hiilidioksidi-ekvivalenttia vuodessa.

Kuva 1. Pääkaupunkiseudun päästöjen kehitys energiankulutusmuodoittain 1990–2004.

Noin miljoonan asukkaan pääkaupunkiseudulla syntyy lähes viidennes koko maan kotitalouksien ja palvelujen aiheuttamista päästöistä. Päästöosuus vastaa seudun väestöosuutta. Työpaikkoja pääkaupunkiseudulla on vajaat 600 000 eli yli 25 prosenttia kaikista Suomen työpaikoista. Koko maan palvelualan työpaikoista pääkaupunkiseudulla on peräti kolmannes, kun taas teollisuuden työpaikkoja on vain 16 prosenttia. (Tilastokeskus). Eniten eli 43 prosenttia päästöistä syntyy rakennusten lämmityksestä kaikki lämmitysmuodot mukaan lukien. Sähkön kulutus aiheuttaa 28 prosenttia ja liikenne lähes neljänneksen päästöistä. Teollisuuden ja työkoneiden polttoaineen kulutuksen sekä jätteiden ja jäteveden käsittelyn osuudet päästöistä ovat yhteensä vain noin viisi prosenttia.

Voimakkainta päästöjen kasvu on ollut sähkönkulutuksessa. Liikenteen päästöt ovat viime vuosina olleet loivassa nousussa. Jätehuollon päästöt puolestaan ovat vähentyneet merkittävästi tehokkaan kaatopaikkakaasujen talteenoton ansiosta. Kaukolämmityksen päästöt ovat vähentyneet huomattavasti, mikä on pääosin seurausta Helsingin Energian siirtymisestä tuotannossaan yhä enemmän kivihiilestä maakaasuun (kuva 1). Koska merkittäviä tuotantomuutoksia ei ole tapahtunut enää 2000-luvulla, on myönteinen päästökehitys pysähtynyt. Kaukolämmön päästöjen kasvu 2000–2004 on seurausta teollisuuden ja muiden erillislämmitettyjen kiinteistöjen liittymisestä kaukolämpöön. Kaukolämpöön siirtyminen vähentää kasvihuonekaasuja. (kuva 1)

Päästöjen kasvu on sähkönkulutuksen osalta ollut voimakasta. Kaukolämmön tuotannossa ja jätehuollossa saavutetut päästöjen vähennykset ovat kuitenkin pystyneet kompensoimaan tämän niin, että asukasta kohden lasketut päästöt ovat pääkaupunkiseudulla laskeneet 10 prosenttia vuodesta 1990 (taulukko 1).

**Taulukko 1. Pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöt yhteensä sekä asukasta kohti vuosina 1990, 2000 ja 2004**
	Kokonaispäästöt miljoonaa tonnia CO₂-ekv.	Päästöt/asukas tonnia CO₂-ekv.
1990	5,8	7,06
2000	5,5	5,78
2004	6,2	6,33
Muutos 1990–2004	+7 %	-10 %

Kokonaispäästöt ovat tarkastelujaksolla kasvaneet noin seitsemän prosenttia, mutta samaan aikaan väestönkasvu alueella on ollut yli 18 prosenttia, eli lähes 150 000 asukasta. Lisäksi työpaikkojen määrä alueella on lisääntynyt.

Kuva 2. Pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasujen kokonaispäästöjen jakautuminen energiankuluttajan ja -kulutusmuodon mukaan vuonna 2004.

Viime vuosina päästöt ovat kääntyneet kasvuun. Kokonaispäästöt olivat vuonna 2004 noin 12 prosenttia korkeammat kuin vuonna 2000. Kasvihuonekaasupäästöjen kasvu uhkaa jatkua lähitulevaisuudessa, ellei uusiin voimakkaisiin toimenpiteisiin sen estämiseksi ryhdytä. Kotitaloudet ovat suurin päästöjen aiheuttaja, mutta palvelujen merkitys on lähes yhtä suuri. Teollisuuden osuudeksi jää noin kahdeksasosa päästöistä. (kuva 2)

Lähes 90 prosenttia päästöistä aiheutuu kotitalouksien ja palveluiden energian käytöstä. Kokonaispäästöjen jakautuminen kotitalouksien, palvelujen ja teollisuuden kesken on esitetty kuvassa 2. Lämmitys päästölähteenä on erityisen suuri kotitalouksissa. Asuntojen lämmityksestä aiheutuu lähes puolet kotitalouksien päästöistä, kun liikkuminen muodostaa kolmanneksen ja sähkönkulutus viidenneksen päästöistä. Vain kotitalouksissa kaukolämmön lisäksi myös muut lämmitysmuodot muodostavat huomattavan osan päästöistä. Palvelujen sähkönkulutus aiheuttaa 40 prosenttia päästöistä ja lämmitys noin 45 prosenttia.

Teollisuudessa päästöt jakautuvat varsin tasan sähkönkulutuksen, kuljetusten ja oman polttoaineen käytön kesken. Vaikka teollisuuden omien polttoaineiden käyttö ei muodosta kovin merkittävää osuutta pääkaupunkiseudun kokonaispäästöistä, aiheuttaa se kuitenkin lähes 30 prosenttia teollisuuden päästöistä. Merkittäviä päästöjen aiheuttajia teollisuudessa ovat myös sähkönkulutus ja liikenne.

Kehitystrendejä vuoteen 2030

Ilman erityisiä toimia arvioidaan pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasujen kokonaispäästöjen vuonna 2030 pysyvän suunnilleen vuoden 2004 tasolla (kuva 3). YTV:ssa tehdyssä trendilaskelmassa kehitys jatkuu tärkeimpien energiankulutukseen vaikuttavien muuttujien kannalta suunnilleen samanlaisena kuin vuosina 1990–2004. Energiantuotannon päästöjen osalta otetaan huomioon kansainväliset sopimukset ja niiden edellyttämät päästövähenemät. Laskelmia ja niiden perusteita on tarkemmin selostettu liitteessä 1.

Kuva 3. Trendilaskelmat pääkaupunkiseudun päästöjen kehityksestä vuosille 2010 ja 2030 sekä vertailutiedot vuosilta 1990–2004 energiamuodoittain. Pylväät kuvaavat kokonaispäästöjä ja viiva asukasta kohden laskettuja päästöjä

Trendilaskelmassa on otettu huomioon voimassa oleva lainsäädäntö ja sen uudisrakennusten energiatehokkuudelle asettamat vaatimukset. Näiden on ennakoitu edelleen kiristyvän, joka johtaa ominaislämmönkulutuksen laskuun. Myös nykyisen rakennuskannan energiatehokkuuden ennustetaan paranevan. Siihen vaikuttaa energian hinnan nousu ja kiristyvä lainsäädäntö. Rakennusten lämmitystapajakaumassa ei trendilaskelmassa tapahdu suurta muutosta vaan kaukolämpö pysyy hallitsevana. Sähkölämmitys pysyy tärkeimpänä pientalojen lämmitystapana, eikä vanhoissa öljylämmitteisissä rakennuksissa siirrytä juurikaan käyttämään muita energianlähteitä. Kaukolämmityksen ominaispäästöjen oletetaan alenevan merkittävästi kansainvälisten sopimusten, kuten Kioton pöytäkirjan ja EU:n sisäisen päästökaupan seurauksena.

Sähkönkulutuksen oletetaan kasvavan nykyistä vauhtia sähkön hinnan noususta huolimatta. Sähköntuotannon ominaispäästöjen oletetaan alenevan merkittävästi kansainvälisten sopimusten seurauksena.

Päästöjen kasvua hillitsee pääasiassa rakennusten energiankulutuksen ja -tuotannon ominaispäästöjen lasku. Myös jätteen käsittelyn päästöt vähenevät. Muilla toimintasektoreilla päästöt pysyvät ennallaan tai kasvavat. Trendilaskelma osoittaa, että liikenteen päästöt kasvavat suhteellisesti kaikkein eniten. Se onkin ainoa sektori, jossa sekä kokonaispäästöt että asukaskohtaiset päästöt kasvavat. Myös sähkönkulutuksen kasvu on hyvin huolestuttava trendi, etenkin siinä tapauksessa, että sähköntuotannon päästöt eivät kehitykään EU:n tavoitteiden mukaisesti.

Kaupunkien vaikutusmahdollisuudet päästöjen vähentämiseen

Liikenne

Kuva 4. Liikenteen kasvihuonekaasupäästöjen jakautuminen kulkuneuvolajeittain pääkaupunkiseudulla vuonna 2004 (ilman lentoliikennettä).

Ajoneuvoliikenteen päästöjen kehitys

Liikenne on kolmanneksi suurin päästölähde pääkaupunkiseudulla ja se aiheuttaa 20 prosenttia päästöistä. Liikenteen kasvuun liittyy merkittävien kasvihuonekaasupäästöjen ohella muitakin huomattavia haittoja, kuten ruuhkautuminen, ilmanlaadun huononeminen, melun lisääntyminen ja liikenneturvallisuuden heikkeneminen.

Kuva 5. Energiankulutus eri kulkuneuvoilla henkilökilometriä kohti (VTT, HKL 2006).

Henkilöliikenne aiheuttaa selvästi suurimman osuuden, lähes 65 prosenttia liikenteen päästöistä. Tavaraliikenteen osuus on loput noin 35 prosenttia riippuen siitä, kuinka laiva- ja junaliikenteen päästöt jaetaan tavara- ja henkilöliikenteen kesken (kuva 4).Liikenteen kokonaispäästöjen kasvu asukasta kohti on ollut vuosina 1990–2004 vähäistä liikennemäärien voimakkaasta kasvusta huolimatta. Tämä johtuu ajoneuvojen ominaisenergiankulutuksen pienenemisestä. Tämä kehitys on kuitenkin aivan viime vuosina pysähtynyt (kuva 6). Ajoneuvojen ominaispäästöt riippuvat polttoaineen kulutuksesta ja polttoaineesta.

Kuva 6. Suomen ensirekisteröityjen henkilöautojen CO₂-ominaispäästö 1993- 2005 (Liikenne ja viestintäministeriö)

Eri kulkumuotojen energiankulutus ja kasvihuonekaasupäästöt eroavat huomattavasti toisistaan. Yleisesti ottaen joukkoliikenteen käyttö on ympäristön kannalta edullisempaa kuin yksityisautoilu. Esimerkiksi henkilöautolla energiankulutus on kolmetoistakertainen verrattuna metroon henkilökilometriä kohden. Metro kuluttaa vain 0,17 megajoulea henkilökilometriä kohden kun henkilöautolla kulutus on 2,2 megajoulea henkilökilometriltä. Linja-auto, raitiovaunu ja lähiliikennejuna asettuvat energiankulutukseltaan näiden väliin. Laiva- ja lentoliikenteessä on henkilökilometriä kohden laskettu energiankulutus korkeampi kuin henkilöautoliikenteessä.

Liikenteen päästöihin vaikuttaminen

Yksi tehokkaimmista keinoista vaikuttaa liikenteen päästöihin on edistää joukkoliikennettä. Joukkoliikenteen käyttöön voidaan vaikuttaa merkittävästi taloudellisella ohjauksella sekä suunnitteluohjauksella. Edulliset matkalippujen hinnat, nopeat kulkuyhteydet ja lyhyet vuorovälit sekä hyvä laatutaso ovat tärkeimpiä tekijöitä joukkoliikenteen kilpailukyvyn kannalta.

Vuoteen 1995 asti joukkoliikennematkat ovat lisääntyneet selvästi hitaammin kuin henkilöautomatkat. Tämä on johtanut jatkuvaan joukkoliikenteen kulkutapaosuuden laskuun (kuva 7).

Kuva 7. Henkilöauto- ja joukkoliikennematkojen määrän ja osuuksien kehitys vuodesta 1966 vuoteen 2000 pääkaupunkiseudulla sekä joukkoliikenteen kulkutapaosuuden kehitys vuoteen 2005 (YTV 2007)

Osuuden lasku saatiin vähäksi aikaa pysähtymään 39 prosenttiin. Joukkoliikenteen lippujen hinnat pidettiin kilpailuttamisen ansiosta kohtuullisen edullisina ja joukkoliikennejärjestelmään tehtiin useita parannuksia. Lisäksi Helsingin kantakaupunkiin rakennettiin paljon asuntoja hyvien joukkoliikenneyhteyksien varteen ja lähelle työpaikkoja. Viime vuosina joukkoliikenteen kulkutapaosuus on kääntynyt uudelleen laskuun ja se on tällä hetkellä noin 36 prosenttia (v. 2006). Liikennemäärät eivät kantakaupungissa ole kasvaneet vuodesta 1990, vaan kasvu on tapahtunut Espoon ja Vantaan sisällä sekä Helsingin rajalla.

Joukkoliikenteellä hoidetaan noin 40 prosenttia matkoista ja aiheutetaan vain noin 10 prosenttia kasvihuonekaasupäästöistä. Yksityisautoilla tehdään 60 prosenttia matkoista ja aiheutetaan yli 50 prosenttia päästöistä. Jokainen joukkoliikenteen kulkutapaosuuden prosenttiyksikön kasvu vähentäisi liikenteen kasvihuonekaasupäästöjä suoraan noin 0,6 prosenttia. Kun ruuhkautuminen samalla vähenee, on todellinen vaikutus jonkin verran suurempi. Kulkutapaosuuteen vaikuttamalla on mahdollista saada nopeimmin ja suurimmat vähennykset liikenteen päästöihin.

Kuva 8. Ajoneuvosuoritteen ja liikenteen hiilidioksidipäästöjen suhteellinen kehitys (Liikennejärjestelmätyössä PLJ 2007 tehty laskelma)

Helsingin seudun yhdyskuntarakenne on jo levittäytynyt laajalle alueelle ja mm. työssäkäyntimatkat ovat pidentyneet. Pääkaupunkiseudun liikennejärjestelmätyössä (PLJ) on arvioitu, että vuoteen 2030 mennessä liikennemäärät pääkaupunkiseudulla kasvavat 45 prosenttia. ja vastaavasti kasvihuonekaasupäästöt nousevat 25 prosenttia. Muualla Uudellamaalla liikennemäärien arvioidaan kasvavan vielä enemmän, 60 prosenttia ja kasvihuonekaasupäästöt nousevat 30 prosenttia. Tavoiteltavaa olisi asukkaiden liikkumistarpeen vähentäminen kilometreissä mitattuna. Monet seikat kaupunkirakenteen kehityksessä johtavat kuitenkin päinvastaiseen suuntaan. Hyvällä kaavoituksella voidaan tehokkaasti edistää myös kävellen ja pyörällä tehtyjen matkojen määrää.

Kuva 9. Joukkoliikenteen kulkutapaosuuden kehitys vuoteen 2005 Helsingin kantakaupungissa ( HKL).

Valtio voi verotuspäätöksillä ohjata vähäpäästöisten ajoneuvojen hankintoja. Kaupungit voivat halutessaan ottaa erilaisia keinoja käyttöön. Kaupungeilla on esimerkiksi mahdollisuus ohjata omia hankintojaan kohti vähäpäästöisempiä ajoneuvoja. Kasvihuonekaasupäästöt voidaan ottaa yhdeksi kilpailutuskriteeriksi kaupungin omistamien ajoneuvojen ja ostamien kuljetuspalveluiden osalta. Kaupungeilla on myös tärkeä tehtävä tarjota henkilöautolle vaihtoehtoisiin liikkumismuotoihin liittyvää tietoa mahdollisimman helposti, ajantasaisesti ja asukkaiden tarpeita parhaiten vastaavasti.

Laivaliikenteen päästöt

Helsingin satamien kautta kulkee 55 prosenttia koko maan matkustajaliikenteestä, 71 prosenttia kuorma-autoista ja perävaunuista, 30 prosenttia konteista ja lähes neljännes yksiköidystä tavaraliikenteestä (Helsingin satama 2006).

Helsingin satamissa käyneiden matkustaja- ja rahtialusten hiilidioksidipäästöt olivat yhteensä noin 110 000 tonnia vuonna 2005 (VTT 2005b). Laivaliikenteen kasvun myötä myös hiilidioksidipäästöt ovat kasvaneet. Kasvu on ollut pääkaupunkiseudulla noin 60 prosenttia vuodesta 1990.

Vesiliikenteen energian ominaiskulutus henkilöliikenteessä on yllättävän suuri, vaihdellen matkustaja-autolauttojen 4,3 megajoulesta henkilökilometriä kohden muiden matkustajalaivojen 8 megajouleen henkilökilometrille. Tavaraliikenteessä kuitenkin energiankulutus tonnikilometriä kohden on jonkin verran pienempi kuin esimerkiksi maantieliikenteessä vaihdellen säiliöalusten 0,23 megajoulesta autolauttojen 0,46 megajouleen tonnikilometriltä (VTT:n MEERI-laskentajärjestelmä 1999). Jälkimmäinen vastaa tavarajunaliikenteen energiankulutusta.

Laivojen hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen liittyvä keskustelu on vasta käynnistymässä. Laivaliikenteen kasvihuonekaasupäästöt eivät kuulu Kioton pöytäkirjan tai EU:n päästökaupan piiriin. Laivaliikenteen hiilidioksidipäästöjen hillitsemiseksi ei ole käynnistynyt merkittäviä kansainvälisiä tai kansallisia toimia eikä sopimuksia ole solmittu. Päinvastoin laivaliikenteen tavanomaisten päästöjen, kuten rikkidioksidin ja typenoksidien päästöjen hillitsemiseen tähtäävien rajoitusten on laskettu lisäävän globaaleja hiilidioksidipäästöjä.

Lentoliikenteen päästöt

Pääkaupunkiseudun lentoasemien, lähinnä Helsinki-Vantaan, kautta kulkee noin 75 prosenttia koko maan lentomatkustajista. Lentoliikenteen matkustajamäärä on kasvanut 48 prosenttia vuosina 1996–2006. Erityisesti ulkomaanlentojen matkustajamäärät ovat kasvaneet paljon (80 %).

Hiilidioksidipäästöt eivät kuitenkaan ole kasvaneet samassa suhteessa. Tekniikan kehittyminen on vähentänyt ominaisenergiankulutusta merkittävästi, jopa 70 prosenttia neljänkymmenen vuoden aikana (Finavia 2007, Ilmasto.org 2007). Energian ominaiskulutus kotimaan lentoliikenteessä vaihtelee 2,2–3,1 megajoulea henkilökilometrillä konetyypistä ja matkan pituudesta riippuen. Luvut on laskettu keskimääräisillä täyttöasteilla (VTT 2005a).

Kuva 10. Helsinki-Vantaan lentokentän matkustaliikenteen kehitys 1998-2006 sekä ennuste vuoteen 2025. Lähde: Finavia.

Lentoliikenteen hiilidioksidipäästöt pääkaupunkiseudulla olivat vuonna 2006 yhteensä noin 165 000 tonnia ja polttoaineenkulutus vähän alle 52 000 tonnia. Tämä vastaa noin 10 prosenttia liikenteen kokonaispäästöistä. Lukuun on sisällytetty myös Finavian maaliikennekaluston päästöt. Lentoliikenteen hiilidioksidipäästöt pääkaupunkiseudulla ovat kasvaneet 58 prosenttia vuodesta 1990 vuoteen 2004 (Finavia 2007).

Lentoliikenteen päästöjä vähennetään jatkossa lähinnä teknisten kehitysprojektien, ilmatilan käytön optimoinnin ja päästökaupan avulla. EU:n komissio on valmistellut lainsäädäntöä, joka liittäisi lentoliikenteen vuonna 2005 aloitettuun kiinteiden lähteiden päästökauppaan. Komissio julkaisi joulukuussa 2006 ehdotuksensa direktiiviksi, joka toisi lentoliikenteen asteittain päästökauppaan vuoden 2011 alusta.

Maankäyttö

Maankäytön hajaantumisen vaikutus päästöihin

Kuva 11. Liikenteessä vuosittain kulutettu polttoaine henkeä kohden ja väestöntiheys.

Kuva 12. Aluetehokkuus pääkaupunkiseudun rakennetuilla alueilla (YTV).

Kuva 13. Asemanseutujen joukkoliikenteen käyttäjäpotentiaalit 600 metrin säteellä asemasta. Kriteerinä on asukkaiden (2007) ja työpaikkojen (2004) lukumäärien perusteella laskettu tiheys (YTV 2007).

Maankäytön ja yhdyskuntarakenteen suunnittelu on kasvihuonekaasupäästökehityksen kannalta erityisen tärkeä siksi, että rakentamisen vaikutukset ulottuvat pitkälle tulevaisuuteen. Asuntojen, työpaikkojen ja palvelujen sijoittuminen vaikuttaa liikenteen kehittymiseen ja sitä kautta kasvihuonekaasupäästöjen syntymiseen. Maan käyttöratkaisut vaikuttavat myös kaukolämmön käyttömahdollisuuksiin ja näin yhdistetyn sähkön ja lämmöntuotannon tehokkuuteen.

Pääkaupunkiseudun viime vuosikymmenien kasvu ja yhdyskuntarakenteen leviäminen on johtanut erityisesti henkilöautoliikenteen voimakkaaseen lisääntymiseen sekä joukkoliikenteen kulkutapaosuuden supistumiseen. Työmatkat seudun sisällä ovat pidentyneet. Pääkaupunkiseudulle tullaan myös entistä kauempaa töihin. Lisäksi vapaa-ajan liikenne on kasvanut huomattavasti.

Seudun väljä rakenne näkyy suurena polttoaineen kulutuksena liikenteessä. Pääkaupunkiseutu ja Helsinki erottuvat tässä suhteessa muista Euroopan kaupungeista ja vertautuvat lähinnä amerikkalaisiin autokaupunkeihin (kuva 11).

Nykyinen pääkaupunkiseutu on eurooppalaisittain tarkasteltuna väljästi rakennettu. Rakennettujen alueiden aluetehokkuusluku eli rakennetun kerrosalan suhde maapinta-alaan on koko seudulla keskimäärin 0,25. Suurin osa pääkaupunkiseudun rakennetusta alueesta jää aluetehokkuudeltaan selvästi alle tämän keskimääräisen luvun. Tiivein rakenne rajoittuu Helsingin kantakaupunkiin. (kuva 12).

Suuri osa nykyisistä rakennetuista alueista sijaitsee erittäin edullisesti joukkoliikenteen käyttömahdollisuuksia ajatellen. Kolme neljästä seudun asukkaasta asuu ja yli neljä viidesosaa työskentelee ns. joukkoliikennekaupungin alueella. Kriteerinä on tällöin alle 400 metrin kävelyetäisyys lähimmälle joukkoliikenteen pysäkille, jolta on vuorokaudessa vähintään 70 vuoroa Helsingin keskustaan ja vähintään 50 vuoroa lähimpään aluekeskukseen.

Raideliikenteen vaikutuspiirissä seudulla asuvien osuus ei ole viime vuosikymmeninä kasvanut. Vajaa puolet (44 %) seudun väestöstä asuu alle kilometrin etäisyydellä lähimmästä juna- tai metroasemasta. Vastaava osuus työpaikoista on 54 prosenttia.

Tiukemmalla 600 metrin säteellä tarkastellen jää joukkoliikenteen käyttäjäpotentiaali eli asukkaiden ja työpaikkojen määrä monilla asemanseudulla riittämättömäksi. Vain viidellä asemalla Helsingin kantakaupungissa ylletään eurooppalaisittain arvioiden ”erinomaiseen” tiheyteen eli maankäyttöön, jossa yhteenlaskettuna on yli 20 000 asukasta ja työpaikkaa neliökilometrillä (ks. kuva 13).

Suurella osalla asemanseuduista asutuksen tiheys näyttää kuitenkin olevan riittävä joukkoliikenteen käyttäjäpotentiaalia ajatellen eli tiheys on 5000–10 000 asukasta ja työpaikkaa neliökilometrillä. Neljällä asemanseudulla tiheys yltää luokkaan ”hyvä” eli tiheys on 10 000–20 000 asukasta ja työpaikkaa neliökilometrillä (ks. kuva 13).

”Riittämätön” tai ”täysin riittämätön” väestö- ja työpaikkapohja on joukkoliikenteen kannattavuutta ajatellen kaikkiaan 17 asemanseudulla eli maankäytön tiheys jää alle 5000 asukasta ja työpaikkaa neliökilometrillä. Näillä alueilla on selkeästi täydennysrakentamisen tarvetta. Sama tilanne on useilla asemilla Etelä-Espooseen suunnitellun metrolinjan varressa (kuva 13).

Maankäytön ratkaisujen vaikutus kasvihuonekaasujen määrään

Kuva 14. Rakentamisen tehokkuus eräissä Euroopan kaupungeissa. Pylväät kuvaavat matalalla tehokkuudella rakennettujen asuntoalueiden kerrosalan osuutta kaikista 1950-luvun jälkeen rakennetuista asuntoalueista. (EEA 2006)

Maankäytön suunnittelulla voidaan hillitä syntyviä kasvihuonekaasupäästöjä yhdyskuntarakennetta eheyttämällä ja täydentämällä.

Maankäytön suunnitteluun liittyy kuitenkin ristiriitaisia paineita. Monet kehitystekijät ovat omiaan hajottamaan kaupunkirakennetta ja lisäämään liikennetarvetta sekä heikentämään joukkoliikenteen kehittämisedellytyksiä. Seudun kasvu vaatii uusia rakentamisalueita, pientalojen kysyntä lisää hajarakentamista ja omakotialueiden kaavoitustarvetta. Kaupan keskittyminen suuriin hypermarketteihin lisää liikennettä.

Myös väestön vanheneminen ja pienten asuntokuntien ja yksin asuvien määrän kasvu nostaa esiin toisen näkökulman asuntotuotannon sijoittamiseen ja asuntotyyppeihin, liikkumisen edellytyksiin ja palvelujen kysyntään ja saavutettavuuteen. Lisäksi seudun väestönkasvusta merkittävän osuuden muodostavat tulevaisuudessa ulkomaalaistaustaiset henkilöt.

Kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisen tarve edellyttää liikenteen kasvun hillintää sekä liikenteen siirtämistä henkilöauton käytöstä kevyen liikenteen ja joukkoliikenteen käyttöön. Seudun maankäytön suunnittelun ja kilpailukyvyn keskeinen haaste onkin, kuinka turvata seudun kasvu ja monipuolinen asuntotuotanto, tarjota hyvin joukkoliikenteellä saavutettavia pientaloalueita sekä samalla hillitä erityisesti henkilöautoliikenteen kasvua.

Työpaikkojen sijoittaminen yhdyskuntarakenteen kannalta keskeisiin paikkoihin turvaa osaltaan joukkoliikenteellä hyvin sujuvat työmatkat. Väestörakenteen vanhenemisen myötä seutua uhkaavaa työvoimapula voi heikentää seudun kilpailukykyä. Hyvät ja toimivat joukkoliikenneyhteydet parantavat tällöin osaltaan myös työvoiman saatavuutta.

Sähkönkulutus

Sähkönkulutuksen aiheuttamien päästöjen kehitys

Sähkönkulutus, lämmityssähkö mukaan lukien, on merkittävä päästöjen aiheuttaja 31 prosentin osuudella kokonaispäästöistä. Sähkönkulutuksen jakautuminen toimintasektoreittain sekä sähkölämmityksen osuus kulutuksesta on esitetty kuvassa 15. Palvelujen vaikutus sähkönkulutukseen on erityisen suuri. Myös kotitalouksien lämmitykseen käyttämän sähkön osuus nousee merkittäväksi. Kulutussähköllä tarkoitetaan kaikkea muuta sähkönkulutusta paitsi lämmityssähköä. Asukasta kohti laskettu sähkönkulutus pääkaupunkiseudulla on kasvanut vuosittain noin prosentin, kuten Suomessa keskimäärinkin.

Helsingissä yksityiset ja julkiset palvelut kuluttavat yhteensä 60 prosenttia kaikesta sähköstä. Sen sijaan Espoossa kotitalouden muodostava suurimman kuluttajaryhmän. Vantaalla kotitaloudet ja yksityiset palvelut ovat suunnilleen samansuuruisia ja teollisuuden osuus on noin viidennes. Vantaalla teollisuuden osuus on kaksinkertainen Espooseen ja Helsinkiin verrattuna. Sähkönkulutuksen jakautuminen ei ole suuresti muuttunut vuodesta 1990.

Taulukossa 2 on esitetty, kuinka kotitalouksien sähkönkulutus asukasta kohti on kehittynyt ja kuinka paljon kuluu sähköä työpaikkaa kohti, pois lukien sähkölämmitys. Lämmitykseen kuluva sähkömäärä perustuu arvioon keskimääräisestä neliökohtaisesta kulutuksesta.

Kuva 15. Kulutus- ja lämmityssähkön kulutuksen jakautuminen energian käyttäjän mukaan pääkaupunkiseudulla vuonna 2004.

**Taulukko 2. Eri sektoreiden kulutussähkön käyttö asukasta ja työpaikkaa kohti pääkaupunkiseudulla vuonna 2004 ja muutos vuodesta 1990.**
Kulutussektori	Helsinki		Espoo		Vantaa
Kulutussektori	kWh/a	muutos 90-04	kWh/a	muutos 90-04	kWh/a	muutos 90-04
Kotitaloudet/asukas	1937	+13%	2513	+26%	2194	+20%
Teollisuus/työpaikka*	7900	+1%	8833	-2%	14734	+18%
Palvelut+julkinen/työpaikka	8051	+34%	8846	+12%	9772	+35%

*teollisuustyöpaikkoihin luetaan myös rakentaminen

Sähkön kulutus on kasvanut voimakkaasti sekä palveluissa että kotitalouksissa. Palvelujen sähkönkulutuksen syynä on mm. toimistolaitteiden, erityisesti tietokoneiden yleistyminen. Tämä jatkui voimakkaana vielä yhdeksänkymmentäluvun alussa. Lisäksi paljon sähköä kuluttava jäähdytys on yleistymässä. Merkittävä palvelutilojen, esimerkiksi koulujen ja kaupallisten palveluiden kulutusta lisäävä tekijä ollut rakennusten käyttöajan kasvu, joka lisää sekä lämmitysenergian että sähkönkulutusta. Toisaalta juuri olemassa olevien julkisten tilojen monipuolinen käyttö on ekotehokasta, jos näin voidaan välttää uusien rakentamista.

Kaikkien kaupunkien kotitaloussähkönkulutuksen tasoa voi pitää korkeana. Esimerkiksi Kaliforniassa kotitaloussähkönkulutus on 2300 kWh/asukas vuodessa ja Tanskassa 1200 kWh/asukas (Keeling & Whorf 2005). Kotitalouksien sähkökulutuksen kasvu johtuu hyvin monista eri syistä.

Sähkölämmitys on selkeästi suurin kotitalouksien sähkönkulutusta kasvattava tekijä.

Kaupunkien väliset erot sähkönkulutuksessa ovat yllättävän suuria eivätkä kovin helposti selitettävissä. Sähkönkulutuksen kasvun syitä ja niihin vaikutuskeinoja on tarve selvittää, jotta oikeanlaisiin toimenpiteisiin voidaan ryhtyä.

Sähkönkulutukseen vaikuttaminen

Sähkönkulutuksen voimakas kasvu on tärkein tekijä, joka uhkaa kasvihuonekaasupäästöjen kuriin saamista. Tämän vuoksi se ansaitsee erityisen suuren huomion, vaikka kaupunkien suorat mahdollisuudet vaikuttaa sähkönkulutukseen muualla kuin omissa toiminnoissaan ovatkin melko rajalliset. Rakennusten jäähdytys- ja lämmitysjärjestelmien energiatehokkuuden parantamiseen vaikutetaan ensisijassa suunnittelun ja tiedollisen ohjauksen keinoin.

Kaukojäähdytys on lämmitysjärjestelmiin rinnastettava pysyvä ratkaisu. Sen käyttöönottoa voidaan edistää pääasiassa samoilla keinoilla, joilla ohjataan rakennusten lämmitysratkaisujen valintaa sekä rakennusten energiatehokkuutta.

Kaupungeilla on hyvät mahdollisuudet vaikuttaa sähkönkulutukseen omissa toiminnoissaan erityisesti tiedollisella ohjauksella. Sitä voidaan edistää myös kehittämällä sellaisia taloudellisia porkkanoita, joilla kannustetaan työntekijöitä toimimaan sähköä säästävillä tavoilla. Omissa toiminnoissaan kaupungit ovat jo energiatehokkuussopimusten puitteissa tehneetkin toimenpiteitä sähkönkulutuksen kasvun hillitsemiseksi. Kaupungit voivat tässä toimia edelläkävijöinä kehittämällä hyviä toimintatapoja energiatehokkuuden parantamiseksi ja levittämällä niitä edelleen yksityiselle sektorille.

Kaupunki voi omalla tiedotustoiminnalla ja mm. opetustoimen mahdollisuuksia käyttäen vaikuttaa siihen, kuinka hyvin seudun asukkaat tuntevat sähkönkulutuksen tehostamisen mahdollisuuksia sekä asian merkityksen ilmastonmuutoksen kannalta. Kaupunki voi kilpailutuksella ohjata hankintoja energiatehokkaampaan suuntaan asettamalla laitteen energiankulutuksen yhdeksi kriteeriksi. Hankinnoissa tulee ottaa aiempaa paremmin huomioon laitteiden käyttökustannukset. Kaupunki voi rakentaessaan tai rakennuttaessaan edellyttää jo suunnittelussa energiatehokkuuden huolellista huomioonottamista sekä käyttökustannusten ottamista kriteeriksi valintoja tehtäessä. Kulutuksen seurantaa tulee kehittää niin, että sähkön käyttäjä maksaa toteutuneen kulutuksen mukaan.

Rakennusten lämmitys

Rakennusten lämmityksen vaikutus päästöihin

Rakennusten lämmitys aiheuttaa yli 40 prosenttia pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöistä. Sähkölämmitteisten rakennusten ja erillisten kiinteistökohtaisesti lämmitettyjen rakennusten päästöt ovat kulutettua lämmitysenergiayksikköä kohden selvästi korkeammat kuin kaukolämmitettyjen rakennusten. Lämmityksen päästöistä suurin osa aiheutuu kaukolämmöstä, jolla lämpiää suurin osa pääkaupunkiseudusta (ks. taulukko 3). Sähköllä ja kiinteistökohtaisilla kattiloilla lämmitetään molemmilla noin 10 prosenttia kerrospinta-alasta.

Vaikka kaukolämpö tuotetaan pääosin tehokkaasti yhdistettynä sähkön- ja lämmöntuotantona, eivät kaukolämmitettyjen rakennusten aiheuttamat päästöt pinta-alayksikköä kohti ole juurikaan pienemmät kuin sähkö- ja öljylämmitteisissä rakennuksissa. Tämä johtuu suurelta osin sähkö- ja öljylämmitteisten pientalojen selvästi pienemmästä ominaisenergiankulutuksesta kaukolämmitteisiin kerrostaloihin verrattuna. Sähkö- ja öljylämmitteiset pientalot on rakennettu pääosin viime vuosikymmeninä, mikä selittää alhaisemman lämmönkulutuksen kerrostalokantaan verrattuna. Uudiskohteissa kaukolämmön alhaiset päästöt muihin lämmitysmuotoihin verrattuna näkyvät selkeimmin.

Taulukossa 3 on esitetty eri lämmitysmuotojen osuudet kaupungeissa sekä koko pääkaupunkiseudulla. Lämmitysmuotojakaumassa ei ole tapahtunut suuria muutoksia vuoteen 1990 verrattuna. Espoossa ja Vantaalla kaukolämmityksen osuus on lisääntynyt joitakin prosentteja. Sähkölämmitys on kaikissa kaupungeissa hieman kasvattanut osuuttaan, kun pientalot on suurimmaksi osaksi rakennettu sähkölämmitteisiksi vuosina 1990–2004.

**Taulukko 3. Rakennusten lämmityslähteiden osuudet pääkaupunkiseudulla vuonna 2006 pinta-alan mukaan.**
	PKS	Helsinki	Espoo ja Kauniainen	Vantaa
Kaukolämpö	78 %	86 %	67 %	68 %
Sähkö	10 %	6 %	17 %	17 %
Erillislämmitys	9 %	6 %	15 %	13 %
Tuntematon	2 %	3 %	2 %	2 %

Ominaislämmönkulutus on kaikissa kaupungeissa laskenut huomattavasti vuosina 1990–2004. Kotitalouksien lämmönkulutus asukasta kohti on myös laskenut jonkin verran, vaikka samaan aikaan asumisväljyys on kasvanut kymmenisen prosenttia. Kokonaiskulutuksen kannalta asuintalojen lämmönkulutuksen kehitys on kaikkein tärkeintä, sillä niiden osuus kulutuksesta on yli puolet. Palvelu- ja julkinen sektori kuluttaa lämmöstä yli kolmanneksen ja teollisuus noin 10 prosenttia.

Lämmönkulutus on kasvanut selvästi palveluissa työpaikkaa kohti. Rakennusten ominaiskulutus on kuitenkin laskenut, joten kulutuksen kasvu johtuu rakennustilavuuden kasvusta työpaikkaa kohti.

Valtaosa erillislämmitetyistä rakennuksista lämpiää öljyllä. Näitä kiinteistöjä löytyy Helsingistä ja Espoosta suunnilleen saman verran, noin 6 500 ja Vantaalta noin tuhat vähemmän. Öljylämmitteisten kiinteistöjen määrä on vuodesta 1990 vuoteen 2004 kasvanut melko vähän, yhteensä vain muutamien satojen rakennusten verran. Pääkaupunkisedulta löytyy siis yhteensä parikymmentätuhatta öljykattilaa, jotka aiheuttavat noin viisi prosenttia seudun kasvihuonekaasupäästöistä. Valtaosa näistä kattiloista tulee käyttöikänsä päähän seuraavien 20 vuoden aikana. Uusiutuvan energian käyttöön siirtymisellä tai kaukolämpöön liittymisellä voidaan vähentää näitä päästöjä merkittävästi. (Tilastokeskus)

Uusien rakennusten energiatehokkuuteen sisältyy suuri kustannustehokas päästöjen vähennyspotentiaali. Uudelle rakennuskannalle sekä saneerattaville kohteille tulisikin asettaa nykyistä tiukempia vaatimuksia energiatehokkuutta ja päästövaikutuksia koskien. VTT:n (VTT 2005c) selvityksen mukaan uusien kerrostalojen lämmitysenergian kulutusta voitaisiin vähentää 70 prosenttia nykyiseen rakentamistapaan verrattuna matalaenergiarakentamisella. Tällöin rakentamiskustannukset kohoaisivat vain 2–3 prosenttia. Tällöin uutta kaukolämmön tuotantokapasiteettia tarvitsisi rakentaa (TEKES 2003).

Rakennusten lämmityksessä syntyviin päästöihin vaikuttaminen

Niin rakennusten energiatehokkuuden parantamiseen kuin lämmitystapavalintoihin liittyy suuri päästöjen vähennyspotentiaali. Taloudellinen ohjaus, esim. investointituet, on tehokas keino. Sen käyttämiseen kaupungit kuitenkin tarvinnevat ulkopuolista tukea. Rakennusinvestointien tulee perustua elinkaarikustannuksiin. Tärkeää on vaikuttaa erityisesti suuriin asuntorakennuttajiin.

Kaupungeilla on hyvät mahdollisuudet tiedollisten ohjauskeinojen käyttöön, koska rakentajan on joka tapauksessa oltava yhteydessä kaupungin viranomaisiin. Tiedollista ohjausta voidaan käyttää myös pyrittäessä tehostamaan öljylämmitteisten rakennusten lämmitystä tai edistämään niiden siirtymistä hyödyntämään joko uusiutuvaa energiaa tai kaukolämpöä. Sähkölämmitettävien rakennusten määrään vaikutetaan ensisijassa lisäämällä tietoa. Investointituilla voidaan kannustaa olemassa olevia sähkölämmittäjiä tehostamaan rakennusten energiankäyttöä. Rakennusvalvonnan panostaminen energianeuvontaan on kannattavaa. Kaupungit eivät vielä ole voineet päättää uusien rakennusten lämmitysmuodosta esimerkiksi kaavoitusvaiheessa, vaan se on jäänyt rakentajien päätettäväksi.

Kaupunki voi toimia esimerkkinä ja edelläkävijänä toteuttamalla rakennuskohteissaan energiatehokkuutta parantavia ratkaisuja. Normiohjaus on tehokkain tapa ohjata rakentamista. Energiatehokkuusvaatimukset voidaan rinnastaa vaatimuksiin, joita asetetaan mm. rakennusten julkisivuille tai autopaikkamäärille. Kaupungit voivat myös toimia edelläkävijöinä energiatehokkuussopimuksiin liittymisessä.

Erityisesti suuriin asuntorakennuttajiin ja -rakentajiin on vaikutettava. Rakennusinvestointien tulee perustua elinkaarikustannuksiin.

Rakennusten oikea käyttö ja ylläpito vaikuttavat paljon lämmitysenergian kulutukseen, joten mm. rakennuksien ylläpidosta vastaavan henkilökunnan kouluttaminen on tärkeää.

Hankinnat, kulutus ja jätteet

Ilmastostrategialuonnoksesta saatujen lausuntojen mukaan energiatehokkuuden huomioon ottaminen nousi merkittäväksi tekijäksi erityisesti julkisen sektorin hankintojen vaikutuksia arvioitaessa. Strategiaa on tämän vuoksi täydennetty kattamaan kulutuksen koko ketjun hankinnoista jätteisiin.

Hankinnat

Kaupungit tekevät jatkuvasti hankintoja. Kaupungeilla on vastuu olla esimerkkinä kasvihuonekaasujen hillinnän kannalta kestävien tuotteiden ja palveluiden hankinnoissa.

Pääkaupunkiseudun kaupungit ovat yhdessä ja erikseen merkittäviä ostajia. Pääkaupunkiseudun hankintojen yhteinen arvo käyttöomaisuusinvestoinnit mukaan lukien on vuoden 2005 tilinpäätösten mukaan n. 2,5 miljardia euroa.

Hankintakohteet jakautuvat seuraavasti:

palvelut 1015 milj.euroa,
HUS 648 milj.euroa,
tavarat, materiaalit ja tarvikkeet vajaa 448 milj. euroa ja
investoinnit 459 milj.euroa.

(PKS hankintatyöryhmän loppuraportti 12.12.06) Kaupunkien hankinnoista Helsingillä on suhteellisesti eniten tarvikehankintoja, Vantaalla palveluhankintoja ja Espoossa investointihankintoja. Hankittavat tuotteet ja palvelut ovat samanlaisia. Edellyttämällä tarjouspyynnössä energiatehokkaiden tuotteiden tarjoamista ja niitä valitsemalla voidaan luoda hyvä innovaatioympäristö ekotehokkaille yrityksille ja tuotteille.

Julkisen hallinnon tehtävä edistää yleistä etua ja ilmastonmuutoksen hillintä verovaroin tehtävien hankintojen kohdalla toteuttaa tätä tavoitetta erinomaisesti sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä. Ostajan tavoitteena on saada paras vastine rahalle hankinnalle asetetuissa puitteissa. Ympäristönsuojelun ja ilmastonmuutoksen hillinnän tulee olla yksi puitteisiin sisältyvistä kriteereistä. Tarjouksia arvioitaessa tämä merkitsee sitä, ettei paras vastine rahoille ole välttämättä hinnaltaan halvin tarjous. Kaupunkien yhteisesti sopimien toimintatapojen kautta voidaan vaikuttaa merkittävästi päästöjen hillintään, kun ekotehokkuus otetaan osaksi hankintaprosessia. Hankinnoissa se voi merkitä myös organisaation tehostettua laitteiden ja tarvikkeiden kierrätystä ja olemassa olevien tilojen tehokkaampaa käyttöä, jolloin ostetaan vähemmän. (Julkisten hankintojen ympäristöopas)

Julkisia hankintoja koskeva lainsäädäntö uudistui v. 2007 (348/2007) ja se sisältää myös periaatteen ympäristönäkökohtien huomioonottamisesta hankintojen toteuttamisessa. Julkisissa hankinnoissa on merkittäviä energiansäästömahdollisuuksia. Viidesosa EU:n Kioto-tavoitteesta saavutettaisiin, jos kaikissa julkisissa tiloissa käytettäisiin ns. vihreää sähköä.

Pääkaupunkiseudun kaupunkien yhteishankintayksikön perustamisen edellytyksistä ja vaihtoehtoisista organisointimalleista tehtiin selvitys vuonna 2006 (PKS –Sopimuksen yhteishankkeet, työryhmä 12, 12.12.2006; Hankintatyöryhmän loppuraportti). Kehittämistoimenpiteinä esitetään kehitettäväksi yhteistyönä mm. hankintayhteistyötä, yhteishankintoja, logistiikkaa ja hankintadokumentaatiota. Ympäristökriteerien ja kasvihuonekaasujen hillintään tähtäävien menettelytapojen käyttöönotto edesauttaisi hyvin seudun kasvihuonekaasujen päästöjen vähentamistä.

Jätteen synnyn ja käsittelyn vaikutus päästöihin

Vuonna 2004 kaatopaikoilla syntyi enää yksi prosentti pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöistä Jätteiden käsittely oli vielä 1990 huomattava metaanipäästöjen aiheuttaja. Tilanne on muuttunut kaatopaikkoja koskevan ympäristölainsäädännön kiristymisen myötä, joka mm. edellyttää kaatopaikkakaasujen tehokasta keräämistä. Päästöt tulevat jatkossa pienenemään entisestään, kun Ämmässuon vanha täyttöalue suljetaan ja peitetään. Tällöin kaasunkeräys tehostuu ja toisaalta kaasun määrä pienenee jonkin verran, kun Ämmässuon kaatopaikalla syntyvän kaatopaikkakaasun määrä lähtee laskuun. Kaatopaikat ja jätevedenpuhdistus tulevat laskennallisesti lähes päästöneutraaleiksi, kun kaatopaikkakaasun talteenottoa tehostetaan ja kaikki biohajoava jätekäsitellään haitattomaksi.

Pääkaupunkiseudulla hyödynnetään Ämmässuon, Vuosaaren ja Seutulan kaatopaikoilla syntyvää kaatopaikkakaasua noin 200 GWh vuodessa. Tällä saavutetaan suunnilleen 60 000 tonnin kasvihuonekaasupäästövähennys kivihiilen käyttöön verrattuna, mikä vastaa vajaata prosenttia pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöistä. Kaatopaikkakaasun hyötykäyttöä voidaan vielä lisätä noin puolella. Lisäksi Viikinmäen ja Espoon Veden Suomenojan jätevedenpuhdistamoilla käytetään jätevesilietteestä tuotettua biokaasua 50-60 GWh.

Huolimatta lajittelun tehostumisesta osa sekajätteen biohajoavasta jakeesta on yhä massa- ja paperiteollisuuteen kierrätettäväksi kelpaavaa pahvia, kartonkia ja paperia. Parantamalla tuotannon ja kulutuksen energia- ja materiaalitehokkuutta voidaan merkittävästi vaikuttaa syntyvien jätteiden määrään ja tehokkaasti pienentää tuotannon, kulutuksen ja jätehuollon kasvihuonekaasupäästöjä.

Jätteistä aiheutuviin päästöihin vaikuttaminen

Nykyisestä jätteenkäsittelystä aiheutuvien kasvihuonekaasupäästöjen osuus sekä uusien käsittely- ja hyödyntämisratkaisujen kasvihuonekaasupäästöjä vähentävä vaikutus pääkaupunkiseudun kokonaispäästöistä on suhteellisen pieni. Jätteistä aiheutuvien kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisen merkitystä nostaa kehityshankkeiden helppo toteutettavuus. Biojätteen käsittelyllä siten, ettei siitä pääse muodostumaan metaania, voidaan pk-seudun kasvihuonekaasupäästöjä vähentää noin prosentilla. Käyttämällä sekajätettä energialähteenä voidaan saavuttaa lisäksi noin 1–2 prosentin päästövähennys. Yhteensä jätteenkäsittelyyn liittyvillä ratkaisuilla voidaan pääkaupunkiseudun kokonaiskasvihuonekaasupäästöjä pienentää kolmisen prosenttia. Kaupungit ja YTV voivat päätöksillään käsittelymenetelmistä vähentää kasvihuonekaasujen syntymistä.

Jätteen synnyn ehkäisy ja kierrätys voivat jonkin verran vähentää jätteiden energiahyödyntämiseen liittyvää päästövähennyspotentiaalia, mikäli sekajätteeseen joutuvan bioperäisen jätteen määrä pienenee. Jätteensynnyn ehkäisyä voidaan edistää erityisesti tiedollisen ohjauksen keinoin. Tämän tiedonvälityksen tavat, välineet ja kohderyhmät ovat samoja kuin energiatehokkuuteen ja muuhunkin ilmastonmuutokseen liittyvällä tiedotuksella. Jätteiden parempaan lajitteluun ja jätemäärien pienentämiseen voidaan kannustaa myös taloudellisella ohjauksella sekä jätehuoltomääräyksillä.

Energiantuotanto

Energiantuotannon vaikutus päästöihin

Pääkaupunkiseudulla kaukolämpöä ja sähköä tuotetaan pääsääntöisesti yhdistetyissä sähkön- ja lämmöntuotantolaitoksissa. Näin syntyy yli 90 prosenttia pääkaupunkiseudulla tuotetusta energiasta. Myös pelkkää kaukolämpöä tuotetaan erillisissä kaukolämpölaitoksissa, mutta niiden osuus kokonaislämmöntuotannosta on useimpina vuosina alle 10 prosenttia. Pelkkää sähköä tuottavilla huippuvoimaloilla ei ole pääkaupunkiseudun päästöjen kannalta merkitystä. Pääkaupunkiseutu on kaukolämmön tuotannon suhteen omavarainen.

Päästöt syntyvät fossiilisista polttoaineista, erityisesti maakaasusta ja kivihiilestä, jotka ovat pääsääntöisiä polttoaineita pääkaupunkiseudulla. Energiantuotannon ominaispäästöt vaihtelevat pohjoismaisen vesivoiman tuotannon ja vuosittaisten keskilämpötilojen vaihtelun mukana. Pääkaupunkiseudun energiayritykset tuottavat tavanomaista enemmän sähköä kuivina vuosina. Tällöin edullista, vesivoimalla tuotettua sähköä on tavallista vähemmän markkinoilla ja lauhdesähkön tuotanto yhteistuotantolaitoksilla kasvaa, koska tuotannosta tulee taloudellisesti kannattavaa. Sivutuotteena syntyvälle lämmölle ei löydy kysyntää, vaan se joudutaan laskemaan mereen. Tämä heikentää yhteistuotantolaitosten kokonaishyötysuhdetta. Kuitenkin ylijäämälämpöä käytetään absorptiokoneiden avulla kaukojäähdytyksen tuotantoon Helsingissä. Kylminä vuosina lämmöntarve ja -tuotanto on tavanomaista suurempaa, mikä kasvattaa kaukolämmön tuotannosta aiheutuvia päästöjä. Samalla kuitenkin yhteistuotantosähköä saadaan enemmän, jolloin se syrjäyttää lauhde sähköä Pohjoismaisilta markkinoilta.

Pääkaupunkiseudun energiatuotannon päästöt syntyvät valtaosin sähkön- ja kaukolämmön tuotannosta ja ne ovat nykyisin noin 75 prosenttia pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöistä. Tarkastelujaksolla 1990–2004 pääkaupunkiseudun energiantuotannon kasvihuonekaasupäästöt kasvoivat 4,7 miljoonasta tonnista 6,0 miljoonaan tonniin CO₂-ekv eli noin 27 prosenttia. Samanaikaisesti kuitenkin sähkö- ja kaukolämpöenergian tuotanto kasvoi 12,3 TWh:sta 19,8 TWh:iin eli 60 prosenttia. Pääkaupunkiseudun energiantuotannon ominaispäästöt alenivatkin selvästi johtuen energiantuotannon hyötysuhteen paranemisesta ja kivihiilen korvaamisesta vähempipäästöisellä maakaasulla tuotannossa.

EU:n laajuisen päästökaupan merkitys päästöjen vähentämisessä

EU:n sisäinen päästökauppa vaikuttaa merkittävimmin energiantuotannon päästöihin. Päästökaupan tavoitteena on suunnata vähennystoimet taloudellisesti kannattavimpiin kohteisiin. Päästökaupan ensimmäinen kausi kestää vuodet 2005–2007 ja se koskee vain hiilidioksidipäästöjä. Toisella kaudella 2008–2012 mukaan saatetaan liittää myös muita kasvihuonekaasuja.

Päästökauppaan kuuluvat mm. lämpöteholtaan yli 20 MW:n laitokset ja kokonaisuudessaan kaukolämpöverkon piirissä olevat laitokset. Pääkaupunkiseudun keskitetty energiantuotanto kuuluu kokonaisuudessaan päästökaupan piiriin.

Päästökaupan periaate on, että kansallisen jakosuunnitelman pohjalta sen piirissä oleville toimijoille annetaan päästöoikeuksia tietty määrä. Valtio asettaa kaikkien toimijoiden yhteisen päästökaton, jota ei voida ylittää. Vuosille 2008–2012 valtio antoi kaukolämmölle 23 prosenttia vähemmän päästöoikeuksia kuin arvioidut hiilidioksidipäästöt ko. kaudella olisivat. Lauhdesähkön osalta vähennys oli 70 %. Päästökauppaan hyväksytään myös Kioton mekanismeilla hankitut päästöyksiköt tietyin rajoituksin. Pääkaupunkiseudun energiayritysten osalta Kioton kauden CO₂ päästövähenemätavoite on viidennes.

Päästökaupassa olevan toiminnanharjoittajan on joko saavutettava päästöoikeuksiaan vastaava päästötaso tai ostettava lisää oikeuksia päästömarkkinoilta. Mikäli päästöjä syntyy vähemmän kuin toiminnanharjoittajalla on oikeuksia, on sillä mahdollisuus myydä nämä päästömarkkinoilla. Päästöoikeutensa ylittänyt toiminnanharjoittaja joutuu maksamaan sakkoa. Sakon määrä on 40 euroa/CO₂-tonni ensimmäisellä kaudella ja 100 euroa/CO₂-tonni toisella kaudella. Lisäksi toiminnanharjoittaja joutuu hankkimaan ja palauttamaan päästöjään vastaavan määrän päästöoikeuksia.

Päästökauppakaudella 2008–2012 päästökauppasektorin aiheuttamien päästöjen määrä on periaatteessa vakio EU-tasolla. Pidemmällä tarkastelujaksolla päästöjen vähentäminen on perusteltua todennäköisesti kiristyvien vähennystavoitteiden myötä.

Helsingin kaupunki valmistelee parhaillaan laajapohjaisesti kaupunginvaltuuston toimeksiannosta energiapoliittista selontekoa. Tässä yhteydessä määritellään myös aikataulu päästötiedoille. Päästökauppa esimerkiksi kaukolämmityksen osalta koskee koko systeemiä. Pääkaupunkiseudun päästökauppalaskelmassa on keskusteltu mahdollisuudesta laskea samaksi verkostoksi CHP laitokset ja lämpökeskukset Kirkkonummelta Vuosaareen ja Keravalle saakka. Systeemi on kokonaisuus, joka koostuu erillisistä yksiköistä, joita käytetään kulloisenakin hetkenä järkevimmin sekä talouden, tehokkuuden että päästöjen kannalta.

Energiatehokkuuden ja uusiutuvan energian käytön edistäminen

Sähkön- ja kaukolämmön yhteistuotannon ansiosta energiantuotannon polttoaineen kulutus ja hiilidioksidipäästöt ovat 40 prosenttia erillistuotantoa pienemmät. Yhteistuotannon mahdollisimman tehokas hyödyntäminen pääkaupunkiseudulla on sekä päästöjen että energiantuotannon tehokkuuden kannalta tärkeätä.

Energiatehokkuuden parantamisella vältetään investoinnit lisätuotantoon, niin energiantuotantolaitosten, jakelun kuin myös polttoaineen tuotannon osalta. Energiatehokkuutta voidaan parantaa esimerkiksi nostamalla energiatuotannon hyötysuhdetta, vähentämällä siirtohäviötä ja hyödyntämällä kaukolämmön paluuvesiä tehokkaasti.

Vielä merkittävämmäksi energiatehokkuuden paraneminen tulee päästöjen kannalta, kun samaan aikaan lisätään myös uusiutuvan energian käyttöä.

Uusiutuvien energialähteiden osuus pääkaupunkiseudulla kaukolämmöntuotannossa on tällä hetkellä noin 2 prosenttia. Vuonna 2005 Espoon ja Kirkkonummen kaukolämmöntuotannosta uusiutuva energia oli noin 8 prosenttia, Vantaan ja Helsingin alle 1 prosentti. Vuonna 2006 osuus oli 5 prosenttia. Edellä esitetty uusiutuva energia oli lähes kokonaisuudessaan YTV:n jätteenkäsittelykeskuksessa Ämmässuolla syntynyttä kaatopaikkakaasua, joka käytettiin Kivenlahden lämpökeskuksessa kaukolämmön tuotantoon. Kaasun käyttö väheni vuonna 2006 tammi-helmikuussa kaasun siirtoasemalla tapahtuneen toimintakatkoksen ja poikkeuksellisen lämpimän syksyn seurauksena. Vuonna 2006 käyttöönotetun Katri Valan lämpöpumppulaitoksen ansiosta uusiutuvan energian osuus Helsingin kaukolämmöntuotannossa kasvaa noin 3 prosenttiin.

Uusiutuvien energialähteiden osuus pääkaupunkiseudun kaupungeissa tapahtuvassa paikallisessa sähkön tuotannossa on noin 0,3 prosenttia. Helsingissä alueen oma tuotanto ylittää alueella tapahtuvan sähkönkulutuksen, mutta Espoossa alueen oma tuotanto on noin puolet kaupungin sähkönkulutuksesta ja Vantaalla oma tuotanto kattaa kaksi kolmasosaa kaupungin sähkönkulutuksesta.

Kaukojäähdytyksen laajentaminen parantaa edelleen energiantuotantojärjestelmän tehokkuutta. Se hyödyntää yhteistuotantovoimalaitoksessa kesällä syntyvää lämpöä absorptiolämpöpumpun avulla ja tuottaa siitä kiinteistön tarvitsemaa jäähdytysenergiaa. Lisäksi hyödynnetään uusiutuvina energianlähteinä viileää merivettä ja puhdistettua jätevettä.

Kaukolämpöverkon piirissä olevien energiantuotantolaitosten teknologia ja päästöoikeuksien hintataso määräävät pääosin sen milloin uusiutuvat energialähteet ja muut vähäpäästöiset tekniikat ovat taloudellisesti kilpailukykyisiä. Kaukolämpöverkon ulkopuolella, hajautetussa energiantuotannossa päätöksen tekoon vaikuttavat luonnollisesti polttoaineiden ja teknologioiden välinen hintataso. Nykyään uusiutuviin energianlähteisiin perustuvat lämmitystekniikat ovat hyvin kilpailukykyisiä verrattuna fossiilisiin polttoaineisiin. Niiden käyttöönottoa kaupunki voi edistää valistuksella.

Tehdyt toimet ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi pääkaupunkiseudulla

Helsinki, Espoo ja Vantaa allekirjoittivat Euroopan kaupunkien kestävän kehityksen asiakirjan, ns. Aalborgin asiakirjan vuonna 1995. Samalla ne sitoutuivat laatimaan paikallisen kestävän kehityksen toimintaohjelman, joka sisältää myös ilmastonmuutoksen hillitsemisen. Varsinaista suunnitelmaa päästöjen vähentämiseksi ei ole tehty missään pääkaupunkiseudun kaupungissa. Tulevaisuuden päästökehitykselle ei ole myöskään asetettu tavoitteita muualla kuin Helsingissä. Siellä tavoitteeksi on asetettu sama kuin koko Suomelle Kioton pöytäkirjassa ja EU:n taakanjakosopimuksessa, eli vuoden 1990 päästötason saavuttaminen vuoteen 2010 mennessä. Helsingin ekologisen kestävyyden ohjelmassa (HEKO) on esitetty suuri joukko toimenpiteitä, joiden tavoitteena on vähentää energiankulutusta ja kasvihuonekaasupäästöjä. Näille toimenpiteille ei ole kuitenkaan asetettu päästötavoitteita. Helsingin kaupungilla on ollut energiatehokkuussopimus kauppa- ja teollisuusministeriön kanssa jo vuodesta 1993 lähtien. Sopimuksessa on asetettu sekä määrällisiä että toiminnallisia tavoitteita.

Kuntien ilmastokampanja

Kuntien ilmastokampanja käynnistyi vuonna 1997. Ilmastokampanjan tarkoituksena on edistää kuntien kasvihuonekaasupäästöjen vähentämistoimia kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti. Kampanja liittyy kuntien maailmanlaajuisen ympäristöjärjestön ICLEI:n kampanjaan ”Cities for Climate Protection” (CCP). Kampanjaan liittynyt kaupunki kartoittaa alueensa kasvihuonekaasupäästöt sekä tekee niistä kehitysennusteen ja asettaa omat päästöjen vähentämistavoitteensa.

Kaupunki voi liittyä kampanjaan joko lautakunnan tai kaupunginhallituksen päätöksellä valitsemalla oman yhteyshenkilön ja ilmoittamalla tästä Suomen Kuntaliittoon. Kampanjaan on toistaiseksi Suomessa liittynyt 50 kuntaa, jotka kattavat puolet Suomen väkiluvusta. Pääkaupunkiseudun kaikki neljä kaupunkia ovat mukana kuntien ilmastokampanjassa.

Kuntien energiatehokkuussopimus

Yksi merkittävimmistä kuntatason ilmastonmuutoksen hillintään pyrkivistä työkaluista on kuntien ja kauppa- ja teollisuusministeriön (KTM) välille solmittu energiatehokkuussopimus (aiemmin energia- ja ilmastosopimus). Kunnat ovat sen mukaisesti vähentäneet energiankulutustaan ja päästöjään. Energia- ja ilmastosopimus päättyi vuonna 2005, mutta kunnat ovat sopineet KTM:n kanssa sen jatkumisesta vuoden 2007 loppuun asti. Uuden energiatehokkuussopimuksen valmistelu käynnistettiin vuoden 2005 lopussa KTM:n, Motivan ja kuuden suurimman kaupungin yhteistyönä. Sopimuksessa on toistaiseksi mukana Suomen Kuntaliitto ja 85 kuntaa tai kuntayhtymää mukaan lukien kaikki pääkaupunkiseudun kaupungit Kauniaista lukuun ottamatta. Kuusi suurinta kaupunkia on ilmoittanut olevansa valmis allekirjoittamaan sopimukset loppuvuodesta 2007. Sopimukset tulevat voimaan 1.1.2008.

Sopimukset koskevat kuntien oman toiminnan energiankulutusta, josta pääosan (80 %) muodostaa kuntien rakennusten lämmön- ja sähkönkulutus. Sopimuksen piiriin kuuluu kaupungin oman toiminnan aiheuttama energiankäyttö (esim. kaupungin rakennukset, ajoneuvot, ulkovalaistus, vesilaitostoiminta). Tavoitteena on myös uusiutuvien energialähteiden käytön lisääminen.

Energia- ja ilmastosopimuksen toteutus pääkaupunkiseudulla

Helsinki

Helsinki teki ensimmäisenä kaupunkina energiansäästösopimuksen kauppa- ja teollisuusministeriön kanssa jo vuonna 1993. Tämän sopimuskauden aikana käynnistyivät Helsingissä mm. energiakatselmukset ja energiansäästöinvestoinnit. Vuonna 1997 Helsingin kaupunki allekirjoitti uuden energiansäästön yhteistoimintasopimuksen. Kuntien energia- ja ilmastosopimuksen Helsinki teki vuonna 2003.

Energia- ja ilmastosopimuksen edellyttämiä toimenpiteitä ja raportointia koordinoi Energiansäästöneuvottelukunta (ESNK). Käytännön toimista vastaa rakennusviraston alainen HKR-Rakennuttajan kiinteistöjen elinkaaripalvelut -yksikkö. Energia- ja ilmastosopimukseen liittyen on kaupungin kaikkiin hallintokuntiin nimetty energiavastuuhenkilöt. Hallintokunnat ovat laatineet omat energiansäästösuunnitelmansa ja niiden pohjalta on tehty kaupungin energiansäästösuunnitelma, jonka kaupunginhallitus on hyväksynyt.

Energia- ja ilmastosopimuksen päätavoitteena oli alentaa palvelurakennusten lämmön ominaiskulutusta 3 prosentilla vuoden 2005 loppuun mennessä vuoteen 2001 verrattuna. Sähkön osalta tavoitteena oli saada ominaiskulutuksen kasvu pysähtymään vuoteen 2005 mennessä. Lämmön ominaiskulutus on tasaisesti laskenut vuodesta 2001 lähtien ja asetettu ominaiskulutustavoite lähes saavutettiin. Palvelurakennusten lämmön ominaiskulutus oli vuonna 2005 36,3 kWh/m³tavoitteen ollessa 36,1 kWh/m³. Vuoden 2005 loppuun mennessä oli sähkön ominaiskulutuksen vuonna 1997 alkanut jyrkkä nousu saatu taitettua.

Kuukausitason energian kulutusseurannassa oli vuoden 2005 lopulla 86 prosenttia kaupungin palvelurakennuksista tavoitteen oltua 90 prosenttia. Vuosikulutusta seurataan kaikissa kaupungin omistuksessa olevissa kiinteistöissä. Lisäksi vuosiseurannassa ovat liikenteen, työkoneiden ja ulkovalaistuksen vuosikulutukset. Vuoden 2006 aikana on tavoitteena saada kaikki palvelurakennukset kuukausikulutusseurannan piiriin ja tehostaa muun toiminnan kulutusseurantaa.

Vuoden 2005 loppuun mennessä oli palvelurakennuksista katselmoitu 80 prosenttia (11,2 milj.r-m³) eli sopimuksen mukainen tavoite saavutettiin. Keskimääräinen säästöpotentiaali katselmoidussa kiinteistökannassa oli lämpöenergian osalta 13 prosenttia, sähköenergian osalta 9 prosenttia ja veden osalta 6 prosenttia. Tarvittavien investointien takaisinmaksuaika oli katselmuksien mukaan 1,3 vuotta. Energiakatselmuksia jatketaan mm. uusien ja peruskorjattavien rakennusten käyttöönoton yhteydessä sekä ns. seurantakatselmuksina. Vuoden 2005 loppuun mennessä toteutetuissa energiakatselmuksissa on ehdotettu yhteensä 2 586 erillistä toimenpidettä, joilla on energiankulutusta vähentävä vaikutus. Ehdotetuista toimenpiteistä on toteutettu noin 50 prosenttia.

Energiansäästötietoa on annettu sekä kaupungin henkilöstölle että kaupungin asukkaille. Tietoa on jaettu erityisesti energiansäästöviikolla. Mm. koululaiset ovat Helsingissä jo kymmenen vuoden ajan saaneet maksutta Energiaa tokaluokkalaisille-materiaalia ja Gardeniassa on järjestetty koululaistilaisuuksia energiansäästöteeman ympärille.

Sopimukseen liittyen on kehitetty ja kehitetään uusia toimintamalleja. HKR-Rakennuttajan sitovana tavoitteena on laskea suuremmista rakennushankkeista elinkaarikustannukset. Lisäksi on tehty kestävän kehityksen periaatteiden mukaiset LVIS-suunnitteluohjeet koskien kouluja, päiväkoteja ja terveysasemia. Kiinteistön ylläpidon tehostamiseksi on kehitetty internetpohjainen huoltokirjaohjelma, joka on tällä hetkellä aktiivisessa käytössä 100 kohteessa. Lisäksi Helsingin kaupunki on ryhtynyt merkitsemään rakennuksiaan energiatodistusta vastaavalla Display energia- ja päästömerkillä. Tavoitteena on laittaa Display-merkki näkyville noin 100 Helsingin kaupungin kohteeseen vuoden 2007 aikana.

Vuonna 2004 tehtiin kartoitus uusiutuvien energialähteiden käytön lisäämismahdollisuuksista Helsingissä. Suurimmat tekniset potentiaalit todettiin saatavan puun käytöllä energiantuotannossa, tuulipuiston rakentamisella sekä yhdyskuntajätteen käytöllä energiantuotannon polttoaineena. Merkittävä osuus todettiin olevan myös lämpöpumppulaitoksella (puhdistettu jätevesi) tuotetulla kaukolämmityksellä ja -jäähdytyksellä.

Espoo

Espoo liittyi energiansäästösopimukseen vuonna 1999. Espoossa energia- ja ilmastosopimuksen edellyttämää energiansäästötoimintaa ja raportointia koordinoi ympäristökeskus. Energiansäästäminen on ollut sitovana tavoitteena kaupungin strategiassa viime vuosina. Energiansäästämisestä tiedotetaan säännöllisesti kaupungin koko organisaatiossa. Kouluja aktivoidaan tarjoamalla tietoa, ohjeita ja mielenkiintoisia kampanjoita. Vuoden 2006 tavoitteena oli selvittää uusiutuvien energianmuotojen käytön lisäämistä sekä ilmastonmuutokseen sopeutumista.

Espoon omien rakennusten energiansäästöä koordinoi kaupungin tilahallintayksikkö. Vuonna 2006 toteutettiin kaupungin omistamien kiinteistöjen kulutusseurannan automatisointi, reaaliaikaistaminen ja ylikulutushälytysten käyttöönotto, joiden piiriin pyrittiin saamaan yhteensä 235 kiinteistöä. Vuoden 2005 lopussa 80 prosenttia rakennuskannasta oli energiakatselmoitu ja katselmointia jatketaan edelleen. Katselmusten pohjalta energiansäästöinvestointeja tehtiin yhteensä noin 90 000 eurolla vuonna 2006. Uudisrakennusten ja saneerauskohteiden käyttöönoton energiakatselmukset olivat käynnissä yhteensä kuudessa kohteessa vuonna 2006. Tavoitteena on tiedotuksen kehittäminen sekä energianhallintaraportoinnin parantaminen.

Espoossa keskeisellä sijalla on energiankulutuksen hallinta vaikuttamalla uudisrakentamisen ja peruskorjausten energiatehokkuuteen. Keskeistä on rakennusten elinkaaritalouden hallinta, eli kustannuksia lasketaan rakennuksen koko elinkaaren ajalta. Tämän tiimoilta on kaupungissa useita elinkaaritarkastelujen pilottikohteita. Espoo pyrkii myös vaikuttamaan uudisrakentamisen ja käytönaikaisiin laitehankintoihin energian säästämiseksi. Selvityksen alla ovat ylläpidon ja käytön vaikutusmahdollisuudet energiansäästöön.

Vantaa

Vantaa liittyi energiansäästösopimukseen vuonna 2000. Vantaalla energiansäästösopimusta toteuttaa tilahallintokeskus.

Vantaa on tehnyt lyhyen tähtäimen suunnitelmia, jotka sisältävät kulutusseurannan, katselmustoiminnan, energiansäästöinvestoinnit sekä koulutuksen ja tiedotuksen. Pitkän aikavälin tavoitteisiin kuuluvat suunnittelukäytäntöjen muutokset yhdyskuntarakenteen ja rakennusten osalta sekä rakennusten huoltoon, käyttöön ja kunnossapitoon liittyvät tavoitteet.

Saavutettuja tuloksia ovat kulutusseurannan kehittäminen, jolla 90 prosenttia kaupungin kiinteistöjen sähkön kulutuksesta on saatu internetissä toimivien raportointipalvelujen piiriin. Myös etäluettavien kaukolämpömittareiden asentamista on valmisteltu.

Energiakatselmuksia on tehty vuosina 2001 ja 2002 pinta-alaltaan lähes puolessa kaupungin omistamista kiinteistöistä. Katselmusten avulla on öydetty yhteensä 460 kustannustehokasta säästötoimenpidettä, joiden säästöpotentiaaliksi arvioitiin yhteensä 274 000 euroa (lämpö 7200 MWh, sähkö 1300 MWh, vesi 7900 m3). Käyttötekniset energiansäästötoimenpiteet on toteutettu ja esimerkiksi vuonna 2001 säästettiin 6,5 prosenttia lämmössä (arvo 100 000 €). Sähkön kulutuksen kasvu on myös onnistuttu pysäyttämään. Vantaalla on myös tiedotettu kiinteistöjen huoltomiehille ja kouluisännille sekä -emännille on järjestetty koulutusta energiansäästöstä. Peruskoulujen rehtoreita on informoitu energiansäästösopimuksesta ja pyritty edistämään energiansäästöön liittyvän opetuksen toteutumista Vantaan kouluissa.

Kauniainen

Kauniainen ei liittynyt kuntien energia- ja ilmastosopimukseen edellisen sopimuskauden aikana. Kaupungissa tullaan tulevaisuudessa yhä enemmän panostamaan kestävän kehityksen periaatteiden saattamiseen käytännöksi kaupungin toimintatavoissa. Yksi tärkeä osa-alue on kaupungin kiinteistöjen energiakulutuksen tehostetumpi seu ranta sekä kulutuksen alentaminen eri toimenpiteiden avulla. Energiakulutusta on jo joidenkin kiinteistöjen kohdalta seurattu monta vuotta, mutta lähitulevaisuudessa on tarkoitus ryhtyä energiakatselmusten avulla tarkempiin energiasäästötoimiin. Kauniaisten kaupunki harkitsee liittymistä kuntien energiatehokkuussopimukseen uuden sopimuskauden aikana.

YTV:n ilmastonmuutosta koskevat projektit ja raportit

YTV on yhteistyössä alueen ympäristökeskusten kanssa tehnyt ilmastonmuutokseen liittyvää selvitystyötä ja pyrkinyt siten edistämään kasvihuonekaasupäästöjen vähentämistä. YTV on laskenut kasvihuonekaasupäästömäärät säännöllisesti kahden-kolmen vuoden välein pääkaupunkiseudun kaupungeille. YTV teetti VTT:llä vuonna 1999 selvityksen CO₂-päästöjen kehityksestä nykyisillä väestönkasvuennusteilla ja erilaisilla maankäyttöoletuksilla (YTV 1999). VTT selvitti YTV:lle myös erilaisten pääkaupunkiseudulla meneillään olevien tai suunniteltujen hankkeiden vaikutuksen kasvihuonekaasupäästöihin (YTV 2001).

YTV on tehnyt selvityksen ilmastonmuutoksen vaikutuksesta pääkaupunkiseudun rakennettuun ja luonnonympäristöön. YTV teetti VTT:llä myös selvityksen vaihtoehtoisten liikennepolttoaineiden ja ajoneuvotekniikan mahdollisuudesta vähentää kasvihuonekaasupäästöjä ja terveydelle haitallisia päästöjä pääkaupunkiseudulla (YTV 2004a; YTV 2004b).

URBAN CO₂–projekti

YTV osallistui vuonna 1991–1995 URBAN CO₂-projektiin. Se oli kuntien välisen ympäristönsuojelun kansainvälisen yhteistyöjärjestön ICLEI:n kansainvälinen paikallistason kasvihuonekaasupäästöjen vähennysohjelma. Projektiin osallistui kuusi pohjoisamerikkalaista ja kuusi eurooppalaista kaupunkia. Projektissa kehitettiin kaupunkitasolla toimivaa ilmastonmuutoksen hillitsemiseen tähtäävää tutkimus-, tiedonvaihto- ja suunnittelujärjestelmää. Hankkeen kokemusten pohjalta ICLEI käynnisti kansainvälisen päästöjenvähennyskampanjan ”Cities for Climate Protection”, johon osallistuu noin 190 kaupunkialuetta ympäri maailmaa.

URBAN CO₂-projektin puitteissa tehtiin pääkaupunkiseudulle oma kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisohjelma. Siinä tavoitteeksi asetettiin kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen 17 prosentilla vuoden 1991 tasosta vuoteen 2010 mennessä. Ilman toimenpiteitä päästöjen arvioitiin kasvavan 34 prosenttia. Tavoitteen pohjana olivat YK:n ilmastonmuutosta koskeva puitesopimus sekä ICLEI:n asettamat päästövähennystavoitteet. YTV:n teettämän selvityksen mukaan päästötavoitteen saavuttaminen olisi mahdollista energiahuoltoa ja liikennettä koskevien toimintalinjojen tehokkaalla toteuttamisella. Taloudellisia reunaehtoja ei ohjelmassa tarkasteltu. Ehdotetun vähentämisohjelman toimeenpanoon ei ryhdytty.

YTV osallistui Urban CO₂-projektin aikana aktiivisesti ICLEI:n toimintaan ja allekirjoitti mm. vuonna 1992 Rion ympäristökokoukselle osoitetun julistuksen. Julistuksessa pyydettiin ottamaan ilmastonmuutoksen uhka vakavasti ja päättämään tavoitteista ja aikataulusta CO₂-päästöjen vähentämiseksi. ICLEI ja hiilidioksidipäästöjen vähentämisen ohjelmaan osallistuneet kaupungit ja kaupunkiseudut pääkaupunkiseutu mukaanlukien sitoutuivat toimimaan paikallisella tasolla niin, että CO₂-päästöt vähenevät 20 prosentilla vuoden 1988 tasosta vuoteen 2005 mennessä.

Johtopäätöksiä

Ilmastonmuutoksen hillitseminen tasolle, jonka vaikutukset olisivat ihmisten elämän kannalta siedettävät, edellyttää päästöjen vähentämistä maailmanlaajuisesti jopa yli 80 prosenttia vuoden 2000 tasosta vuoteen 2050 mennessä. Paineita kasvihuonekaasupäästöjä vähentäviin toimenpiteisiin tulee myös EU:n taholta. Euroopan Unionissa tavoitetasoksi on arvioitu kahteen celsiusasteen keskilämpötilan nousu esiteolliseen aikaan verrattuna. EU on sitoutunut Eurooppa-neuvoston keväällä 2007 tehdyllä päätöksellä vähentämään CO₂-päästöjään 20 prosentilla vuoden 1990 päästötasosta vuoteen 2020 mennessä. Mikäli muut merkittävät kasvihuonekaasujen päästäjät, kuten USA ja Kiina, lähtevät mukaan vähennystalkoisiin, on EU luvannut vähentää päästöjään 30 prosentilla vuoteen 2020 mennessä. Päästövähennyksien aikaansaamiseksi on säädetty joukko direktiivejä.

Laajamittainen siirtyminen uusiutuvaan energiaan pääenergialähteenä ilman uusien ympäristö- ja talousongelmien luomista on mahdollista vain samanaikaisen energiantehokkuuden voimakkaan paranemisen kanssa. Ilmastonmuutoksen hillintä tulee nähdä osana pyrkimystä luonnonvarojen kestävään kuluttamiseen ja yleiseen materiaalitehokkuuden parantamiseen.

Maankäytön ja yhdyskuntarakenteen suunnittelu on kasvihuonekaasupäästöjen kehityksen kannalta erityisen tärkeä siksi, että rakentamisen vaikutukset ulottuvat pitkälle tulevaisuuteen. Yhdyskuntarakenteen hajaantuminen kasvattaa päästöjä pääkaupunkiseudulla. Maankäyttöratkaisut vaikuttavat myös kaukolämmön ja yhdistetyn sähkön ja lämmöntuotannon käyttömahdollisuuksiin.

Kuva 16. Kasvihuonekaasujen vähentämiskeinoja.

Liikennemääriä kasvattaa erityisesti yhdyskuntarakenteen hajaantuminen. Kestävä kehitys on mahdollista eheyttämällä ja täydentämällä maankäyttöä erityisesti raideliikenteen ja tehokkaan joukkoliikenteen vaikutuspiirissä. Kävelyetäisyydelle olemassa olevista raideliikenteen asemista on rakennettava lisää asuin- ja työpaikkoja ja palveluita. Kaavoituksessa on suosittava ratkaisuja, joilla kevyen ja joukkoliikenteen yhteyksiä parannetaan. Tavoiteena tulee olla yhdyskuntarakenne, jossa päivittäinen liikkuminen vaadi henkilöauton käyttöä.

Sähkönkulutusta kasvattavista tekijöistä merkittävimpiä ovat rakennusten sähköiset lämmitys- ja jäähdytysjärjestelmät, joiden voi arvioida jatkossa vain lisääntyvän. Rakennusten energiatehokkuuteen liittyy suuri kustannustehokas päästöjen vähennyspotentiaali. Sekä uudisrakennusten että olemassa olevan rakennuskannan energiatehokkuutta tulee parantaa ja ohjata lämmitys ja jäähdytystapavalintoja vähäpäästöiseen suuntaan.

Kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen ja ilmastonmuutoksen hillintä tulee nähdä osana pyrkimystä luonnonvarojen kestävään kuluttamiseen ja yleiseen materiaalitehokkuuden parantamiseen. Yhtenä ulottuvuutena tässä on riittävän energian turvattu saanti. Energiakulutus tulee pitää tasolla, joka on mahdollista toteuttaa niin taloudellisesti kuin ekologisestikin kestävästi. Keskitetty energiantuotanto kuuluu kokonaisuudessaan tiukentuvan päästökaupan ohjauksen piiriin.

Kaupungit voivat vaikuttaa oman alueensa kasvihuonekaasupäästöihin parhaiten liikennejärjestelmiin, maankäyttöön, omaan energiankulutukseensa, hankintamenettelyihin, rakentamiseen ja koulutukseen liittyvillä toimilla. Ilmastonmuutoksen hillintä on nähtävä keskeisenä osana kaupunkien suunnittelua ja päätöksentekoa.

Päästövähennysten saavuttaminen on vaativa ja resursseja sitova tehtävä. Toimettomuus tulee kuitenkin vielä kalliimmaksi. Ilmastonmuutoksen hillintä synnyttää myös laajat vähähiilisen teknologian maailmanlaajuiset markkinat. Näillä markkinoilla on tilaa ja tarvetta uusille teknisille ja sosiaalisille innovaatioille, jotka puolestaan voivat synnyttää uutta dynamiikkaa maailmanmarkkinoille. Suomen ja pääkaupunkiseudun kaupunkien kannattaa ottaa aktiivinen asenne tämän muutostilanteen hyödyntämiseksi maan eduksi.